Vanha Sydän

Tuli mieleeni analysoida intuitiivisesti Erinin Vanha Sydän -kappaleen lyriikkaa, eli mitä se itselleni merkitsee, minkälaisia mielleyhtymiä ja tunne-elämyksiä saan siitä ja miksi minä pidän siitä niin mahdottoman paljon?
Laitetaanpa aluksi koko lyriikka tähän esille ja sen jälkeen "analyysi" joka on siis VAIN minun tunteitani ja kokemuksiani peilaava ja henkilökohtainen siinä mielessä.Tässä siis esimerkki siitä, miten me/minä kuuntelemme lyriikkaa, jokainen oman henkilöhistoriansa läpi sitä suodattaen.


Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula

Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula
Noita laulujas aina niin nuoren ja rakastuneen
Älä sinä vanha mieli enää mulle jauha
Ihan turhaan sä kirvoitat poltteen jo unohtuneen

Oi, jos se ois niin, hukkuisin huokauksiin
Valvoisin lakanat ryttyyn, saisin kaikesta kii
Katso, kun kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen

Vanha, vanha sydämeni, miksi mulle laulat?
Miksi tarjoat kaunista, hienoa rakastajaa?
Kun hänkin vielä lähtee pois ja sitten mä itken, kaipaan
Kuin hiipuva hanki vain oottelen vaeltajaa

Mut jos oisit mun, uskoisin täysikuuhun
Uskoisin rakkauslauluihin, nääthän sä kun
Mä niin kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen
Oi, jos se ois niin, hukkuisin huokauksiin
Valvoisin lakanat ryttyyn, saisin kaikesta kii
Katso, kun kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen

Vanha, vanha sydämeni, miksi mulle laulat?

**************


"Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula/Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula"

Tästä aloituksesta tulee mieleeni jo elämässään hiukan luovuttanut ihminen, joka ikään kuin toruu sydäntään ja sen toiveita heti kättelyssä, yrittäen selittää itselleen, että sydänhän on siis tosiaan hyvin vanha; kulunut, rispaantunut, kolottava, vaivainen, kaiken jo nähnyt.  Laulaja ikäänkuin hymähtää itselleen vaivautuneena, nolosteleekin, ja yrittää viedä sydämen haaveet realismiin välittömästi ja katkaista toiveilta siivet ennenkuin ne ovat kasvaneet liian isoiksi.


"Noita laulujas aina niin nuoren ja rakastuneen
Älä sinä vanha mieli enää mulle jauha
Ihan turhaan sä kirvoitat poltteen jo unohtuneen"

Sydämen laulu kuuluu nuoruuteen, rakkauteen, eikä vanha sydän sellaista enää kaipaa, tarvitse, eikä varsinkaan ansaitse. Mutta mieli ja sydän jauhaa kuin jonkin muun voiman johtamana, ihminen yrittää estellä, olla "aikuinen", viileä ja realistinen. Hän on pettynyt useasti, ja jaksanut eteenpäin vain luopumalla yrittämisestä ja turhista haaveista. Hän on elänyt tasaista ja  mitään odottamatonta elämää ja ollut piilossa kuin simpukka, suojassa elämän väreiltä. Ihminen on luullut päässeensä tiettyjen tunteiden "yläpuolelle", jolloin sydämestä on tullut vanhan lisäksi kuin tyhjä, kumiseva kuori. Nyt ihminen pelkää, että sydän herää jälleen eloon, alkaa tuntea, ja tuloksena on TAAS kirpeä pettymyksen polte, eikä vanha sydän voi sellaista kestää.

"Oi, jos se ois niin, hukkuisin huokauksiin
Valvoisin lakanat ryttyyn, saisin kaikesta kii
Katso, kun kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen"

Nyt unelmat saavat hetkellisen vallan ja ihminen nousee uskomaan ihmeisiin.  Miten ihanaa olisi rakastaa, olla onnesta sekaisin, tuntea elävänsä, parantua kaikista peloista, löytää elämän tarkoitus. Tuo valtava onnen tunne saa ihmisen tuntemaan itsensä kauniiksi, hän kokee pystyvänsä taikomaan rakkaudenkohteelleen kaiken ja antamaan itsestään enemmän kuin tuo toinen edes osaa odottaa. Ihminen on saanut itsetuntonsa takaisin, ja vanhasta sydämestä tulee nuori ja hehkeä kertaheitolla. Hän on tullut ulos kuorestaan esiin valmiina rakastamaan taas rohkeasti.

"Vanha, vanha sydämeni, miksi mulle laulat?
Miksi tarjoat kaunista, hienoa rakastajaa?
Kun hänkin vielä lähtee pois ja sitten mä itken, kaipaan
Kuin hiipuva hanki vain oottelen vaeltajaa"

Sitten paluu arkeen. Vähän vihaisena itselleen ihminen toruu taas sydäntään ja puhuu sille totuuksia: "etkö raihnainen, tyhmä sydän jo ymmärrä, olet vanha, VANHA, pientä rajaa rakkaudenkohteen suhteen siis?" Ihminen yrittää asettaa unelmilleen katon, jottei pettyisi. Onko hänellä edes oikeutta haaveilla ihanasta rakastetusta, kauniista, taitavasta, "nuorestakin" (nuori=elämäniloinen?). Tilanne on julma. Hän valmistautuu jo pahimpaan, kylmien faktojen/kokemusten valossa hän tietää, että tuo ihana kohde  on joko mahdoton tai suhde loppuu jo alkumetreillä. Turhaan toiveeseen takertuminen ja siinä pettyminen johtaisi vain loputtomaan  elämän ikävään, katkeruuteen, tyhjyyteen, kylmyyteen... passiivisuus ja kuoleman odottelu ainoina seuralaisina.

"Mut jos oisit mun, uskoisin täysikuuhun,
Uskoisin rakkauslauluihin, nääthän sä kun
Mä niin kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen
Oi, jos se ois niin, hukkuisin huokauksiin
Valvoisin lakanat ryttyyn, saisin kaikesta kii
Katso, kun kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen"

Kuin taikaiskusta, hyvät tunteet saavat taas vallan ja ihminen intoutuu selittämään rakkaudenkohteelleen (mielessään) kuinka suuriarvoista heidän rakkautensa olisi, kuinka suuria muutoksia se toisi heidän kummankin elämään. Kuinka paljon vahvuutta jo voimansa menettänyt ihminen saisi - hän kykenisi heidän molempien puolesta ihmeisiin ja loihtimaan uskomattomia asioita heidän elämäänsä. Kuinka kauniiksi yhteinen rakkaus hänet tekisi. Ihminen ikäänkuin kysyy kohteeltaan, etkö todellakaan näe, miten suuria ihmeitä rakkaus voi tehdä, miten se voi muuttaa ihan kaiken? Suurinta olisi kuitenkin se, että ihminen saisi takaisin jo menettämänsä uskon rakkauteen ja vapautuisi elämänilon tappavasta kyynisyydestä. Ihminen ikäänkuin "takertuu" viimeisenä oljenkortenaan mahdolliseen uuteen rakkauteen.

"Vanha, vanha sydämeni, miksi mulle laulat?"

Ilo muuttuu suruksi jälleen. Mikään ei kuitenkaan muutu, rakkautta ei löydy. Ihminen jää vain ihmettelemään, miksi sydän laulaa, vaikka tosielämässä sen kaipuu niin usein jää toteutumatta. Eikö sitä saa hiljaiseksi. Järjetöntä, täysi mysteeri. Mitä sydän haluaa viestiä, mikä on sen sanoma?

Itselleni sen sanoma on se, että sydämen laulu on aina viesti syvimmistä tarpeistamme. Jos sydän laulaa, sillä on siihen takuulla hyvät syynsä. Kuunnelkaamme sitä tarkasti ja kertokaamme pelkäämättä sen tuomaa viestiä. Ei ole hävettävää, noloa tai tyhmää rakastaa, oli kohde sitten kuka tahansa. Surullista, pelkurimaista on jättää rakastamatta. Rakkaudella on itsetarkoituksensa, se avaa meidät elämälle ja kaikelle hyvälle maailmankaikkeudessa. Mutta...tärkeintä on rakastaa itseään! Rakkaudesta voi olla myös riippuvainen tuhoavalla tavalla, ihminen voi luulla, että ilman suhdetta/miestä/naista ei ole oikeaa elämää ja unohtaa omat unelmansa, oman sielunsa kuuntelemisen.

Kiitos Erin tästä hienosta kappaleesta! Pidän tästä siksi, että se kertoo hyvin selkeästi, mutta samalla kauniin runollisesti ja tunteikkaasti sen, mitä tällainen keski-ikäinen kuin minä, tai tunnetasolla haavoittunut ihminen käy läpi kokiessaan ihastumisentunteita sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka kokijan itsensä mielestä ovat liian hyviä, saavuttamattomia tai liian nuoria hänelle. Tämän voi soveltaa myös nuorempiin ihmisiin, joilla on itsetunto-ongelmia tai ihmisiin, jotka kokevat että VAIN suhderakkauden kautta voi elää täyttä elämää. Itseasiassa tämän lyriikan voi soveltaa kaikkiin ihmisiin, jotka kaipaavat rakkautta, heidän pelkoihinsa ja toiveisiinsa.
 
Ei ole häpeällistä rakastaa, oli kohde kuka tahansa. Ei ole parempia tai huonompia rakkaudenkohteita, on vain sopivia, epäsopivia, rakkauteen vastaamattomia (epäsopivia siis) tai joskus onnekkaasti jopa niitä sielunkumppaneita. Muistetaan silti, että ilman kumppaniakin ihminen on kokonainen, toisen kautta ei voi elää, tai voi kyllä, mutta silloin on unohtanut oman itsensä. En tiedä, mitä Erin itse laulullaan täsmällisesti tarkoittaa, mutta minulle heräsi tällaisia ajatuksia ja niinhän se on, että taide on täydellistä vasta kuulijan sielunmaailman syövereissä. Jokaiselle vieläpä erilainen ja ikioma.