Vanhenemisen ristiriitaa

Vanheneminen on outoa, ei kai sitä muutenkaan voi ilmaista. Miettikää - sisällämme asuu keskenkasvuinen mieli, tässä vanhenevassa kehossa asuu jotain hyvin nuorta, ehkä jopa iätöntä. Välillä tunnen itseni aikuiseksi, aikuisemmaksi, mutta sitten taas toisessa hetkessä olen kuin lapsi sormi suussa ja kaikki opittu on jossain unohduksissa. Katson peiliin ja ihmettelen, miksi näytän tältä miltä näytän. Miksi koko olemukseni on käynyt vieraaksi. Tämä on kuin murrosikä - olo on kömpelö, en hallitse enää raajojani. Kävelen erikoisesti ja köpötys ei ole enää vieras sana kokemusmaailmassani. Ei, se on tuttuakin tutumpaa. Varsinkin, kun ulkona jäisillä kaduilla etenen katse maahan luotuna ottaen tipuaskeleita ja mietin, mistä voisin ostaa kenkiini liukuesteet. Lenkille kaipaa jotain tukea ja ne 45-vuotislahjaksi saadut kävelysauvat, jotka silloin ehkä tuntuivat hiukan mummomaisilta, tuntuvat niin tarpeellisilta nyt. Ei siksi, että kävely olisi reippaampaa, vaan siksi, että niihin voi nojailla mukavasti aina silloin tällöin köpöttelyn lomassa.

Mutta miltä tuntuu, kun ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä alkaa jossain vaiheessa elinkaarta väistämättä kasvaa ja kasvaa. Se tuntuu jo nyt 56-vuotiaana todella kummalliselta. Yleensä sanotaan, että ihmiset vanhetessaan tyyntyvät ja tyytyvät siihen mitä on ja hyväksyvät olemassa olevan totuuden ja todellisuuden. Ehkä niin onkin joidenkin kohdalla, vaikka uskonkin, että ristiriita sisäisen ja ulkoisen tunteen ja tunnelman välillä kasvaa koko ajan lähes jokaisen ihmisen kohdalla. Tuon ristiriidan ei tarvitse olla kuitenkaan negatiivinen asia. Sitä kannattaa vain hiukan tutkia.

Mitä tapahtuu siis, kun ihminen vanhenee ja muuttuu vuosi vuodelta enemmän ulkoisesti itselleen vieraaksi tai alkaa muistuttaa vaikkapa omaa äitiään tai isovanhempiaan. Omilta vanhemmilta näyttäminen on monelle sellainen "ei, en halua"- juttu. Se kertoo konkreettisesta ikääntymisestä ja samalla myös juuret paljastuvat ja joillekin juuri ne juuret, joita ei niin tahtoisi tunnustaa omikseen.

 Ajattelen, että ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä on kuin silta, jossa hämmennys kehosta on sillan toisessa päässä ja toisessa päässä puolestaan on muuttumaton minuus, ikuinen nuoruus ja viattomuus. Siellä on tietoisuus jostain pysyvästä meissä. Tuolla sillalla voi käyskennellä puolivälissä maisemia katsellen, jolloin mieli hyväksyy molemmat puolet todellisuudeksi. Silloin on ikään kuin sinut itsensä kanssa. Välillä voi kävellä sillan päähän asti ja keskittyä olemaan enemmän sisäisyytensä kanssa sen vilpittömyydestä ja viattomuudesta nauttien. Toisinaan elämässä taas täytyy kohdata ikä ja sen tuottamat rajoitteet ja armahtavaisesti antaa itselleen kehon vaatima lepotauko.

Ulkoinen rapistuminen kertoo kuitenkin egolle karua kieltä. En voi riippua kiinni ulkoisissa asioissa - kehoni kertoo sen minulle selvästi. Kaikesta ulkoisesta on luovuttava jossain vaiheessa. Vanheneminen on tavallaan viesti, joka kertoo ihmiselle, että on aika lakata pikkuhiljaa riippumasta kiinni yhtään missään, koska kaikki on häilyväistä ja muuttuu ennen kuin huomaatkaan. On pakko (jos haluaa olla onnellinen) hyväksyä se mitä on nyt, tehdä se mitä haluaa - nyt. Sisäinen ihminen ei vanhene, ei rypisty, eikä ala köpöttää. Koen, että oma sisäinen ihmiseni on vakaampi koko ajan. Sen ei tarvitse enää kompuroida niin paljoa ja jos se kaatuu, se hyväksyy sen ilman suurempia ihmettelyjä. Olen löytämässä kyvyn hyväksyä kaikki asiat sellaisena, kuin ne tulevat. Ehkä se on ikääntymisen ansiota ainakin osittain.

Silti ristiriita, jonka koen katsoessani itseäni tuoreissa valokuvissa on aina läsnä. Näytän äidiltäni, en minulta, en siltä, mitä tunnen sisälläni. Olen muuttumassa vieraaksi itselleni, mutta se vierauden tuntu vie minua lähemmäksi omaa nuorta sisintäni. Se on nyt tutumpi kuin tuo vanheneva nainen peilissä tai kuvissa. En kuitenkaan halveksi tuota hiukan oudolta vaikuttavaa, joskus äitini "tietäväisellä" äänellä puhuvaa hahmoa. Ei, koen myötätuntoa ja lämpöä. Niin paljon nuo silmät ovat nähneet, niin paljon nuo rypistyvät kädet ovat tehneet erilaisia, ihmeellisiä asioita. Tuo mieli, kuinka se on oppinut ja kuinka paljon unohtanut. Keho muistaa kaiken ja vanhenee, koska se joutuu kantamaan painavia taakkoja - usein itse aiheutettuja. Tuo rapistunut mielen asumus natisee ja nitisee nahkoissaan, mutta sen muisti on veitsenterävä ja elämisen jäljet esillä, kuten käyttöastiassa kuuluukin olla.

Minuus, sisäinen olevaisuus, mikä sitten onkaan, ei vanhene, mutta suostuu mieluusti asumaan vanhemmassakin kehossa ja tuntuu itseasiassa viihtyvän siellä päivä päivältä paremmin.

Vasta sen löysin, nytkö pitää jo pois antaa

"Elämän ensimmäinen puolikas on omistettu terveen egon rakentamiseen.
Elämän toinen puolikas on matka sisäisyyteen ja egosta luopumista."
- C.G. Jung
****
Olen kirjoittanut identiteetin etsinnästäni joitakin vuosia sitten. Jossain vaiheessa elämääni koin, että identiteettini on todella hauras ja rakentumaton. Haastavan lapsuuteni ja nuoruuteni jälkeen olin jäänyt hiukan keskeneräiseksi itsetunnoltani. Minulla oli/on useita hienoja roolihahmoja (äiti, tytär, vaimo, sairaanhoitaja, laulaja, kuntosali-intoilija, remonttireiska, runoilija, valokuvaaja jne.), joiden kautta kykenin toimimaan ja olemaan jotain "erityistä", mutta jossain sisälläni olin tietämätön siitä kuka ja minkälainen oikein olin ja usein pelkäsinkin tulevani paljastetuksi. Ajattelin, että jos roolit ja kulissit särkyvät ympäriltäni, jäljelle ei jää ainakaan mitään "hyvää" tai "kaunista". Lopulta kulissit sitten särkyivätkin ja sen seurauksena tein kovan ja hikisen, jopa verenmakuisen vuosien työn löytääkseni aidon identiteettini ja eheyttääkseni "egoni" ihmismäiseen kuntoon. Kaikki tuo selviytymistaisteluksi kuvaamani aika ja sen tuottamat "sotavoitot" eivät kuitenkaan lopultakaan tyydyttäneet kaipuutani löytää todellinen minuuteni, koska todellinen minuus ei ole sama asia kuin ego tai pinnallinen identiteetti.

Olen tajunnut jo pitkään, että se mitä hain ja yritin rakentaa, ei ollutkaan sitä mitä syvimmältäni olin ja missä kokisin rauhaa. Siinä ei ole mitään pahaa sinänsä, että rikkoutuneen/kehittymättömän identiteetin yrittää saada mahdollisimman ehjäksi ja "terveeksi", ja tekee ihania, luovia asioita ja kehittyy niissä hyväksi ja voi siten vaikka palvella maailmaa. Kuitenkin kaiken itsensä kehittämisen ohessa ja jälkeen (miten nyt vaan) on kuitenkin vielä tärkeämpää oppia lopulta luopumaan siitä uskosta, että se mitä minä olen saanut aikaan elämässä, mitä mieltä minä olen asioista tai kuinka oikeassa minä olen, olisi merkittävää. Tuo kaikki (ja paljon muutakin) on egon tapa ajatella ja pitää itseään hengissä. Tuossa sitaatissa Jung puhuu "terveen egon" rakentamisesta, olen oppinut itse, ettei tervettä egoa ole olemassakaan, on vain ego, joka reagoi enemmän tai vähemmän ja hallitsee ihmisen toimintaa enemmän tai vähemmän. Tärkeintä on opetella löytämään ilo, rakkaus ja rauha sieltä, missä egolla ja pinnallisella identiteetillä ei ole mitään valtaa eikä merkitystä eli egon tuolta puolen.

Suosittelen kaikille egon pyörityksestä irtihaluaville lukemiseksi vaikkapa Eckhart Tollen kirjoja. Luen parhaillaan hänen kirjaansa Uusi Maa. Olen edennyt lukemisessani tosi hitaasti, sillä kirja on niin täynnä valoa ja viisautta, että haluan ehtiä imeä sitä itseeni mahdollisimman paljon enkä siis kiirehdi. Joskus jos innostun jostain kirjasta paljon, luen sen hirveällä vauhdilla ja ahmien, mutta nyt haluan nauttia. Luopuminen ja siitä lukeminen voi todella olla kokemus, joka synnyttää rauhaa ja iloa, jopa kärsivällisyyttä. :)

Luopumisen vuosisata

Viime vuodet ovat olleet luopumisen aikaa. Kun mietin tuota asiaa, noita vuosia, huomasin, että minullahan on monta runoakin luopumisesta, jo monen vuoden ajalta. Voisin kirjoittaa varmaan romaaninkin luopumisesta ja pystyttää oman yksityisen hautausmaankin kaikille luopumilleni asioille.

Muistomerkkejä riittäisi kyllä mukavaksi rivistöksi. Löytyisi monen kokoista ja -näköistä, olisi pikkuruisia puisia ristejä ja muutama isompikin kivi, ehkä jopa pari valtavaa muistomonumenttiakin voitaisiin havaita keskellä hautausmaata tönöttämässä. Mutta sitä lähinnä mietin, että kuka auttaisi hautaamaan tuon hautausmaan kivineen ja risteineen? On työlästä kierrellä noilla kaikilla sadoilla muistomerkeillä päivästä toiseen, viikosta viikkoon, vuodesta toiseen,  kuin lepoon ikuisesti kykenemätön ja yössä loputtomasti yksin ulvova haamu parka. Ei ole helppoa luopua.

Viime vuosina luovuin silti taas aika monesta asiasta, jopa unelmista. Osan tein pakon sanelemana, osan (muka) vapaaehtoisesti. Luovuin asuinpaikastani mielikaupungissa, luovuin ammatistani, luovuin voimantunnostani, luovuin hemmetinmoisesta määrästä tavaraa, luovuin turvallisuuden tunteesta, luovuin tasapainostani, luovuin yrittämisestä, luovuin kirjoittamisesta (osittain), luovuin illuusioista, luovuin rakkaudestani, luovuin terveydestä, luovuin tekoilosta, luovuin näennäisestä vapaudestani, luovuin sinusta, luovuin minusta.

Minusta tuntuu, etten omista enää mitään. Olenko nyt vapaa?  En, onhan hautausmaa olemassa... enkä ole edes luopunut kaikesta. En ole luopunut huolehtimisesta enkä syyllisyydestä, en katumuksesta enkä kateudesta, en vihasta enkä surusta. Enkä varsinkan pakopaikoistani. Paljon on vielä tehtävää. Paljon kipattavaa hautausmaalle. Tervetuloa uusi vuosi ja uudet luopumiset, vanhat toki kummittelevat edelleen virkeänä ja minä niiden seassa haahuilen ja huhuilen...vähemmän virkeänä.

Kirjoitus- ja unelmalukko

Olen ollut viime viikkoina lukossa tai vähintäänkin haluton kirjoittamaan mitään omista asioistani tänne tai yleensäkään mistään asioista. No, tänään sain kuitenkin kirjoitettua yhden uuden runon ja sen myötä tuo kyseinen "lukko" avautui, mutta eri asia onkin, tuleeko mitään erityistä pitemmän kirjoittamisen arvoista mieleen juuri nyt. Luulisi omassa blogissaan olevan helppoa jaaritella sitä sun tätä, mutta ei se ole.

Viime aikoina olen kokenut, ettei minulla yksinkertaisesti ole mitään sanottavaa, ei itselleni eikä kellekkään muulle. Tyhjä olo siis. Olen lukenut paljon monenlaista, mutta se ei ole suinkaan kirjoitushalujani lisännyt, päinvastoin olen kokenut tietämättömyyteni vain kasvaneen ja sitä myötä tyhjyyden tunteen vain lisääntyvän. Toisaalta eihän tämä blogi ole mikään tietokanava, vaan pelkästään omien ajatuksieni kanava. Olen pyrkinyt viime aikoina vähentämään myös turhaa ajattelua, siitä varmaan johtuu se, ettei ole mitään sanottavaakaan. Jos en ajattele, en voi kirjoittaa tai puhua? Runoissa on se etu, että niitä ei tarvitse ajatella, ne syntyvät alitajunnan kautta, jos vain antaa sille luvan toimia. Ehkä tämä blogikin voisi olla alitajunnan tuottamaa hyppelehtivää virtaa ajoittain. Tulee mitä tulee ja niin edelleen....

Viimeaikoina on ollut kaksi pääajatusta tai päätöstä elämässäni. Lopetan haikailun ja lopetan pähkäilyn. Alan elää tätä päivää, realiteeteissa, jalat nivusia myöten maassa (tosin eteenpäin meno on vaikeaa noin syvällä?!) Katson vain siihen mikä on totta, todellista. Entäs unelmointi sitten? Unelmat ovat unelmia ja elämä on elämää unelmien kera tai ilman. Molemmille tavoille elää on paikkansa ja aikansa. Unelmat voivat johtaa tietä, tai näyttää valoa. Ne ovat tarpeellisia. Olen kirjoittanut jopa pienen käsikirjoituksen unelmista, puhunut unelmien puolesta, mutta tänä päivänä olen itse hyvin kaukana unelmistani. Niiden tavoittelu on tuottanut suurta kipua ja saanut itsetunnon valahtamaan jopa entistäkin alemmaksi. En syytä silti unelmia, en syytä ketään. Olen vain tällainen ihminen.

Olen ihminen, jonka suurin unelma on rakastaa ja tulla rakastetuksi parisuhteessa, (tai vastaavassa) ja vaikka miten  olen yrittänyt jankuttaa itselleni, että yksin on hyvä oppia elämään ja kokemaan itsearvostusta, sen kokeminen sisäisesti ei ole täysin onnistunut. Itsetuntoni näyttää riippuvan muista ihmisistä. Ja Huom! Olen elänyt jo vuosia yksin ja todella hallitsen sen taidon ja myös viihdyn yksikseni...siltikin... Toinen unelmani on olla oma itseni aidosti, tulla hyväksytyksi tällaisenaan ja olla näkyvä muille. Sekään ei ole täysin onnistunut. Koen jatkuvasti olevani näkymätön jostain syystä. Siksipä päätänkin olla tässä ja nyt, ihan tällaisena "näkymättömänä" minuna ja tässä totuudessa, tyytyväinen olooni, tai mitä nyt milloinkin olenkin. Jos joskus ottaakin päähän olla minä, ottakoon. Haikailu hiiteen ja pähkäily pannaan. Elän vain nyt, ja tätä hetkeä on viisasta käsitellä rehellisesti.

Olen kokenut että turhasta ajattelusta, suunnittelusta, jossittelusta ja unelmoinnista luopuminen tekee hyvää ja keventää oloa. Sen sijaan, että haaveilisin kaikesta mitä joskus mahdollisesti olisi kiva saavuttaa tai saada, ja touhuaisin epämääräisissä projekteissa niitä ajatellen, elän ja teen sitä mistä tykkään juuri nyt. Eikö se ole jo melkoista unelmassa elämistä?

Ok, en minä kaukaisiakaan unelmia silti kiellä. Jos lukisitte käsikirjoitukseni "Unelman Tiellä", ihmettelisitte, miksi olen nyt  kääntänyt selkäni itselleni ja oivalluksilleni hyvästä unelmoinnista. No, se on kuulkaas niin, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä ja minä olen juuri niitä ihmisiä, jotka eivät yleensä elä opetuksiensa mukaisesti itse. Miksi? Vastaukseksi tarvittaisiin psykologian syvällinen pohdiskelutunti ja siihen en jaksa nyt ryhtyä. Lyhyesti voisin vastata, että uskon kyllä muiden ihmisten unelmiin mutta omieni kohdalla olen tottunut yleensä luovuttamaan. Tottumus on toinen luonto ja kuka se onkaan jälleen "unelman tiellä"? Kukapa muu, kuin minä itse.