Pieni kyynisyys joskus tekee terää

 Tämä alempana oleva teksti on vuodelta 2015. Olin silloin melko alamaissa ja eräs positiiviseksi potkuksi tarkoitettu artikkeli kirvoitti sitten esiin kyynisen minäni koko voimallaan. Mutta teksti on melko hauska, siksi jaan. :)

********************************

Niinhän siinä kävi, että tuo hetkellinen positiivinen muutos vuorokausirytmiin ja mielialaan oli vain väliaikaista. Olen tosin jo tottunut siihen, että kaikki on väliaikaista, toivottavasti tämä masennuskin siis kaikessa sitkeydessään? Vuosi on vaihtunut, yritän tässä kehitellä jotain näköaloja sinnikäästi eteeni, mutta en saa millään konstilla mitään kuvia mieleeni. Pelkkää tyhjyyttä näkyvissä, ole tässä sitten positiivinen ja lue vielä sen päälle tällainen artikkeli:  13 merkkiä siitä, että elämäsi on valumassa hukkaan

Otetaanpa tuo viimeinen kohta artikkelista...

"13. Et ole tyytyväinen elämääsi
Menestystä voi mitata onnellisuuden tasoilla. Oletko onnellinen? Jos et, sinun tulisi muuttaa jotain. Edes tyytyväisyyden tunne ei kerro, että eläisit elämääsi täysillä. Elämän tulisi olla jännittävää! Eli jos et nauti elämästäsi, tarkastele mitä muutoksia voisit tehdä elämääsi, jotta voisit olla tyytyväinen elämääsi.
Mikäli joku näistä 13 kohdasta aiheutti pistoksen sydämessäsi, älä masennu. Voit tehdä muutoksen. Mutta ensimmäinen askel on päästä eroon negatiivisesta asenteesta, ettet pysty siihen. Monesti suurin este onnistumiselle on oman pään sisällä. Joten aloita sieltä, muuta ajattelutapaasi – muuta elämääsi. Älä aloita huomenna, ensi maanantaina tai vuodenvaihteessa! Aloita heti!"

Toistetaan...siis JOS joku näistä 13 kohdasta aiheutti pistoksen sydämessäsi, älä masennu... (myöhäistä!) Kysykää mieluummin löytyykö mitään hyvinvointivalmennusohjetta, joka EI aiheuttaisi sydämen pistosta tai ahdistusta, syyllisyydestä puhumattakaan. Aloittaisin ihan heti uuden elämän ja ajattelisin vain positiivisesti kaikesta ja olisin intohimoinen, jos PYSTYISIN (tiedän, negatiivista uhriajattelua). En myöskään masentuisi, jos OSAISIN olla olematta (tiedän, luulotautia ja motivaation puutetta).
Tuo kolmoskohtakin tuossa artikkelissa oli virkistävä...

"3. Jumitat paikallasi
Jos et koko ajan kasva ihmisenä ja opi uusia asioita, olet jumissa. Mielesi jumittaa paikallaan, jos et ole aktiivinen ja opi uusia asioita. Positiiviset haasteet elämässäsi laajentavat mielenmaailmaasi."

Jumitan vai? Etten sitä jo tietäisi tällä kokemuksella. Jahas, että ihan KOKO ajan pitäisi kasvaa ihmisenä ja KOKO ajan oppia uutta. Hmm...ja minä kun olen yrittänyt vain olla vajoamatta pinnan alle KOKOnaan. Kuvitelkaa hukkumassa olevaa ihmistä miettimässä samaan aikaan, mitä uutta ja mielenkiintoista voisi juuri nyt oppia ja mitä positiivisia, jännittäviä haasteita kohdata. No, myönnettäköön, että on melkoinen "positiivinen" haaste olla hukkumatta ja keksiä keinoja selviytyä. Kyllä siinä varmaan jotain myös oppii?? Oppii kenties uimaan paremmin, kellumaan tai etsimään oljenkorsia? Hei, mut täähän oli positiivista ajattelua!! :) JES! Hyvä minä!

Kyynisyys on yksi masennuksen sivutuote. Suhtaudun siihen pääosin positiivisesti (oho!), koska se antaa potkua persuuksiin ja pistää huvittamaan itseäni aika ajoin. Melko usein huomaan katsovani itseäni kuin sivusta ja se musta asenteeni näyttää niin koomisen vakavalta ja lapsellisen itsepäiseltä, että saan siitä outoa voimaa jatkaa räpiköimistä. Ristiriitaista, mutta totta. Jotenkin tajuan, ettei se ole koko totuus, etten se ole minä. Itseään on hyvä oppia katselemaan ulkopäin, varsinkin masentuneena, jotta kykenee erottamaan sen todellisen minuuden, joka tässä olemuksessa asuu kaikesta ajoittaisesta kyynisyydestä, tyhjyydentunteesta ja toivottomuudesta huolimatta. 

 

Kuten olen joskus kirjoittanut; masennus on minussa, mutta minuuteni ei ole masennuksessa. Ei, vaikka kyseessä onkin mielen "sairaus", lainausmerkit, koska masennus ei tavallaan ainakaan omalla kohdallani ole ollut sairaus, pikemminkin mielen ja kehon terve reaktio ja totaaliuupumus pitkäaikaiseen stressiin ja traumoihin. Mutta siis, jopa masennuksessa tai muissakin psyykkisissä "sairauksissa" on mahdollista tuntea itsessään terveys ja jokin salaperäinen täydellisyys kaiken kuonan ja kivun alla tai päällä tai missä se nyt itse kullakin tuntuu olevan. Sillä ei ole väliä, ainoastaan sillä, että opettelee erottamaan ne alaspäin vievät tunteet ja sen todellisen sisäisen itsen toisistaan. Minua se ainakin auttaa jaksamaan paremmin.

Eli vaikka jumituttaa, niin muistetaan, että siellä jossain asuu terveys ja viisaus. Siellä jossain - meissä.

Kipeä katkeruus

En osaa nykyään päättää kumpaan blogiini kirjoitan, siksi laitankin linkkejä vuoroin toiseen ja vuoroin toiseen. Kirjoitin Kuin viimeistä päivää- blogiini katkeruudesta ja jotenkin se aiheensa puolesta sopisi paremmin tähän blogiin, kun täällä tuppaan pohtimaan enemmän noita tunnemaailman ilmiöitä. Laitankin siis taas linkin sinne, jos aihe kiinnostaa: http://tuitsuli.vuodatus.net/lue/2014/07/varjele-minua-katkeruudelta

Itselläni on pieni pelko kummittelemassa takaraivossa siitä mahdollisuudesta, että eräänä päivänä joudun sellaisen katkeruuden valtaan, että menetän elämäniloni lopullisesti. Se johtunee siitä, että olen hyvin läheltä nähnyt, miten tuskaista ja surullista on katkeran ihmisen elämä, ja miten suuresti se myrkyttää ympäristöä. Siksi yritin kirjoittaa sitä ja niitä tunteita ulos itsestäni eräänä päivänä. Ei se yhdellä kirjoituskerralla poistu, mutta tärkeintä on oppia tunnistamaan itsessäni katkera mieliala ja pyrkiä jotenkin käsittelemään sitä ennen kuin se on syönyt kokonaan pois kauneuden tajuni ja herkkyyteni.

Tiedän, että olen suuressa vaarassa katkeroitua, koska olen saanut äidinmaidossa siihen hyvät lähtököhdat ja oppinut myös sietämään katkeruutta ympärilläni erittäin sitkeästi, vaikka se vaikealta on tuntunutkin. Ymmärrän myös katkeruuden syitä varmasti keskitasoa paremmin ja ehkä sitä kautta hyväksyn itsellenikin sen kaltaisia ajatuksia helpommin kuin moni muu. Siksi olenkin varuillani kuin saaliseläin. Herkkänä ja aistit auki. Masennus, jonka vallassa myös ajoittain olen, ei ole sama asia, vaikka senkin kanssa saan olla koko ajan kamppailemassa. Masennus kohdistuu enemmänkin omaan itseen negatiivisin ajatuksin, mutta katkeruus, se kääntyy ulospäin vihaamaan maailmaa ja osoittaa syyttävän sormensa milloin mihinkin epäkohtaan sulkien pois oman  itsen mahdollisuudet muuttaa asioita. Muiden onnellisuudesta tulee silloin vain vihollisen voiton huutoa ja ihmisten positiivisuudesta tietämättömyyttä ja tyhmyyttä.

En tahdo tulla sellaiseksi. Mutta koko ajan käy vaikeammaksi säilyttää lapsenmielisyys ja usko elämän kantavaan voimaan. Toivon vain tämän tiedostavan ajatteluni kautta saavani voimaa taistella tuota ikävää tautia vastaan. Tiedän, että kyse on silti suuresta tunne-elämän ongelmasta ja ajattelulla siihen on aika vaikea vaikuttaa, mutta en nyt parempaakaan keinoa keksi. Toivon vain parasta (ja yritän olla pelkäämättä pahinta).

Saako heikkoa rakastaa?

Olen lukemassa kirjaa nimeltä Tunne lukkosi. Siinä kerrotaan meillä kaikilla olevista tunnelukoista, jotka ohjaavat tunteitamme, reaktioitamme, ja oikeastaan koko elämäämme. Rajoittavat, estävät unelmoimasta ja aiheuttavat ristiriitoja ihmissuhteisiin. Kirja on vaikuttava teos, joka pistää vastakkain lukijan omien tunnelukkojensa kanssa ja saa jopa ahdistumaan ankarasti. Ainakin itselleni on käynyt niin.

Se asia mistä ahdistuin eniten oli se, että kirjassa oli kohta, jossa käsiteltiin laiminlyönnin ja hylkäämisen  tunnelukkoja, jotka saavat meidät usein hakeutumaan suhteisiin, joissa lapsuuden draama ikäänkuin toistuu. Hakeudumme suhteisiin, jossa tarpeemme eivät tyydyty, jossa meitä laiminlyödään, koska ne tuntuvat tutuilta. Tämäkään ei vielä ollut se ahdistavin kohta. Kirjassa puhuttiin ns. mahdottomista suhteista tai "mahdollisesti" mahdottomista suhteista joihin olemme hakeutuneet itse. Listassa mainittiin että kumppanisi voi olla "kylmä ja laskelmoiva työnarkomaani" tai "työtön ja syvästi masentunut" tai "erakkoluonteinen ihminen" tai jopa "lääkkeitä ja alkoholia sekaisin käyttävä". Tämä kohta ahdisti minua! Jotenkin aistin tuossa tietynlaista sairausrasismia. Samassa lauseessa kylmyys, laskelmoivuus ja heikkous elämän taakkojen edessä.

On totta, että parisuhteen tarkoitus on täyttää meidän tarpeitamme, kokea rakkautta, tulla hyväksytyksi, kokea onnellisuutta ja oppia elämää ja itseään toisen ihmisen avulla. En kuitenkaan saata hyväksyä ajatusta, että parisuhteeseen kelpaamattomana nähdään työttömät, masentuneet, riippuvaiset, yleensäkin elämässään kamppailevat ja kaatuilevat ihmiset.

Myönnän että tuo kohta kolahti omaan nilkkaan aika ankarasti. Onko masentuneella, traumatisoituneella, mutta elämässään eteenpäin tai toipumaan pyrkivällä (tai hänellä, joka vain yrittää selvitä)  ihmisellä oikeus parisuhteeseen, rakkauteen, hellyyteen ja turvallisuuteen? Onko parisuhde vain hyvien, menestyneiden, kauniiden, rohkeiden, tarpeensa tunnistavien oikeus? Eikö parisuhde voisi kuulua heikoillekin. Eikö suhde voisi jopa parantaa, auttaa eteenpäin? Pitääkö suhdetta haluta vasta sitten, kun on täysin selvillä omista ongelmistaan ja tunnelukoistaan. Täysinoppinut? Sitten minä en taida koskaan saada suhdetta. Ansaita sitä, vaikka olen etsinyt tietä valoon jo vuosikymmenen. Miksi? Siksi, koska olen edelleen mielialojeni kanssa kamppaileva ihminen, koska olen heikko, epävarma ja välillä myös sairas enemmän tai vähemmän. Olen "mahdollisesti" kelpaamaton, koska en "luultavasti" pysty täyttämään toisen ihmisen tarpeita? Surullista.

Minun oli kirjoitettava tämä paha olo ulos, koska olen kyllästynyt siihen asenteeseen, että maailma on vain tasapainoisten ja vahvojen ihmisten valtakunta. Olen vahvasti eri mieltä, maailma ja rakkaus kuuluvat kaikille! KAIKILLE!!! Niille heikoille ja pienillekin.

Masennus minussa, ei minuus masennuksessa

En ole tainnut vielä koskaan kirjoittaa masennuksestani täysin suoraan, olen viitannut siihen usein, mutta pelkästään siitä en ole kirjoittanut koskaan, paitsi runoissani ja eräällä asiaan vihkiytyneellä sivustolla vuosia sitten. Ehkä on aika purkaa tätäkin puolta minussa. Masennushan ei ole "minä" tai "minuus". Se on minussa aika ajoin uusiutuva sairaus, jota en ole valinnut. En ole myöskään koko ajan sen vallassa. On ollut vuosienkin "remissio"-jaksoja, jolloin en ole oirehtinut lähes ollenkaan ja toivon vielä toipuvani siitä kokonaan.

Elämäni on ollut sellaista, että se on tuottanut hyvän ja kasvurikkaan maaperän juuri tälle sairaudelle. Jollain toisella on syöpä, keliakia, reuma tai vaikkapa halvaus. Itse koen masennuksen eräänlaiseksi sielun ja mielen halvaustilaksi. Tosin tämä halvaustila vaihtelee, toisin kuin fyysinen halvaantuminen, joka on pysyvä olotila. Kuitenkin koen noissa samoja elementtejä.

Masennus vie minulta ajoittain pitkiksikin ajoiksi kyvyn liikkua henkisessä mielessä vapaasti. En kykene keskittymään asioihin, en innostumaan, en kokemaan mielihyvää enkä myöskään kykene fyysiseen toimintaan juuri lainkaan. Kärsin tuolloin voimakkaasta ahdistuksesta ja väsymyksestä ja jokainen aktiivinen teko vaatii sisäisen käskyn tai jämäkän pyynnön hyvine perusteluineen. Jo tuo sisäinen kamppailu saa väsymään lisää, mutta ilman tuota käskyttämistä en tekisi mitään. Makaisin luultavasti sängyssä päivästä toiseen peiton alla. Sitäkin olen kokeillut pahimpina aikoina. Olen itkenyt, nukkunut ja yrittänyt vain hengittää. Noina päivinä olen ollut täysin jumissa masennukseni sisällä ja kokenut olevani kuin elinkautisvanki. Tuolloin en ole voinut tehdä muuta kuin odottaa masennuksen herpaantumista, ja häkin oven avautumista. Vaikka se hetki olisi vain sekunti, siihen on tartuttava nopeasti ja pyrähdettävä ovesta ulos. Ehkä olen näiden monien vuosien aikana oppinut jo tietämään sen, että masennuskin väsyy välillä ja silloin on aika toimia.

En ole vielä kuitenkaan, suurista ponnisteluistani huolimatta, täysin oppinut katsomaan masennustani etäämmältä, ja olemaan määrittelemättä itseäni sen kautta. Se on vaikea läksy. Haluan silti pyrkiä kohti otsikon ajatusta; masennus on minussa, minä en ole masennuksessa tai masennus. En halua ajatella olevani ensisijaisesti mielialahäiriöinen, oravanpyörästä tipahtanut toisen luokan kansalainen. Minulla on vakaa pyrkimys ajatella olevani luova ihminen, jonka luovuuden yhtenä lähteenä itseasiassa on juuri tuo ikävä sairaus. Masennus ja voimakas halu toipua siitä on potkinut minua kirjoittamaan, miettimään, selviytymään, hoitamaan itseäni juuri oikeilla asioilla. Olen sen myötä löytänyt kyvyn nähdä, kyvyn kokea syvältä, löytänyt sen alta oman itseni ja erityisyyteni ja mahdollisuuden myös jakaa siitä toisille ihmisille.

Masennus on ollut taistelukumppanini koko elämäni ajan, mutta sen olemassaolon olen tiedostanut kirkkaasti "vasta" noin kymmenen vuoden ajan. Viime vuosina olen halunnut näyttää sille ja itselleni, että vaikka sen päätehtävänä on itsetuntoni musertaminen ja kaiken toivon kadottaminen elämästäni, pystyn olemaan sitä ovelampi. Olen ottanut masennuksen "yhtiökumppanikseni" antaen sen näyttää minulle tien itseni luo. Miten? Kuuntelemalla sen viestiä, mutta en uskomalla sitä varauksetta. Olen puolustautunut, toiminut päinvastoin. Masennuksen harmaassa synkeydessä olen pystynyt erottamaan kaikesta elämän vaatimusten sekamelskasta ne kirkkaimmin loistavat, minulle eniten lohtua ja iloa tuottavat asiat. Olen keskittynyt niihin. Siinä on salaisuus.

Masennuksen arvostelevien sanojen valossa kaikki tekemiseni ovat myös saaneet uuden, vielä suuremman merkityksen. Kun masennus sanoo: " Olet toivottoman saamaton nahjus!", sanon sille takaisin: "Niinpä, mutta saamattomana nahjuksenakin pystyin näkemään kauneutta, ottamaan siitä valokuvan ja jakamaan sen muillekin. Tällaisena rassukkanakin kykenin vielä rakastumaan ja kertomaan sen avoimesti sille toiselle silläkin uhalla, että tulen ohitetuksi. Avuttomanakin sain aikaan jotain! Itseasiassa taidan olla aika rohkea ja reipas ihminen." Masennus sanoo myös usein: "Katso peiliin, olet vanha ja elämäsi on ohi." Hetken aikaa saatan uskoa siihen valheeseen, mutta sitten päätän katsella ympärilleni, etsiä esimerkkejä ihmisistä jotka eivät ole luovuttaneet vielä 90-vuotiaanakaan elämästä nauttimista. Minun täytyy etsiä maailmasta sitä mikä on hyvää, ja vuorata itseni noilla asioilla.

Masennus on minussa, mutta minä en ole masennus. Me teemme yhteistyötä. Se ei ehkä sitä haluaisi ja siksi me ehkä joskus eroamme ja yksi asia on ainakin varmaa tässä elämässä, sitä eroa en tule katumaan.