tiistai 23. elokuuta 2011

Hidasta elämää

Loistava tarina tuli vastaan äsken. Lukekaapa ja muistakaa, mikä on elämässä tärkeintä!

http://hidastaelamaa.fi/2011/01/tarina-kalastajasta-ja-liikemiehesta/

Tähän ei tarvitse lisätä mitään, koska tarina itsessään on niin valaiseva. Mun filosofia vain pilaisi tarinan opetuksen. Osaan kyllä jauhaa, täsmentää ja kerrata...mut ei nyt. Joskus toiste. :)

tiistai 2. elokuuta 2011

Kirjoitus- ja unelmalukko

Olen ollut viime viikkoina lukossa tai vähintäänkin haluton kirjoittamaan mitään omista asioistani tänne tai yleensäkään mistään asioista. No, tänään sain kuitenkin kirjoitettua yhden uuden runon ja sen myötä tuo kyseinen "lukko" avautui, mutta eri asia onkin, tuleeko mitään erityistä pitemmän kirjoittamisen arvoista mieleen juuri nyt. Luulisi omassa blogissaan olevan helppoa jaaritella sitä sun tätä, mutta ei se ole.

Viime aikoina olen kokenut, ettei minulla yksinkertaisesti ole mitään sanottavaa, ei itselleni eikä kellekkään muulle. Tyhjä olo siis. Olen lukenut paljon monenlaista, mutta se ei ole suinkaan kirjoitushalujani lisännyt, päinvastoin olen kokenut tietämättömyyteni vain kasvaneen ja sitä myötä tyhjyyden tunteen vain lisääntyvän. Toisaalta eihän tämä blogi ole mikään tietokanava, vaan pelkästään omien ajatuksieni kanava. Olen pyrkinyt viime aikoina vähentämään myös turhaa ajattelua, siitä varmaan johtuu se, ettei ole mitään sanottavaakaan. Jos en ajattele, en voi kirjoittaa tai puhua? Runoissa on se etu, että niitä ei tarvitse ajatella, ne syntyvät alitajunnan kautta, jos vain antaa sille luvan toimia. Ehkä tämä blogikin voisi olla alitajunnan tuottamaa hyppelehtivää virtaa ajoittain. Tulee mitä tulee ja niin edelleen....

Viimeaikoina on ollut kaksi pääajatusta tai päätöstä elämässäni. Lopetan haikailun ja lopetan pähkäilyn. Alan elää tätä päivää, realiteeteissa, jalat nivusia myöten maassa (tosin eteenpäin meno on vaikeaa noin syvällä?!) Katson vain siihen mikä on totta, todellista. Entäs unelmointi sitten? Unelmat ovat unelmia ja elämä on elämää unelmien kera tai ilman. Molemmille tavoille elää on paikkansa ja aikansa. Unelmat voivat johtaa tietä, tai näyttää valoa. Ne ovat tarpeellisia. Olen kirjoittanut jopa pienen käsikirjoituksen unelmista, puhunut unelmien puolesta, mutta tänä päivänä olen itse hyvin kaukana unelmistani. Niiden tavoittelu on tuottanut suurta kipua ja saanut itsetunnon valahtamaan jopa entistäkin alemmaksi. En syytä silti unelmia, en syytä ketään. Olen vain tällainen ihminen.

Olen ihminen, jonka suurin unelma on rakastaa ja tulla rakastetuksi parisuhteessa, (tai vastaavassa) ja vaikka miten  olen yrittänyt jankuttaa itselleni, että yksin on hyvä oppia elämään ja kokemaan itsearvostusta, sen kokeminen sisäisesti ei ole täysin onnistunut. Itsetuntoni näyttää riippuvan muista ihmisistä. Ja Huom! Olen elänyt jo vuosia yksin ja todella hallitsen sen taidon ja myös viihdyn yksikseni...siltikin... Toinen unelmani on olla oma itseni aidosti, tulla hyväksytyksi tällaisenaan ja olla näkyvä muille. Sekään ei ole täysin onnistunut. Koen jatkuvasti olevani näkymätön jostain syystä. Siksipä päätänkin olla tässä ja nyt, ihan tällaisena "näkymättömänä" minuna ja tässä totuudessa, tyytyväinen olooni, tai mitä nyt milloinkin olenkin. Jos joskus ottaakin päähän olla minä, ottakoon. Haikailu hiiteen ja pähkäily pannaan. Elän vain nyt, ja tätä hetkeä on viisasta käsitellä rehellisesti.

Olen kokenut että turhasta ajattelusta, suunnittelusta, jossittelusta ja unelmoinnista luopuminen tekee hyvää ja keventää oloa. Sen sijaan, että haaveilisin kaikesta mitä joskus mahdollisesti olisi kiva saavuttaa tai saada, ja touhuaisin epämääräisissä projekteissa niitä ajatellen, elän ja teen sitä mistä tykkään juuri nyt. Eikö se ole jo melkoista unelmassa elämistä?

Ok, en minä kaukaisiakaan unelmia silti kiellä. Jos lukisitte käsikirjoitukseni "Unelman Tiellä", ihmettelisitte, miksi olen nyt  kääntänyt selkäni itselleni ja oivalluksilleni hyvästä unelmoinnista. No, se on kuulkaas niin, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä ja minä olen juuri niitä ihmisiä, jotka eivät yleensä elä opetuksiensa mukaisesti itse. Miksi? Vastaukseksi tarvittaisiin psykologian syvällinen pohdiskelutunti ja siihen en jaksa nyt ryhtyä. Lyhyesti voisin vastata, että uskon kyllä muiden ihmisten unelmiin mutta omieni kohdalla olen tottunut yleensä luovuttamaan. Tottumus on toinen luonto ja kuka se onkaan jälleen "unelman tiellä"? Kukapa muu, kuin minä itse.