Vanhenemisen ristiriitaa

Vanheneminen on outoa, ei kai sitä muutenkaan voi ilmaista. Miettikää - sisällämme asuu keskenkasvuinen mieli, tässä vanhenevassa kehossa asuu jotain hyvin nuorta, ehkä jopa iätöntä. Välillä tunnen itseni aikuiseksi, aikuisemmaksi, mutta sitten taas toisessa hetkessä olen kuin lapsi sormi suussa ja kaikki opittu on jossain unohduksissa. Katson peiliin ja ihmettelen, miksi näytän tältä miltä näytän. Miksi koko olemukseni on käynyt vieraaksi. Tämä on kuin murrosikä - olo on kömpelö, en hallitse enää raajojani. Kävelen erikoisesti ja köpötys ei ole enää vieras sana kokemusmaailmassani. Ei, se on tuttuakin tutumpaa. Varsinkin, kun ulkona jäisillä kaduilla etenen katse maahan luotuna ottaen tipuaskeleita ja mietin, mistä voisin ostaa kenkiini liukuesteet. Lenkille kaipaa jotain tukea ja ne 45-vuotislahjaksi saadut kävelysauvat, jotka silloin ehkä tuntuivat hiukan mummomaisilta, tuntuvat niin tarpeellisilta nyt. Ei siksi, että kävely olisi reippaampaa, vaan siksi, että niihin voi nojailla mukavasti aina silloin tällöin köpöttelyn lomassa.

Mutta miltä tuntuu, kun ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä alkaa jossain vaiheessa elinkaarta väistämättä kasvaa ja kasvaa. Se tuntuu jo nyt 56-vuotiaana todella kummalliselta. Yleensä sanotaan, että ihmiset vanhetessaan tyyntyvät ja tyytyvät siihen mitä on ja hyväksyvät olemassa olevan totuuden ja todellisuuden. Ehkä niin onkin joidenkin kohdalla, vaikka uskonkin, että ristiriita sisäisen ja ulkoisen tunteen ja tunnelman välillä kasvaa koko ajan lähes jokaisen ihmisen kohdalla. Tuon ristiriidan ei tarvitse olla kuitenkaan negatiivinen asia. Sitä kannattaa vain hiukan tutkia.

Mitä tapahtuu siis, kun ihminen vanhenee ja muuttuu vuosi vuodelta enemmän ulkoisesti itselleen vieraaksi tai alkaa muistuttaa vaikkapa omaa äitiään tai isovanhempiaan. Omilta vanhemmilta näyttäminen on monelle sellainen "ei, en halua"- juttu. Se kertoo konkreettisesta ikääntymisestä ja samalla myös juuret paljastuvat ja joillekin juuri ne juuret, joita ei niin tahtoisi tunnustaa omikseen.

 Ajattelen, että ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä on kuin silta, jossa hämmennys kehosta on sillan toisessa päässä ja toisessa päässä puolestaan on muuttumaton minuus, ikuinen nuoruus ja viattomuus. Siellä on tietoisuus jostain pysyvästä meissä. Tuolla sillalla voi käyskennellä puolivälissä maisemia katsellen, jolloin mieli hyväksyy molemmat puolet todellisuudeksi. Silloin on ikään kuin sinut itsensä kanssa. Välillä voi kävellä sillan päähän asti ja keskittyä olemaan enemmän sisäisyytensä kanssa sen vilpittömyydestä ja viattomuudesta nauttien. Toisinaan elämässä taas täytyy kohdata ikä ja sen tuottamat rajoitteet ja armahtavaisesti antaa itselleen kehon vaatima lepotauko.

Ulkoinen rapistuminen kertoo kuitenkin egolle karua kieltä. En voi riippua kiinni ulkoisissa asioissa - kehoni kertoo sen minulle selvästi. Kaikesta ulkoisesta on luovuttava jossain vaiheessa. Vanheneminen on tavallaan viesti, joka kertoo ihmiselle, että on aika lakata pikkuhiljaa riippumasta kiinni yhtään missään, koska kaikki on häilyväistä ja muuttuu ennen kuin huomaatkaan. On pakko (jos haluaa olla onnellinen) hyväksyä se mitä on nyt, tehdä se mitä haluaa - nyt. Sisäinen ihminen ei vanhene, ei rypisty, eikä ala köpöttää. Koen, että oma sisäinen ihmiseni on vakaampi koko ajan. Sen ei tarvitse enää kompuroida niin paljoa ja jos se kaatuu, se hyväksyy sen ilman suurempia ihmettelyjä. Olen löytämässä kyvyn hyväksyä kaikki asiat sellaisena, kuin ne tulevat. Ehkä se on ikääntymisen ansiota ainakin osittain.

Silti ristiriita, jonka koen katsoessani itseäni tuoreissa valokuvissa on aina läsnä. Näytän äidiltäni, en minulta, en siltä, mitä tunnen sisälläni. Olen muuttumassa vieraaksi itselleni, mutta se vierauden tuntu vie minua lähemmäksi omaa nuorta sisintäni. Se on nyt tutumpi kuin tuo vanheneva nainen peilissä tai kuvissa. En kuitenkaan halveksi tuota hiukan oudolta vaikuttavaa, joskus äitini "tietäväisellä" äänellä puhuvaa hahmoa. Ei, koen myötätuntoa ja lämpöä. Niin paljon nuo silmät ovat nähneet, niin paljon nuo rypistyvät kädet ovat tehneet erilaisia, ihmeellisiä asioita. Tuo mieli, kuinka se on oppinut ja kuinka paljon unohtanut. Keho muistaa kaiken ja vanhenee, koska se joutuu kantamaan painavia taakkoja - usein itse aiheutettuja. Tuo rapistunut mielen asumus natisee ja nitisee nahkoissaan, mutta sen muisti on veitsenterävä ja elämisen jäljet esillä, kuten käyttöastiassa kuuluukin olla.

Minuus, sisäinen olevaisuus, mikä sitten onkaan, ei vanhene, mutta suostuu mieluusti asumaan vanhemmassakin kehossa ja tuntuu itseasiassa viihtyvän siellä päivä päivältä paremmin.

Onneksi en omista ystäviä

Minua ei ole kirjoituttanut aikoihin, ei myöskään valokuvatuttanut saatikka laulattanut. Kahta viimeistä olen silti "suorittanut", jotten ihan jämähtäisi tekemättömyyteen. En ole nimittäin suorittanut mitään muutakaan ihmeellistä niiden sijaan. Olen kyllä tavannut ystäviäni, joten se puoli on ollut suurinpiirtein hoidossa, vaikka selkeästi koenkin eläväni nyt jonkin tason erakkoelämää. Ilman aktiivisia ihmisiä ympärilläni olisin pelkästään yksin kolossani ihmettelemässä sitä,  että miten tässä nyt näin kävi.

Olen ollut aina yksinoloa arvostava ihminen. Jo lapsena viihdyin hyvin oman itseni ja toisaalta kirjojen mielikuvitusmaailmassa ja ehkäpä siitä syystä minulle ei ole jäänyt elämääni lapsuuden tai nuoruuden ajoilta yhtään ystävää jäljelle. En edes muista heidän nimiään. En myöskään muista yhdenkään luokkakaverini nimeä. En ole osannut liittyä elämääni tuleviin uusiin ihmisiin tunnetasolla kovinkaan vahvasti. On ollut kuitenkin joitakin harvoja ja valittuja, joista on tullut todella tärkeitä. Osa menneen elämäni ihmisistä imaisi minusta niin paljon itseensä voimaa, että ehkä siitä syystä en ole voinut/ jaksanut ottaa vastaan moniakaan uusia ihmisiä elämääni, vaikka heitä olisi ollut varmasti tarjolla. Nykyään olenkin hyvin tarkka siitä, etten anna itsestäni liikaa, joskus se menee jopa överiksi, antamattomuus nimittäin, mutta oppia ja kasvua ikä kaikki.

Aloin vuosien kuluessa rakastaa yksinolemista yhä enemmän ja enemmän, se oli minulle se paras keino olla oma itsensä todella ja rentoutua aidosti. En tiedä, pitäisikö minun kokea tuosta syyllisyyttä? En aio kokea sitä, aion hyväksyä oman itseni tällaisena, mutta matka on vielä kesken. Mietin päivittäin sitä, mihin kuulun, kuka olen, minne menen ja en ole sinut monenkaan kohdan kanssa omassa itsessäni, silti olen päättänyt oppia hyväksymään sen, mitä minusta on tullut tähän päivään mennessä ja jokainen päivähän tuo mukanaan uutta hyväksyttävää. Joskus on hyväksyttävä se, että mitään muutosta ei ole tapahtunut. Haluan edelleen olla yksikseni enimmäkseen ja olen hukassa tieni tarkoituksesta. Nuo ovat kaksi asiaa, jotka eivät tunnu muuttuvan ja taitaa niitä olla muitakin.

Ystävyys on minulle arvoitus, mutta tiedän kyllä omistavani muutaman ystävän. Tai nimenomaan en omista heitä, eivätkä he minua, siksi kai olemmekin ystäviä. Eikä meillä ole tarvetta muuttaa toista eikä toivottavasti tarvetta pitää toista ennallaan. Ystävyys jatkuu, mikäli pystymme sopeutumaan ystäviemme ja itsemme kasvuun ja muuttumiseen. Mikäli emme sopeudu tai hyväksy, ystävyys loppuu. Näin olen kokenut. Ystävyys, kuten rakkauskin vaatii vapautta, hyväksymistä ja karsivällisyyttä. Saan olla kiitollinen, että tunnen ihmisiä, jotka ovat päättäneet antaa minun olla mikä olen. Niin minäkin teen heille. Se on ainoa tapa mennä eteenpäin. Rinnakkain, mutta sopivan välimatkan päässä kasvutilan antamiseksi. Ehkä joskus olemme eri teillä, kuljemme hetkisen kaukana toisistamme, mutta yhteenpalatessa jaamme kokemuksemme ja sitten mietimme, jatkammeko eteenpäin yhdessä vai erikseen. Onneksi on vapaus valita. Onneksi on ystäviä, joita emme omista.