Kohti lumisotaa, käy!

Kaivelen vanhoja toiseen blogiini kirjoittamiani tekstejä ja tuon  niitä uudelleen esiin siksi, että itse löydän niistä tärkeää asiaa, joka olisi hyvä minun itseni edelleen huomioida ja myös muidenkin.
Alempi teksti on koottu kahdesta blogitekstistä tai vain yhdistetty ne, koska tavallaan kuuluvat yhteen.

************

Metaforan voima
5.maaliskuuta 2015



Oivalsin, kiitos NLP:n, miten olen yhdellä valtavalla metaforalla elämästäni vaikuttanut siihen luultavasti enemmän kuin tiedänkään. Minulla on blogi, jonka nimi on Selviytymistaistelu. Se kuvaa elämääni, sen jatkuvia taisteluita ja kaatumisia. Se kuvaa niistä selviytymistä ja sitten taas uusia kaatumisia ja haavoittumisia jne. Ihan hetki sitten mainitsin täällä eräässä kirjoituksessakin laittavani sotamaalauksen päälle ja lähteväni uuteen taistoon. Eli, minulla on siis elämästäni tällainen käsitys, jota kuvaan metaforalla: Selviytymistaistelu, ei lie ihme, että sitä se sitten onkin, ihan koko ajan.

Nyt olisi (on) varmaan aika laskea jo sotakirveet, pestä pois sotamaalaus ja keksiä elämääni kuvaamaan uusi metafora. Minä, rauhan nainen en sotaa kaipaa lopultakaan, en ole kaivannut koskaan, vaikka itseni sellaiseen olen aiemmin hyvin osannutkin johdattaa.

Elämäni kuvaaminen metaforalla Selviytymistaistelu on siis luultavasti myös tehnyt siitä sellaista tai ollut vaikuttamassa tunnetasolla asenteisiini. Olen nähnyt edessäni vain voitettavia esteitä, rajoitteita ja suuren joukon henkisiä vihollisia. Olen kokenut, että minun pitää taistella ja taas taistella pysyäkseni edes joten kuten hengissä. Selviytyminen on kovaa työtä, jatkuvaa aseiden kolistelua ja myös siksi kunnioitettavaa. Onko tosiaan niin? Onko? Haluan kyseenalaistaa tuon asenteeni nyt tai ei koskaan.

Tämä kymmenen vuoden takainen runoni on johdattamassa minua uuteen vertauskuvaan elämästäni. Tässäkin on aiheena "sota", mutta nyt ollaan sentään jo hiukan positiivisemmalla mielellä liikkeellä. Olkoot tämä nyt välivaihe tai vaikkapa sitten se myönteinen, hiukan leikillinen uusi asenne, suunta. Elämä voikin olla selviytymistaistelun sijaan lumisotaa, jossa minäkin saan heittää lumipalloja. Ehkä ne kasvoihini tai niskaani läsähtäneet pallot elämän taholta voikin ottaa vain virkistävinä ja herättävinä haasteina kohdata elämä uteliaana kuin lapsi?  Kulkea yllytyshulluna ja naurussa suin kohti uutta lumisotaa. Elämä haastaa rakkaudella - ei yritä tappaa tai tuomita - tämän haluan oppia. Tähän haastan itseni.

HAASTE

elämä on unohtanut minut

jälleen kerran

ajattelin nyreästi

kunnes puu pudotti

niskaani aimo lumipallon

keskellä kävelytietä

ja minua 

alkoikin naurattaa

juuri kun olin kääntänyt

elämänilolle selkäni

elämä haastoikin minut

kanssaan lumisotaan

ja minä olen yllytyshullu

Pieni kyynisyys joskus tekee terää

 Tämä alempana oleva teksti on vuodelta 2015. Olin silloin melko alamaissa ja eräs positiiviseksi potkuksi tarkoitettu artikkeli kirvoitti sitten esiin kyynisen minäni koko voimallaan. Mutta teksti on melko hauska, siksi jaan. :)

********************************

Niinhän siinä kävi, että tuo hetkellinen positiivinen muutos vuorokausirytmiin ja mielialaan oli vain väliaikaista. Olen tosin jo tottunut siihen, että kaikki on väliaikaista, toivottavasti tämä masennuskin siis kaikessa sitkeydessään? Vuosi on vaihtunut, yritän tässä kehitellä jotain näköaloja sinnikäästi eteeni, mutta en saa millään konstilla mitään kuvia mieleeni. Pelkkää tyhjyyttä näkyvissä, ole tässä sitten positiivinen ja lue vielä sen päälle tällainen artikkeli:  13 merkkiä siitä, että elämäsi on valumassa hukkaan

Otetaanpa tuo viimeinen kohta artikkelista...

"13. Et ole tyytyväinen elämääsi
Menestystä voi mitata onnellisuuden tasoilla. Oletko onnellinen? Jos et, sinun tulisi muuttaa jotain. Edes tyytyväisyyden tunne ei kerro, että eläisit elämääsi täysillä. Elämän tulisi olla jännittävää! Eli jos et nauti elämästäsi, tarkastele mitä muutoksia voisit tehdä elämääsi, jotta voisit olla tyytyväinen elämääsi.
Mikäli joku näistä 13 kohdasta aiheutti pistoksen sydämessäsi, älä masennu. Voit tehdä muutoksen. Mutta ensimmäinen askel on päästä eroon negatiivisesta asenteesta, ettet pysty siihen. Monesti suurin este onnistumiselle on oman pään sisällä. Joten aloita sieltä, muuta ajattelutapaasi – muuta elämääsi. Älä aloita huomenna, ensi maanantaina tai vuodenvaihteessa! Aloita heti!"

Toistetaan...siis JOS joku näistä 13 kohdasta aiheutti pistoksen sydämessäsi, älä masennu... (myöhäistä!) Kysykää mieluummin löytyykö mitään hyvinvointivalmennusohjetta, joka EI aiheuttaisi sydämen pistosta tai ahdistusta, syyllisyydestä puhumattakaan. Aloittaisin ihan heti uuden elämän ja ajattelisin vain positiivisesti kaikesta ja olisin intohimoinen, jos PYSTYISIN (tiedän, negatiivista uhriajattelua). En myöskään masentuisi, jos OSAISIN olla olematta (tiedän, luulotautia ja motivaation puutetta).
Tuo kolmoskohtakin tuossa artikkelissa oli virkistävä...

"3. Jumitat paikallasi
Jos et koko ajan kasva ihmisenä ja opi uusia asioita, olet jumissa. Mielesi jumittaa paikallaan, jos et ole aktiivinen ja opi uusia asioita. Positiiviset haasteet elämässäsi laajentavat mielenmaailmaasi."

Jumitan vai? Etten sitä jo tietäisi tällä kokemuksella. Jahas, että ihan KOKO ajan pitäisi kasvaa ihmisenä ja KOKO ajan oppia uutta. Hmm...ja minä kun olen yrittänyt vain olla vajoamatta pinnan alle KOKOnaan. Kuvitelkaa hukkumassa olevaa ihmistä miettimässä samaan aikaan, mitä uutta ja mielenkiintoista voisi juuri nyt oppia ja mitä positiivisia, jännittäviä haasteita kohdata. No, myönnettäköön, että on melkoinen "positiivinen" haaste olla hukkumatta ja keksiä keinoja selviytyä. Kyllä siinä varmaan jotain myös oppii?? Oppii kenties uimaan paremmin, kellumaan tai etsimään oljenkorsia? Hei, mut täähän oli positiivista ajattelua!! :) JES! Hyvä minä!

Kyynisyys on yksi masennuksen sivutuote. Suhtaudun siihen pääosin positiivisesti (oho!), koska se antaa potkua persuuksiin ja pistää huvittamaan itseäni aika ajoin. Melko usein huomaan katsovani itseäni kuin sivusta ja se musta asenteeni näyttää niin koomisen vakavalta ja lapsellisen itsepäiseltä, että saan siitä outoa voimaa jatkaa räpiköimistä. Ristiriitaista, mutta totta. Jotenkin tajuan, ettei se ole koko totuus, etten se ole minä. Itseään on hyvä oppia katselemaan ulkopäin, varsinkin masentuneena, jotta kykenee erottamaan sen todellisen minuuden, joka tässä olemuksessa asuu kaikesta ajoittaisesta kyynisyydestä, tyhjyydentunteesta ja toivottomuudesta huolimatta. 

 

Kuten olen joskus kirjoittanut; masennus on minussa, mutta minuuteni ei ole masennuksessa. Ei, vaikka kyseessä onkin mielen "sairaus", lainausmerkit, koska masennus ei tavallaan ainakaan omalla kohdallani ole ollut sairaus, pikemminkin mielen ja kehon terve reaktio ja totaaliuupumus pitkäaikaiseen stressiin ja traumoihin. Mutta siis, jopa masennuksessa tai muissakin psyykkisissä "sairauksissa" on mahdollista tuntea itsessään terveys ja jokin salaperäinen täydellisyys kaiken kuonan ja kivun alla tai päällä tai missä se nyt itse kullakin tuntuu olevan. Sillä ei ole väliä, ainoastaan sillä, että opettelee erottamaan ne alaspäin vievät tunteet ja sen todellisen sisäisen itsen toisistaan. Minua se ainakin auttaa jaksamaan paremmin.

Eli vaikka jumituttaa, niin muistetaan, että siellä jossain asuu terveys ja viisaus. Siellä jossain - meissä.