Vanhenemisen ristiriitaa

Vanheneminen on outoa, ei kai sitä muutenkaan voi ilmaista. Miettikää - sisällämme asuu keskenkasvuinen mieli, tässä vanhenevassa kehossa asuu jotain hyvin nuorta, ehkä jopa iätöntä. Välillä tunnen itseni aikuiseksi, aikuisemmaksi, mutta sitten taas toisessa hetkessä olen kuin lapsi sormi suussa ja kaikki opittu on jossain unohduksissa. Katson peiliin ja ihmettelen, miksi näytän tältä miltä näytän. Miksi koko olemukseni on käynyt vieraaksi. Tämä on kuin murrosikä - olo on kömpelö, en hallitse enää raajojani. Kävelen erikoisesti ja köpötys ei ole enää vieras sana kokemusmaailmassani. Ei, se on tuttuakin tutumpaa. Varsinkin, kun ulkona jäisillä kaduilla etenen katse maahan luotuna ottaen tipuaskeleita ja mietin, mistä voisin ostaa kenkiini liukuesteet. Lenkille kaipaa jotain tukea ja ne 45-vuotislahjaksi saadut kävelysauvat, jotka silloin ehkä tuntuivat hiukan mummomaisilta, tuntuvat niin tarpeellisilta nyt. Ei siksi, että kävely olisi reippaampaa, vaan siksi, että niihin voi nojailla mukavasti aina silloin tällöin köpöttelyn lomassa.

Mutta miltä tuntuu, kun ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä alkaa jossain vaiheessa elinkaarta väistämättä kasvaa ja kasvaa. Se tuntuu jo nyt 56-vuotiaana todella kummalliselta. Yleensä sanotaan, että ihmiset vanhetessaan tyyntyvät ja tyytyvät siihen mitä on ja hyväksyvät olemassa olevan totuuden ja todellisuuden. Ehkä niin onkin joidenkin kohdalla, vaikka uskonkin, että ristiriita sisäisen ja ulkoisen tunteen ja tunnelman välillä kasvaa koko ajan lähes jokaisen ihmisen kohdalla. Tuon ristiriidan ei tarvitse olla kuitenkaan negatiivinen asia. Sitä kannattaa vain hiukan tutkia.

Mitä tapahtuu siis, kun ihminen vanhenee ja muuttuu vuosi vuodelta enemmän ulkoisesti itselleen vieraaksi tai alkaa muistuttaa vaikkapa omaa äitiään tai isovanhempiaan. Omilta vanhemmilta näyttäminen on monelle sellainen "ei, en halua"- juttu. Se kertoo konkreettisesta ikääntymisestä ja samalla myös juuret paljastuvat ja joillekin juuri ne juuret, joita ei niin tahtoisi tunnustaa omikseen.

 Ajattelen, että ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä on kuin silta, jossa hämmennys kehosta on sillan toisessa päässä ja toisessa päässä puolestaan on muuttumaton minuus, ikuinen nuoruus ja viattomuus. Siellä on tietoisuus jostain pysyvästä meissä. Tuolla sillalla voi käyskennellä puolivälissä maisemia katsellen, jolloin mieli hyväksyy molemmat puolet todellisuudeksi. Silloin on ikään kuin sinut itsensä kanssa. Välillä voi kävellä sillan päähän asti ja keskittyä olemaan enemmän sisäisyytensä kanssa sen vilpittömyydestä ja viattomuudesta nauttien. Toisinaan elämässä taas täytyy kohdata ikä ja sen tuottamat rajoitteet ja armahtavaisesti antaa itselleen kehon vaatima lepotauko.

Ulkoinen rapistuminen kertoo kuitenkin egolle karua kieltä. En voi riippua kiinni ulkoisissa asioissa - kehoni kertoo sen minulle selvästi. Kaikesta ulkoisesta on luovuttava jossain vaiheessa. Vanheneminen on tavallaan viesti, joka kertoo ihmiselle, että on aika lakata pikkuhiljaa riippumasta kiinni yhtään missään, koska kaikki on häilyväistä ja muuttuu ennen kuin huomaatkaan. On pakko (jos haluaa olla onnellinen) hyväksyä se mitä on nyt, tehdä se mitä haluaa - nyt. Sisäinen ihminen ei vanhene, ei rypisty, eikä ala köpöttää. Koen, että oma sisäinen ihmiseni on vakaampi koko ajan. Sen ei tarvitse enää kompuroida niin paljoa ja jos se kaatuu, se hyväksyy sen ilman suurempia ihmettelyjä. Olen löytämässä kyvyn hyväksyä kaikki asiat sellaisena, kuin ne tulevat. Ehkä se on ikääntymisen ansiota ainakin osittain.

Silti ristiriita, jonka koen katsoessani itseäni tuoreissa valokuvissa on aina läsnä. Näytän äidiltäni, en minulta, en siltä, mitä tunnen sisälläni. Olen muuttumassa vieraaksi itselleni, mutta se vierauden tuntu vie minua lähemmäksi omaa nuorta sisintäni. Se on nyt tutumpi kuin tuo vanheneva nainen peilissä tai kuvissa. En kuitenkaan halveksi tuota hiukan oudolta vaikuttavaa, joskus äitini "tietäväisellä" äänellä puhuvaa hahmoa. Ei, koen myötätuntoa ja lämpöä. Niin paljon nuo silmät ovat nähneet, niin paljon nuo rypistyvät kädet ovat tehneet erilaisia, ihmeellisiä asioita. Tuo mieli, kuinka se on oppinut ja kuinka paljon unohtanut. Keho muistaa kaiken ja vanhenee, koska se joutuu kantamaan painavia taakkoja - usein itse aiheutettuja. Tuo rapistunut mielen asumus natisee ja nitisee nahkoissaan, mutta sen muisti on veitsenterävä ja elämisen jäljet esillä, kuten käyttöastiassa kuuluukin olla.

Minuus, sisäinen olevaisuus, mikä sitten onkaan, ei vanhene, mutta suostuu mieluusti asumaan vanhemmassakin kehossa ja tuntuu itseasiassa viihtyvän siellä päivä päivältä paremmin.

Liian vanha töihin

Heräsin tänään poikkeuksellisen aikaisin, joten oli kunnon aamuista aikaa lueskella uutisia netistä. Silmiin pläjähti artikkeli Jari Sarasvuon marmatuksesta työntekijöistä, jotka nostavat 10 000 euron palkkaa osaamatta mitään. Jari omaan suorasukaiseen, hiukan kovaltakin tuntuvaan tyyliinsä arvosteli työntekijöitä, jotka osaavat kyllä markkinoida itseään, ovat palavereissa esillä, mutta lyhyitten työsuhteitten takia osaamattomia varsinaisessa työssään: "Tehtävässä, jossa ihminen joutuu käyttämään potentiaaliaan, kolme vuotta on Sarasvuon mielestä aivan minimi. Rekrytoinnissa hän karttaa ihmisiä, jotka vaihtavat parin vuoden välein paikkaa.

– Tällaisista tulee seurustelu- ja palaverieläimiä, jotka eivät saa mitään aikaiseksi."  

En käy juttua läpi sen tarkemmin, mutta on varmasti totta, että jatkuvasti työpaikkaa vaihtavat eivät ehdi oppia syvällisesti työtään. Toki ala vaikuttaa tuohonkin, itse koen, että esimerkiksi hoitoalalla työpisteen vaihtaminen muutaman vuoden välein tekee terää. Sitä Jarikin kyllä korostaa, että firman sisällä käyty työkierto on hyvä tapa uudistaa työtään, oppia uutta tai uudelta näkökannalta. Uudistushaluisen tai motivaationsa menettäneen ei aina ei tarvitse etsiä kokonaan uutta työnantajaa. 

Jarin hitusen aggresiivinenkin tyyli tuoda esiin tuo asia ärsyttää hieman, vaikka tajuankin, että tuo juttu on yksinkertaistettu ja kärjistettykin, tavallaan yksipuolinen työnantajan näkökulma asiaan. Mutta provosointi näyttää toimivan, sillä enhän kirjoittaisi tässä mitään, jos se ei toimisi?! Pointsit Jarille siis!

Samaa mieltä olen siitä, että 10 000 euroa kuussa palavereissä istumalla ja siellä "muka" ideoivana tai muuten vaan suuna päänä olevana on kyllä ihan liikaa. Nuoruuden innolla pötkitään hyville palkoille, mutta miten voi työn laatu ja syvyys? Moni muukin kohta jutussa kolahtaa, ja varsinkin se, että tavallaan jutussa sivutaan ikäsyrjintää (ageismi), mutta kerrankin myönteisellä tavalla kokemusta arvostaen. 

Jutun saattelemana aloin sitten lukea artikkelia "Näin minusta tuli liian vanha töihin". Muutama ikääntynyt ihminen kertoilee siinä työhistoriastaan, irtisanomisistaan, pätkätöistä ja siitä miten vaikeaa on saada työtä enää sen jälkeen, kun on täyttänyt maagiset 50 vuotta. "Ikärasismi on ehkä yhtä suurta kuin muukalaisvastaisuus. Hyvätkään tekijät eivät saa työtä, kun syntymäaika selviää. Monet jättävätkin sen ja valokuvansa pois ansioluettelostaan, kertoo henkilöstövuokraukseen keskittyneen Seniorivälityksen partneri Mauri Koskenniemi."

Olen itse juuri tuon 50 v. ja työtön. Työttömyys omalla kohdallani on tosin ollut omien valintojeni seurausta. Lisäksi se on ollut myös elämäntilanteen johdattamaa ja väsymyksen pakottamaa. Mutta en nyt alkanut kirjoittaa siitä, vaan lähinnä siitä, että tuossa jutussa ikäsyrjintä oikein todellistuu ja saa kovastikin ihmettelemään, eikö kokemusta arvosteta lainkaan nykyisessä työelämässä (lukuunottamatta Jari Sarasvuon firmaa)?? Omasta mielestäni monipuolinen elämänkokemus olisi hyvä ja ansiokas lisä cv-listaan lisättynä.

Samaisessa jutussa oli myös kohta joka alkoi hiukan hymyilyttää. Kyse oli erään hotellin työhausta. "Jutun mukaan Majatalo Onnelan johtaja Martti Merosella on kokemusta ikäihmisten palkkaamisesta. Maanantaina hän oli ottanut töihin 60-luvulla syntyneen." 
Vau, ikäihmisiä uskalletaan vielä palkata, jopa 60-luvulla syntyneitä sellaisia!!

Siis 60-luvulla syntynyt on ikäihminen jonkun mittapuun mukaan. Ei siinä mitään, mutta tämä herätti minut jopa paremmin kuin aamukahvini kitkerä maku uuteen aamuun. On nimittäin vaikea aina muistaa, että on jo fysiologisesti "vanha", vaikka sisin on 15v. 

On siis aika alkaa elää täysillä!! Ja muistakaa ystävät rakkaat olla ihmisiä ikäihmisille(kin)! :)