maanantai 30. toukokuuta 2011

"Pelko on tie"

Tuo otsikko on lainaus Tommy Hellstenin kirjasta Kolmas mahdollisuus. Lainasin tuon kirjan tavallaan puolivahingossa kirjastoneidin etsiessä minulle vain "jotain" Hellsteniä omasta ehdotuksestani ja juuri tämä kirja osottautui kyllä ihan napakympiksi. Kyseessä on teos, jossa Tommy vastaa lukijoiden kysymyksiin hyvin erilaisilta elämänalueilta terapeutin näkökulmasta valaisten mahdollisia syitä kysyjien tilanteisiin ja tunteisiin.

Miksi sitten koin, että lukemani oli juuri minulle tarkoitettua johtui ehkä siitä, että kirjassa vastattiin silloisiin päässä pyörineisiin kysymyksiini hyvin suoraan ja suurella rakkaudella. Tunsin tulevani hoidetuksi, ymmärretyksi ja rakastetuksi tavallaan täysin odottamattomasti. Niin kävi, vaikken todellakaan istunut Hellstenin kanssa silmätysten vaan ainoastaan luin hänen vastauksiaan muille. Noissa vastauksissa käsiteltiin oman elämäni keskeisiä ongelmia ja tajusin sen, etten todellakaan ole yksin kaikkine outoine ajatuksineni ja syyllisyydentunteineni.

Minua kosketti myös Hellstenin oman henkilökohtaisen elämäntien pohdiskelu tuossa kirjassa, se tyyli ja avoimuus, jolla hän katsoi itseään, herätti luottamusta ja uskoa. Hän tietää mistä puhuu käytyään kipeitä asioita läpi itsensä kanssa omassa terapiassaan vuosien ajan ja hän näyttää uskaltavan  kohdata omat pimeät puolensa rohkeasti ja esimerkillisesti.

"Pelko on tie" sanoo Tommy. Tuo lause puhuttelee minua valtavasti. Elämä on matka, loppuun asti se on kasvua ja kehitystä, unelmia ja niiden särkymistä ja saavuttamista, pelkoa ja epävarmuutta. Mutta että pelko on tie, saa minut katsomaan tätä edessä olevaa polkuani jotenkin uudella tavalla, entistä haasteellisemmalta näkökannalta. Tajuan kyllä, että tämä on matkantekoa, olen jo pitkään tajunnut selvästi olevani menossa jonnekin (päämäärää en tiedä). Olen etsinyt ja löytänyt. Luopunut ja surrut, ja tiedän, että matka on kesken. Olen pelännyt ja pelkään. Olen kohdannut joitakin pelkojani, mutta en niitä pahimpia.

Pelkään tulla minuksi, olla minä, pelkään koetella rajojani ja pelkään epäonnistumista. Se johtuu luultavasti siitä, että olen elänyt roolien suojassa suurimman osan elämääni. En ole juurikaan uskaltanut ottaa sellaisia haasteita vastaan, joissa voisi paljastua todellinen heikkous ja hauraus suoraan siinä paikassa ja siinä hetkessä. Minun on helpompi epäonnistua rooleissa, kuten auton ratissa kuskina, sairaanhoitajana, äitinä, vaimona, ystävänä. Mutta olla heikko persoonana, pelkkänä itsenä ilman rooleja, se on vaikeaa. Mahdollinen kontrollin menetys, tyhmyys, sellaiset ulkonaiset heikkoudet, kuten ujouden ja jännityksen aiheuttamat fyysiset merkit, joille muut voisivat vaikkapa naureskella välittömästi, punastuminen, änkytys, sekavat lauseet, yritys ja epäonnistuminen muiden edessä aiheuttavat itkunsekaista pelkoa.

Mutta koska pelko on tie, näen että ainoastaan noiden suurimpien pelkojeni kautta minulla on mahdollisuus kasvaa uudelle tasolle. Sellaiselle tasolle, jossa voin aidosti kokea elämän kantavan minua tällaisena kuin olen, ilman mitään roolien tuottamia ehdollistumia. Jossa minulla on oikeasti "siivet" ja jossa voin sanoa aidosti itselleni ja muille kanssakulkijoille omaa runoani myötäillen, että siipiemme kantokyky testataan lopullisesti vasta lennon aikana, ei sitä ennen tai sen jälkeen.

Jos et uskalla koskaan lentää ja kokeilla, et saa koskaan myöskään tietää tulosta. Uskon, että sisimpämme tietää, milloin on aika hypätä ja kokeilla. Se on silloin, kun pelon muuriin ilmestyy aukko. Koen omalla kohdallani, että aukko (tie) on syntymässä sen seurauksena, että olen hakannut päätäni niin antaumuksella muuriin vuosikaudet, että muuri on päättänyt vihdoin antaa periksi :) Olen myös yhtä aikaa pään hakkaamisen ohella etsinyt tuosta samaisesta pelon ja epävarmuuden muurista heikointa kohtaa ahkerasti ja nyt ehkä vihdoinkin löytämässä sen. Hyvä niin. Ei se tienraivauksen tyyli vaan teho....

tiistai 17. toukokuuta 2011

Liian vanha töihin

Heräsin tänään poikkeuksellisen aikaisin, joten oli kunnon aamuista aikaa lueskella uutisia netistä. Silmiin pläjähti artikkeli Jari Sarasvuon marmatuksesta työntekijöistä, jotka nostavat 10 000 euron palkkaa osaamatta mitään. Jari omaan suorasukaiseen, hiukan kovaltakin tuntuvaan tyyliinsä arvosteli työntekijöitä, jotka osaavat kyllä markkinoida itseään, ovat palavereissa esillä, mutta lyhyitten työsuhteitten takia osaamattomia varsinaisessa työssään: "Tehtävässä, jossa ihminen joutuu käyttämään potentiaaliaan, kolme vuotta on Sarasvuon mielestä aivan minimi. Rekrytoinnissa hän karttaa ihmisiä, jotka vaihtavat parin vuoden välein paikkaa.
– Tällaisista tulee seurustelu- ja palaverieläimiä, jotka eivät saa mitään aikaiseksi."  
En käy juttua läpi sen tarkemmin, mutta on varmasti totta, että jatkuvasti työpaikkaa vaihtavat eivät ehdi oppia syvällisesti työtään. Toki ala vaikuttaa tuohonkin, itse koen, että esimerkiksi hoitoalalla työpisteen vaihtaminen muutaman vuoden välein tekee terää. Sitä Jarikin kyllä korostaa, että firman sisällä käyty työkierto on hyvä tapa uudistaa työtään, oppia uutta tai uudelta näkökannalta. Uudistushaluisen tai motivaationsa menettäneen ei aina ei tarvitse etsiä kokonaan uutta työnantajaa. 
Jarin hitusen aggresiivinenkin tyyli tuoda esiin tuo asia ärsyttää hieman, vaikka tajuankin, että tuo juttu on yksinkertaistettu ja kärjistettykin, tavallaan yksipuolinen työnantajan näkökulma asiaan. Mutta provosointi näyttää toimivan, sillä enhän kirjoittaisi tässä mitään, jos se ei toimisi?! Pointsit Jarille siis!
Samaa mieltä olen siitä, että 10 000 euroa kuussa palavereissä istumalla ja siellä "muka" ideoivana tai muuten vaan suuna päänä olevana on kyllä ihan liikaa. Nuoruuden innolla pötkitään hyville palkoille, mutta miten voi työn laatu ja syvyys? Moni muukin kohta jutussa kolahtaa, ja varsinkin se, että tavallaan jutussa sivutaan ikäsyrjintää (ageismi), mutta kerrankin myönteisellä tavalla kokemusta arvostaen. 
Jutun saattelemana aloin sitten lukea artikkelia "Näin minusta tuli liian vanha töihin". Muutama ikääntynyt ihminen kertoilee siinä työhistoriastaan, irtisanomisistaan, pätkätöistä ja siitä miten vaikeaa on saada työtä enää sen jälkeen, kun on täyttänyt maagiset 50 vuotta. "Ikärasismi on ehkä yhtä suurta kuin muukalaisvastaisuus. Hyvätkään tekijät eivät saa työtä, kun syntymäaika selviää. Monet jättävätkin sen ja valokuvansa pois ansioluettelostaan, kertoo henkilöstövuokraukseen keskittyneen Seniorivälityksen partneri Mauri Koskenniemi."
Olen itse juuri tuon 50 v. ja työtön. Työttömyys omalla kohdallani on tosin ollut omien valintojeni seurausta. Lisäksi se on ollut myös elämäntilanteen johdattamaa ja väsymyksen pakottamaa. Mutta en nyt alkanut kirjoittaa siitä, vaan lähinnä siitä, että tuossa jutussa ikärasismi oikein todellistuu ja saa kovastikin ihmettelemään, eikö kokemusta arvosteta lainkaan nykyisessä työelämässä (lukuunottamatta Jari Sarasvuon firmaa)?? Omasta mielestäni monipuolinen elämänkokemus olisi hyvä ja ansiokas lisä cv-listaan lisättynä.

Samaisessa jutussa oli myös kohta joka alkoi hiukan hymyilyttää. Kyse oli erään hotellin työhausta. "Jutun mukaan Majatalo Onnelan johtaja Martti Merosella on kokemusta ikäihmisten palkkaamisesta. Maanantaina hän oli ottanut töihin 60-luvulla syntyneen." 
Vau, ikäihmisiä uskalletaan vielä palkata, jopa 60-luvulla syntyneitä sellaisia!!
Siis 60-luvulla syntynyt on ikäihminen jonkun mittapuun mukaan. Ei siinä mitään, mutta tämä herätti minut jopa paremmin kuin aamukahvini kitkerä maku uuteen aamuun. On nimittäin vaikea aina muistaa, että on jo fysiologisesti "vanha", vaikka sisin on 15v. 
On siis aika alkaa elää täysillä!! Ja muistakaa ystävät rakkaat olla ihmisiä ikäihmisille(kin)! :)

tiistai 10. toukokuuta 2011

Pelit ja pelleilyt

Inhoan pelejä, ainakin joitakin pelejä ja varsinkin joukkuepelejä. Mutta lähinnä vain silloin kun joudun itse pelaamaan niitä. Teini-ikäisenä sain liikunnasta vitosen, kun en suostunut pelaamaan koripalloa. Pesäpalloa pelasin, mutta todella vastentahtoisesti ja kun pelaajia valittiin joukkueisiin, taisin olla se viimeinen tai ainakin toiseksi viimeinen joka pääsi joukkueeseen. Toivoin aina saavani pelata takakentällä, koska pallot tulivat sinne harvoin ja jos tulivatkin, ne yleensä menivät jonnekkin pusikkoon, eli niiden suhteen ei tavallaan ollut kiirettä, pallon lyöjä ehti kipittää, jopa kävellä pesältä toiselle joka tapauksessa. Koristunnilla istuin pelikentän laidalla rauhallisena viilipyttynä ja kun opettaja käski pelaamaan, sanoin tasaisen varmalla äänellä: "Minä en pelaa koripalloa".... tai jotain sinne päin, en muista tarkalleen. Sain kuitenkin tuon vitosen siitä hyvästä, että tykkäsin toisaalta kovasti voimistelusta ja aerobic-tyyppisestä liikunnasta, missä sitten olinkin vastakohtaisesti aika innokas. Harmi vain, että liikunta muodostui pääosin noista ikävistä joukkuepeleistä.

Miksi sitten inhosin, pelkäsin, suorastaan kammosin noita joukkuelajeja? Yksi yksinkertainen syy oli se, etten tajunnut niitä. En osannut lukea peliä tai en edes välttämättä pyrkinyt lukemaan sitä. Lisäksi koin itseni aina ulkopuoliseksi, joukkuepeleissä tuo kokemus vain korostui. Koripallo oli aggressiivinen vihapeli, pesäpallo oli kummallinen sääntöpeli, jota en ikinä oppinut tajuamaan. Nelimaali oli samantyyppistä, mutta paljon kivempaa ja yksinkertaisempaa. Lentopallo oli jotakin välimaastoa, siinä sai usein jopa vain seisoskellakin ja välillä "muka" yrittää nostaa palloa ilmaan. Siinä pystyi feikkaamaan enemmän että on pelissä mukana, vaikka itseasiassa ajatteli ihan muuta. Niin, myönnän, että oli pakko itsekin jonkin verran "pelata" selvitäkseen, mutta ihan omilla säännöillä.

En osannut hypätä pelin sisään ja antaa vain mennä. Jotenkin useita ihmisiä samassa pelissä aiheutti liian monta havannoitavaa asiaa. Koripalloa vihasin juuri sen aggressiivisuuden takia. En tajunnut yhtään, miksi toiset pelaajat hyppivät silmille ja yrittävät riistää pallon käsistä. Totta kai tajusin, että se kuuluu pelin henkeen, mutta se yökötti minua. Olin nähnyt tappelua ja vihaa ihan tarpeeksi, en halunnut sitä enää pelikentällä kokea... kai. En tiedä, mutta olin järkähtämätön tuon asian suhteen. MINÄ en pelaa koripalloa, piste. Kokeilin kyllä, mutta totesin - ei sovi minulle. Olinpahan ainakin jämäkkä jossakin asiassa. Olisin jäänyt vaikka luokalle tuon asian takia. Sen verran periaatteen ihminen olen.

Toisaalta rakastin nuorena korttipelejä ja olen aina pitänyt kaksinpeleistä tai yksilölajeista. Tykkään tavallaan myös kilpailla, mutta joukkuelajeissa ikävintä oli myös se, että jos epäonnistui, se vaikutti moneen ihmiseen, toisaalta onnistuminenkin vaikutti moneen, mutta kun en sellaista juurikaan päässyt kokemaan juuri tuon harjoituksen puutteen ja yleistyneen  joukkuepeli-inhon takia. Lähinnä muistoihin jäivät vain ne oman joukkkueen pettymysten karjahdukset, kun olit vaikkapa jalkapallossa tehnyt maalin...omaan pesään.

Inhoan nyt myös aikuisena kaikkia ihmissuhteissa tapahtuvia pelejä ja pelleilyjä. Erilaisuuden sieto on edelleen vaikeaa ihmiskunnassa, ryhmäkuri on kovaa. Jos käyttäydyt tietyllä tapaa, voit saavuttaa sitä ja tätä. Seuraamalla tarkasti joukkueen välistä kommunikaatiota, voit ujuttautua hetkeksi ryhmään, mutta auta armias jos paljastut jossain vaiheessa poikkeavasti ajattelevaksi, olet välittömästi out, pihalla, yksin. Olemalla epärehellinen voit menestyä jopa taloudellisesti. Tunne-asioissa voit olla ovela kuin käärme, petkuttaa, vetkuttaa ja jopa pelkällä hiljaisuudella tappaa toisen ihmisen itseluottamuksen, toki vastuu on ihmisellä itsellään, mutta esimerkiksi ihmisen huomiotta jättäminen on yksi ovelimmista, inhottavimmista tavoista saada tuo toinen menettämään itseluottamuksensa, saada hänet jopa hulluuden partaalle miettimään omaa mahdollista "harhaisuuttaan".

Voiko rakkautta saavuttaa oveluudella, peleillä, kieroilulla? Näyttää siltä, että siihen monet uskovat. Minä en usko, mutta en usko oikein rehellisyyteenkään, vaikka se periaatteeni onkin. Rakkautta en ole sen avulla ainakaan parisuhteessa saavuttanut. Olen niin suora, että olen kaiketi tylsä. Who knows...kunhan ääneen pohdin ja odotan, että valaistuminen saavuttaa ajatusmaailmani tai paremminkin sieluni ennemmin tai myöhemmin. Edes hitusen verran.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Äitienpäivä - ristiriitaisten tunteiden päivä

Äitienpäivä - en tiedä mitä ajatella tästä päivästä noin yleensä ottaenkaan. Jokaisena aiempana äitienpäivänä olen joko lähettänyt kortin omalle äidilleni ja mennyt käymään tai vähintään soittanut. Yhden äitienpäivän muistan, jolloin lähetin vain kortin, koska en jaksanut edes puhua, koska olin niin masentunut erään suuren kriisin seurauksena. Äidiltä olisin ehkä hakenut tuolloin tukea, jos se olisi ollut mahdollista, mutta se ei ollut. Äiti oli myös väsynyt, hän oli sitä lähes aina. En halunnut häntä omilla murheillani rasittaa ja toisaalta pelkäsin, että hänen murheensa katkaisevat kamelinselkäni lopullisesti.

Tänä äitienpäivänä en lähettänyt korttia, enkä mennyt edes käymään - äidin haudalle nimittäin. Ajattelin koko aamupäivän, että olisi kohteliasta käydä ostamassa kukkia ja viedä ne haudalle kuten oletin kaikkien muidenkin äitinsä menettäneiden tekevän. Sitten tuli muuta menoa ja ajattelin, että ei äiti taida itseasiassa hirveästi kukistani piitata tällä hetkellä ja lopulta jätin sitten menemättä haudalle kokonaan. Koen siitä nyt hieman huonoa omaatuntoa. Minulla ei ole näköjään mitään "häpyä", perinteitä, eikä kunnon tapoja. Mutta, en vain yksinkertaisesti osaa ajatella, että hän, äitini millään tavoin siellä hautausmaalla asustaisi.

Muistomerkit ovat meitä jäljelle jääneitä varten, jotta voisimme mennä ja  konkreettisilla teoillamme osoittaa kaipausta ja välittämistä - itsellemme. Varmasti haudalla käyminen myös hoitaa meitä jotenkin. En vain tiedä tarkkaan, miten. Isäni hauta (hän kuoli kun olin 11v) on Rovaniemellä, enkä ole käynyt siellä aikuisiällä kuin yhden kerran. Sen tein lähinnä äidin vuoksi, hänen puolestaan. Istutin kauniita kukkia, ostin lyhtyjä ja koin sen kieltämättä hyvin terapeuttiseksi hetkeksi, juttelin siinä samalla isälle kaikenlaista ja itkinkin jonkin verran. Nytkin alkaa itkettää kun muistelen tuota kaunista kesäpäivää, kun hiki selästä valuen kaivoin maata ja mietin kukkien ja lyhtyjen oikeaa sijaintia niin hirveän tosissani. Ei isä siellä ollut, mutta minulle sillä käynnillä oli merkitystä. Koin itseni jollain lailla kunnon ihmiseksi hääriessäni siinä kuten muutkin omaiset tapaavat tehdä ja tehdessäni lähes piiloon kasvaneesta hautapaikasta hetkeksi kauniin ja rakastetun näköisen.

Olen surrut paljon; minun ja äitini suhde oli täynnä voimakkaita ja tarkoitan TODELLA voimakkaita tunteita äärimmäisestä tuskasta joskus jopa hilpeään iloonkin. Pääasiassa tuskaa, vihaisia tunteita ja pelkoa. Olen surrut hirveästi sitä, että äiti kärsi niin paljon elämänsä aikana, ja sitä, että meidän suhteemme jäi
tavallaan kesken, etten päässyt kokemaan turvallista äitisuhdetta ja ettei äiti saanut kokea taholtani niin paljon välittämistä kuin olisi tarvinnut. Yksi suuri stressipisteideni nostattaja on juuri tämä asia, jota olen jauhanut nyt 9 kk vääntäen ja kääntäen syyllisyyden tikaria sydämessäni edestakaisin pääsemättä eteenpäin kuitenkaan. Olen ostanut ihan varsinaisen surun työstämiskirjankin ja prosessoinut asiaa hyvän ja luotettavan ystäväni kanssa, kaivanut kivienkin alta kaiken mitä jäi sanomatta ja mitä olisin itse halunnut kuulla. Olen tyhjentänyt tänä aikana kolme asuntoa äidin tavaroista, vieläkin yksi iso vintti odottaa tyhjentämistä. En ole suinkaan yksin tehnyt noita käytännön asioita, pikemminkin olen ollut avustaja veljelleni ja hänen vaimolleen, mutta henkisesti olen jokaisen asunnon tyhjennyksen aikana ja jälkeen ollut vereslihalla. Eikä tämä tähän lopu. Voisin kirjoittaa kirjan, paksun romaanin pelkästään tästä aiheesta, ehkä teenkin sen. Nyt en kirjoita romaania. Nyt vain totean, ei ole ihme että tänäkin päivänä on hiukan uuvuttanut.

Tämä blogini on tällainen toisinaan (koko ajan...), vilpittömästi minun tunteitani käsittelevä. Luulen, että täällä tulee olemaan jatkossa myös huumoria paljon, mutta nyt juuri ei irtoa sitä puolta nimeksikään. Mutta onneksi minussa on monta tasoa. Pystyn suruisenakin nauramaan hulvattomalle komediaelokuvalle silmät vesissä ja samalla hetkeksi unohtamaan murheet, ja onneksi niin, muuten en jaksaisi herkkyyteni kanssa taistella näiden kaikkien sisimpääni piinaavien asioiden kanssa. Tarvitsen noita lepohetkiä, ja muuten, tuon huumorin lahjan olen luultavasti perinyt äidiltäni. :) Elämän vaikeudet vain kuolettivat hänen huumorinsa pikkuhiljaa aika vähiin. Itselleni toivon kykyä säilyttää kyvyn nauraa ja olla positiivinen(kin) loppuun asti.

Tänään mentiin kuitenkin tällä tasolla. Hyväksi tämän äitienpäivän teki kahvihetki poikani kanssa torilla ja kepeä juttuhetki tyttäreni kanssa facebookissa. Kiitos heistä, elämän minulle antamista upeista lahjoista!

Ja tässä voimaa antavaa musaa eräältä mielibändiltani eli Phoenix Effect - Stand Your Ground


perjantai 6. toukokuuta 2011

Stressipisteiden keräilijä

Löysin taulukon, jossa voi laskea omat stressipisteensä viimeksi kuluneen kahden vuoden ajalta. Laskin omani vuoden ajalta ja arvatkaa mitä sain tulokseksi? No, sain vaatimattomat 531 pistettä. Eikä tuossa listassa muuten edes ollut mainittu kaikkia niitä tapahtumia, jotka olen kokenut menetyksinä tai muuten vaan rankkoina asioina menneen vuoden sisällä. Jos stressipisteitä saa 300 tai yli, on kestokyky silloin  kovilla. Ei kai ole siis ihme että koen olevani kuin ansassa. Rinnasta puristaa joka päivä ja energiataso on minimaalinen. Arvioisin itse, että pystyn 30%:sti siihen mihin normaaliolossani pystyn ja koen jaksavani hyvin tehdä. En normaalistikaan ole mikään supernainen. Olen slow motion-ihminen ja haluankin olla. Ei elämä saa olla pelkkää suorittamista, ainakaan enää tässä vaiheessa.

Mutta kyllä, kuten huomaatte, jaksan kuitenkin kirjoittaa, sillä kirjoittamalla olen aiemmassakin vaikeassa elämänvaiheessa pelastanut itseni. Siksi aloitinkin tämän uuden blogin, pelastaakseni itseni. Osaan kyllä hakea apua, mutta luotan myös omaan sisäiseen viisauteeni ja käytän sitä niin hyvin kuin osaan hyödykseni muiden apujen ohella. Toisaalta aina kun lähden hakemaan tukea ja hoitoa itseni ulkopuolelta, alan samalla vähätellä oloani jotenkin oudolla tavalla ja myös naureskella itselleni antaen vaikutelman hyvinkin  pirtsakasta huumori-immeisestä. En käsitä syytä tuohon käyttäytymiseen (huom...jonkinmoinen identiteettiongelma?). Tarvitsen apua, mutta samalla yritän olla maailman reippain?? Haloo! Jos on väsy, niin silloin kannattaa olla sitä selkeästi, eikä esittää jotain muuta.

Tyttäreni stressipisteet olivat myös korkeat johtuen opiskelujen päätösvaiheista. Hänen kuullessaan minun pisteeni, hän totesi vain lyhyesti:  "VAU, siis kyseenalainen "vau...", sulla on hyvä stressinsietokyky!" Siitä tajusin itsekin, että niinhän se juuri onkin, minulla on ollut loistava kyky sietää stressiä ja olla piittaamatta omasta voinnistani itseasiassa lainkaan ja siksi olenkin usein palanut loppuun. Olen polttanut kynttiläni todellakin loppuun molemmista päistä kaunis ja viehkeä hymy kasvoillani, kuin pikaliimalla liimattuna. Vasta sitten olen antanut periksi, kun näpit ovat syttyneet tuleen. AUTS.

Eikö voisi jakaa eläkepaperit meille hulluille ihan siitä syystä, että emme tajua, missä kulkee kestämisen  ja itseltä vaatimisen raja!? Olen aika vihainen itselleni juuri nyt, vaikka samalla huomaan, että energiaahan tämä tunne tuo mukanaan.



torstai 5. toukokuuta 2011

Identiteettiä etsimässä

Luin eilen tyttäreni tulevan opinnäytetyön läpi ikäänkuin neutraalina esilukijana ja "esiopponoijana" kertoakseni ensivakutelmiani siitä, ja ehkä löytääkseni myös kielioppivirheitä tai muuta korjattavaa. Aihe käsittelee uuden lauluopetusmetodin CVT:n vaikutusta laulajan musiikilliseen identiteettiin. Erittäin kiinnostava aihe ja kiinnostavaa luettavaa. Mutta ei siitä sen enempää, tämä oli vain johdantona siihen, että sen vaikutuksesta aloin pohtia omaa identiteettiäni ja sen keskeneräisyyttä jälleen kerran. Olenhan jo aikuinen ihminen, jonka identiteetin luulisi olevan valmista kauraa.

Identiteettihän muodostuu pikkuhiljaa elämän aikana koko ajan vahvistuen, ihmisen keskittyessä löytämään sen mitä elämältä eniten haluaa, missä on parhaimmillaan, miten haluaa itseään ilmaista ja minkälaisissa olosuhteissa tuntee olevansa aidoimmillaan ja viihtyvänsä parhaiten. Siihen tarvitaan muita ihmisiä peileiksi osoittamaan erilaisilla olemuksillaan sen, minkälaisia ominaisuuksia kohti kannattaa pyrkiä ja minkälaisia puolestaan välttää. Tämä oli siis omasta päästä reväisty identiteetti-käsitys. Muistaakseni se mitä luin eilen, oli jotain paljon monimutkaisempaa. Identiteettikriisejähän tuntuu puhkeavan tuon tuosta ihmisille, ainakin itselleni niitä on siunaantunut luvattoman paljon. Voi olla että määrä on ihan normaali, mutta olen kokenut ne hyvin syvällisinä murtumisina. Omalla kohdallani identiteetti, minuus (oletettu minuus, roolit, ideaaliminuus) on mennyt palasiksi toistuvasti ja aina on tuntunut siltä kuin sitä pitäisi lähteä kokoamaan alusta asti uudelleen. Sekin on varmasti vain tunnetason aistimus, mielikuva, pelkoa tulevasta ja jaksamiskyvystä uusien haasteiden edessä. Tai sitten se identiteetti on vain ollut niin heikko ja hauras?

Olen harvoin kokenut olevani turvassa pitempiaikaisesti, siis henkisesti turvassa. Enimmäkseen koen, että minua ajaa takaa joukko vaativia hahmoja, jotka syyttävällä sormellaan pyrkivät muuttamaan minua joksikin toiseksi, paremmaksi minuksi. Tai jotka halveksien, ja päitään turhautuneina pudistellen katselevat aikaansaamattomuuttani, ja sitä, etten koskaan näytä pääsevän käsiksi aikuisen identiteettiini, eli siihen kypsään, itsensä tuntevaan minuuteen. Räpiköin itsepintaisesti kokonaisvaltaisen epävarmuuden ja toistuvan masennuksen aiheuttamassa mutalammikossa huutaen pienellä, väräjävällä äänellä noille vaatijoille: "Tämä on minun paikkani, ettekö te vahvat ihmiset jo vihdoin tajua sitä?" ikäänkuin painottaen, että on minullakin sentään jotain omaa; nimittäin tämä ikuinen paha oloni ja loputtoman tuntuinen rittämättömyyden tunne. Siinä sitä on identiteettiä kerrakseen yhdelle ihmiselle.

Olen huomannut kaikesta tuosta huolimatta, että olen löytänyt jotain omaa (muutakin kuin mutalammikon) ja olen mennyt eteenpäin itseni tuntemisessa. Olen alkanut nähdä itsessäni monipuolisuutta, kykyä oppia, ja jotain ihan erityistä persoonallisuutta, sellaista josta jopa pidän. Persoonani kadotin jo lapsena ainakin osittain, mutta en nyt kirjoita siitä, se on liian pitkä tarina juuri tähän osioon kirjoitettavaksi. Lyhyesti sanottuna katosin toisten tuskien ja kipujen alle, jouduin pakosta hylkäämään syvimmät tarpeeni. En tehnyt sitä ilman kapinaa, mutta tein sen kuitenkin. Minusta tuli tavallaan kiltti, mutta samalla voimakkaasti kapinoiva nyhjäke. Outo tapaus, myönnetään. Sen voi kuvailla niinkin, että lähes jatkuvasti huidoin ilmaan pikku nyrkeilläni, pompin paikallani ja kiljuin äänettömästi (myös äänekkäästi), mutta mitään muutosta en saanut aikaan. Tein kyllä ihan kaiken minkä osasin ja tajusin. Silti minusta täytyi poistaa patterit kuin duracel-pupusta, ennen kuin aloin oppia. Hiljaisuus, kykenemättömyys edes kunnolla puhua, alkoi lopulta opettaa sisäisen minän kuuntelemista.

Olen vasta viime vuosina alkanut hiukan tajuta, mitä on olla luja, mutta ei kova. Mitä on olla kiltti, mutta ei nössö. Olen alkanut haluta asioita, kaivata rakkautta, nähnyt itseni hyvien tapahtumien arvoiseksi. Ja halunnut lisää. Olen alkanut myös vaatia, mutta en vaadi muuta kuin sitä, että minua kohdellaan oikeudenmukaisesti ja rehellisesti. Sitäkään en oikeastaan voi vaatia, voin vain odottaa sitä, mutta jos se ei toteudu, voin päättää olla sietämättä enempää kuin on kohtuullista. Koskaanhan elämä ei tarjoa täyttä oikeutta. Olemme kaiketi aina epätäydellisiä jossakin mielessä? En tiedä, tuotakin pitänee pohtia. Tuota epätäydellisyyttä nimittäin. Jossain sisällä nimittäin koen ihmisten olevan hyvinkin täydellisiä, ihmeellisiä olentoja. Me emme vain anna tilaa itsellemme. Niin on ollut omalla kohdallani. Tämä blogi on yksi askel kohti oman henkisen tilan löytymistä. Vapaata assosiaatiota, kuten terapiassa tavataan sanoa. Olkoot tämä nyt sitten sitä terapiaa minulle...taas.

Kuten sanoin, kirjoitan mitä mieleen juolahtaa, voi olla sekavaakin välillä, mutta sitähän elämä tuntuu välillä olevan, niin pään sisällä kuin sen ulkopuolellakin.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Vilpittömästi minun

Aloitan jälleen uuden blogin. Tai toisaalta, enhän ole aloittanut pitkään aikaan muuta kuin yhden kuvablogin, joten ehkä on aika aloittaa uusi kirjoitusblogi. Miksi juuri tuo otsikko? Ei sitä tarvitsisi selittää, mutta selitän silti, koska tämä blogi on minun. Saan selittää ummet lammet, jos tekee mieli, jipii.  :)

Aioin ensin laittaa nimeksi "Vipittömästi Sinun" (huom...kirjoitusvirhe, mutta hauska), mutta en halunnut sitten kuitenkaan käyttää tuota jo erään elokuvan, biisin, monien vanhojen kirjeiden ja jopa yhden kirjankin nimenä olevaa kohteliasta fraasia tämän blogin nimenä. Juuri tässä elämänvaiheessa muita varten oleminen ja eläminen ei ole se päällimmäinen tarpeeni, vaikka jollain lailla sekin on yksi ihmisen perustarve, olla tarvittu, toivottu ja haluttu ja saada siitä tyydytystä elämään. Ei, lähtöajatuksenani oli vilpittömyys ja tietynlainen henkilökohtainen etsintä ja päätinkin että tämä blogi saa luvan olla vilpittömästi minun, minun tuotokseni, minun päätettävissäni, minulle itselleni pääasiassa tehty, mutta muille tarjoiltu siinä sivussa.

Haluan olla suoraan sanottuna "tylyn" itsekäs ajatuksieni ja pohdintojeni suhteen, jos vain suinkin kykenen siihen. Olen hyvin rutinoitunut miettimään sanojeni asettelua muiden kannalta ja joskus se myös rajoittaa. Toivon kuitenkin saavani tänne toisten ihmisten mielipiteitä ja ajatuksia, koska ne avartavat ajatteluani ja myös siitäkin syystä, että yksinkertaisesti pidän keskustelusta.  Lähtökohtaisesti tämä on kuin hapuileva etsintäretki sanojen ja alitajunnan avulla löytää minun henkilökohtaisesta elämästäni jotain mieltä. Olemalla itselleni rehellinen, voin ehkä olla sitä toisillekin.

Toinen runo- ja pohdintablogini Kuin viimeistä päivää  löytyy täältä. Sitä olen pitänyt jo vuodesta 2008 lähtien ja jollain tapaa pidän itse kyseisestä blogista paljon (saahan sitä omasta blogistaan pitää?). Aion jatkaa sitäkin, runoilla lähinnä, joten tervemenoa sinnekin tutustumaan. Sieltä löytyy kuvien ja runojen lisäksi elämään ja kasvuun liittyvää keittiöpsykologiaa, jossa olen kunnostautunut elämäni varrella niin huonossa kuin hyvässäkin mielessä.