Rakastaminen tuo rohkeutta

 

“Kun tulet todella rakastetuksi, saat voimaa, kun taas toisen rakastaminen syvästi tuo rohkeutta.”

-Lao Tse-

 

Näin ihan vain vilaukselta tuon Laotsen lainauksen jossain television ohjelmassa ja ihastuin siihen. Kaivoin sen netistä esiin ja laitoin tuohon tämän kirjoitukseni alkusanoiksi.

Minua kosketti tuossa lauseessa Laotsen näkökulma rakkauteen. Samalla kykenin täysin ymmärtämään tuon lauseen. Olen saanut aika vähän rakkautta elämäni aikana, niin olen ajatellut aina. Olen saanut, mutta vähemmän kuin monet muut ihmiset, joita tunnen. Tämä on tietenkin vain henkilökohtainen kokemukseni tuosta asiasta. En ole varma, onko päätelmäni oikea, vai vain ajatuksieni vääristämä. Enhän tiedä muiden ihmisten kokemusta. Ja jos vertaan taas joihinkin todella vähäosaisiin tai hylättyihin itseäni, osani alkaakin tuntua ihan kohtalaiselta. Ehkä se onkin pelkkä tunne ja uskomus? Ehkä ei. Kokemus rakkaudesta ei ole kuitenkaan välittynyt tai ihmiset eivät ole osanneet välittää rakkauttaan siten, että olisin sen ymmärtänyt rakkaudeksi. Ja toisaalta turvattomuuden kokemus on ollut se määräävin tunne lapsuudesta lähtien, joten voimaantuminen rakkaudesta, jota sen alla ehkä on ollut, on jäänyt vähäiseksi. Ehkä traumat ovat myös aiheuttaneet jonkinlaista kyvyttömyyttä ottaa vastaan rakkautta? En tiedä miten asia oikeasti on, enkä lähde sitä tässä sen enempää analysoimaan.

Tuo  Laotsen lause tuntui tosi tutulta.  Rakkautta on ollut vähän ja siitä on seurannut voimattomuus. Voimattomuus on ollut välillä vähäisempää, mutta usein niissä hetkissä olen ollut täysin oman voimani varassa ajatellen, että kaikki mitä minussa on, riittää minulle, sen on riitettävä, koska kokemukseni ovat "opettaneet", että yksin selviäminen on pakollista - ainoa mahdollisuus. Samalla olen kuluttanut omia uusiutumattomia voimavarojani ajautuen lopulta uupumukseen ja masennukseen. Ovatko voimavarat uusiutumattomia? Mielestäni kyllä, silloin kun antaminen ja saaminen eivät ole tasapainossa ja ihminen on sairastunut väärään "vahvuuteen".

Tuo kaikki edellä kirjoittamani sotii jonkin verran vastaan nykyistä ajatteluani siitä, että kaikki rakkaus on meissä itsessämme. Kirjoitin sen silti, koska koen myös niiden ajatusten olevan totta minulle. En halua yrittää leikkiä henkisempää kuin olen. Ja totuuskin on niin häilyvä ja muuttaa muotoaan hetki hetkeltä. Välillä olen täynnä rakkautta ilman mitään vastakaikua, eli rakkaus vain nousee sisimmästä. Välillä huomaan tyhjentyväni kuin ilmapallo ja nääntyväni rakkauden puutteessa.

Mutta tuohon Laotsen lauseeseen vielä. Olen kokenut tuon lauseen loppuosan todeksi. Olen nimittäin rakastanut vahvasti ja ollut äärimmäisen rohkea sen seurauksena. Se on minulle totta. Tuo lauseen alkuosa kaipaa vielä elämän antamia uusia kokemuksia. Voimaa tarvitsen ja ehkä sitä vielä saan. Rakkaus saattaa yllättää vielä tässäkin elämässä.

Tarvitsenko siihen tunnetta rakastetuksi tulemisesta vai riittääkö siihen se, että rakastan itse itseäni. Se jää koettavaksi.

(3/2017)

Joskus vain tuntuu tältä

 Teksti vuodelta 2018. Jaan, koska itselleni ajoittain ajankohtainen.

*************************

Itselläni on taipumusta miettiä asioita ja elämää joskus hyvinkin kyynisesti. Olen kuitenkin pohjimmiltani melko optimistinen. Uskon, että asiat selviävät aina jotenkin, että lähes kaikesta voi päästä yli. Siltikin olen aika lailla myös menneisyyteni vanki. Taistelen niin päivisin hereillä ollessani kuin öisinkin unimaailmassani menneisyyteni kipujen ja oman riittämättömyyteni kanssa ja minun on vaikea antaa itselleni anteeksi joitakin asioita, vaikka kovasti olen yrittänyt. Se vain tuntuu välillä ihan mahdottomalta. Noissa kohdissa tulee yleensä taas Jumalakin mieleen ja pyydän, josko hän voisi auttaa asiassa.

 

Ehkä armo onkin ainoa apu. Mutta vaikka paljon olen siitäkin kuullut ja siitä kirjoja lukenut, en osaa sitä omalle kohdalleni monestikaan ajatella. Välillä lannistun ja ajattelen, että minut on "tuomittu" elämään tällä tavoin. Että näin on tarkoitettu. Ehkä minun on tällaisena helpompi ymmärtää niitä ihmisiä, jotka kokevat syyllisyyttä ja häpeää ja jotka eivät kykene muuttumaan "paremmiksi". On helpompi olla tuomitsematta ketään, koska itseä ei oikeastaan kykene näkemään minkään asian tai kauheuden yläpuolella olevana.

 

Kirjoitin aikanaan kyynisen runon elämän tyhjyydestä. Tai siitä, kun ei oikein tajua, miksi täällä ollaan ja mihin pitäisi pyrkiä? Kun katsoo elämää sivusta ja jotenkin tajuaa sen hulluuden ja turhuuden, minkä ympärillä me pyörimme. Miten kuvittelemme tekemisemme jotenkin niin tärkeäksi, tai sitten näemme kaiken vain roskana.

 

En kannusta ajattelemaan tällä tavoin. Mutta joskus vain käy näin. Itseni tällainen kyynisyys pistää toisaalta ajattelemaan elämää eri suunnasta. Ehkä elämä ei tapahdu muualla, ehkä se mitä näen on vain harhaa, omien uskomusteni tuotetta, ja se joka katsoo, on elämä itse. Ehkä elämä ei ole arvottamista, vaan arvo sinänsä. Lahja, jota on vaan joskus niin kovin, kovin vaikea avata.

 

 

Mitä on elämä

 

Mitä on elämä muuta kuin

päivien kuluttamista,

tuntien täyttämistä,

minuuttien murentamista.

Unohdan hetket, jotka

haluaisin muistaa,

muistan hetket, jotka

haluaisin unohtaa.


Mitä on elämä muuta kuin

kuvitelmaa elämisestä,

haaveilua sen hedelmistä,

takertumista luuloihin.


Yritän kuluttaa aikaa

jota ei ole,

yritän keksiä tekemistä,

jolla ei ole tarkoitusta.


Mitä on elämä muuta kuin

näyttelemistä

vieraalla estradilla,

monologeja,

papukaijasyndroomaa.


Teen suuria tyhjästä

ja huudan tyhjiä sanoja,

teen pieniä suurista

ja itken katkeria kyyneleitä.


Mitä on elämä muuta kuin

sen tajuamista, ettet tajua mitään,

et koskaan, että olet yksin,

että olet hukassa, kadonnut

elämään, joka ei anna

vastauksia koskaan.


Mitä on elämä muuta kuin

olemista elossa.

Mitä on eläminen muuta kuin

kulkemista kohti kuolemaa.


Mitä on kuolema?

 

 

(2010)

　

Tajuamisen vaikeus

 Tämä päiväkirjamainen teksti on vuodelta 2018.

*************************************

Olipahan viikonloppu! Siis erittäin tyypillinen ja samalla jotenkin kuitenkin erilainen. Olen tajunnut tänä viikonloppuna jotakin, mitä en edes ehkä vielä tajua, vaikka luulenkin hiukan tajuavani? Tajuaminen on edennyt asteittain, käynyt välillä jopa valaistumisen lähistöllä kurkkimassa ja sitten taas pudonnut jonnekin mutavesiin, mutta sitten taas noussut pinnalle kuplimaan. Koko viikonloppu tuota samaa ees taas veivaamista. Vaikka minulle osoitetaan selvästi asioita, joiden perusteella pitäisi hölmömmänkin tajuta, olen erittäin hyvä keksimään selityksiä, oletuksia, arvauksia ja vaikka mitä -  siis mitä se sinnikäs egomme nyt vaan keksiikin, saadakseen lisää aikaa jatkaakseen olemassaoloaan ja tätä kärsimyksen suloista leikkiä ja peliä.

Olen kuitenkin kyllästynyt. Olen kyllästynyt olemaan sokea, jota varmasti tulen silti olemaan vielä jatkossakin. Olen kyllästynyt etsimään itseni ulkopuolelta vastauksia. Olen kyllästynyt vihaamaan ja säälimään itseäni. Olen kyllästynyt olemaan syyllinen, ja olen kyllästynyt siihen, etten todellakaan rakasta itseäni juurikaan. Olen kyllästynyt olemaan uhri ja olen todella kyllästynyt siihen, että ulkomuotoni paljastaa tämän kaiken. Minut on paljastettu ja se ottaa päähän, hävettää ja nolottaa. Masennukseni ja saamattomuuteni näkyy kilometrien päähän, vaikka tahtoisin peittää sen. Samalla olen raadollisen "iloinen" siitä, että näen itsekin - on niin tärkeää nähdä oikein ja rehellisesti, vaikka se hetkellisesti järkyttääkin.

Mutta, minulla on ihanat lapset. Tänään oli äitienpäivä, jonka sain viettää heidän kanssaan. Myös eilen sain olla tyttäreni kanssa, joka on yksi henkisimmistä ihmisistä, jonka tiedän. Hän auttoi mua eteenpäin. Vaikka lilluin mutavellissä, hän sai mut nauramaan kaikelle (ihan kaikelle) ja hyväksymään asiat sellaisenaan - ainakin hetkeksi. Hän sai mut myös olemaan kiitollinen juuri niistä asioista, jotka vie kohti egon kuolemaa tai ainakin sen kutistumista eli olemaan kiitollinen niistä ihan vaikeimmistakin tunteista. En tiedä, enkä todellakaan tajua miksi, mutta jostain kumman syystä taas, kaiken kuravellin jälkeen koen salaista tyyneyttä enemmän kuin kaksi päivää sitten.

En kuitenkaan enää tunne itseäni, olen kuin loputtomassa tyhjyydessä ja merkityksettömyydessä, mutta samalla tiedän, että olen taas askeleen lähempänä jotain todellisempaa. Ehkä lähempänä jonkin olennaisen tajuamista tai pikemminkin kaiken sen hyväksymistä mikä on ja mikä tapahtuu.

Sielun kurinaa

 

Löysin tämän vanhan tekstini, ja minusta tämä on niin hauska kaikessa riipaisevuudessaan, että jaan sen taas. Tämä on kirjoitettu 1/2015. Olenko päässyt eteenpäin, rakkauden piiriin? Hmm...pikemminkin olen oppinut hyväksymään ja näkemään rakkauden laajemmin, vaikka tuossa vaiheessa kyllä osasin jo laajentaa näkökulmaani, minun oli "pakko".

****

Stevie Wonderin rakkauslaulu You and I on yksi suosikeistani rakkauslaulujen suuressa valtameressä. Jotenkin toivoisin itsekin osaavani ajatella yhtä epäitsekkäästi rakkaudesta kuin biisin kertoja, olla iloinen ja kiitollinen siitä mitä on ja oli, meni miten meni. Mutta tällaisessa "nälkään kuolevassa" tilassa sekin tuntuu jotenkin mahdottomalta. Ihan kuin joku pitelisi valtavaa herkkukoria silmien ja suun edessä ja heiluttelisi hampurilaista, kanankoipea tai jopa hyvin riiputettua sisäfilettä nenän tuntumassa, mutta ei kuitenkaan antaisi edes maistiaista. Nykäisisi ruuan pois aina viime hetkellä...haukkaisi vain itse pihvin reunasta, maiskuttelisi kuuluvasti ja nauraisi ilkeästi sen päälle. Kuvitelkaa tilanne, kyllä siinä helposti saattaisi unohtua sivistys ja toisten kunnioitus nälässä kituvalta. Luulenpa että jokainen, jolla vielä voimia olisi jäljellä, hyökkäisi ruuan kimppuun hinnalla millä hyvänsä. Kysehän on eloonjäämisestä, siis täsmennän vielä, eloonjäämisestä - sitä ei moni tunnu tajuavan. Henkisellä puolella rakkaus on leipää, rakkaus on elämän kantava voima ja kaiken hyvän ja terveen toiminnan ja pelkän olemisenkin pohjakallio.

Tässä biisissä on kuitenkin "sivistynyt" sanoma rakkaudesta. Olen itsekin kokenut joskus noin. Olen osannut olla kiitollinen siitä rakkaudesta joka on asunut minussa enkä ole toivonut sen enempää. Ilman vaatimuksia olen vain levännyt rakkauden tunteessa ja tyyneydessä. 

Keskustelin eilen ystäväni kanssa rakkaudesta ja rakkauden nälästä ja totesimme yhteistuumin ja myös kokemuksen rintaäänellä, että mitä nälkäisempi ihminen on, sitä vähemmän hänelle rakkautta tarjotaan. Heille, joilla rakkautta on jo ennestään yllin kyllin, annetaan koko ajan lisää. Miksi? Ehkä rakkautta saanut ihminen on yksinkertaisesti vain helpommin rakastettava ja myös turvallinen kohde lämpimille tunteille, koska hän ei tuosta tutusta kokemuksesta pahemmin hätkähdä. Rakkauden nälkää poteva saattaa olla liian pelottava ja vaativa näky siinä riutuneessa olemuksessaan anovine silmineen ja ojentuvine käsineen. Ehkä hänen pelätään käyttäytyvän ennalta arvaamattomasti, jos hänelle erehtyy rakkauden murusia heittelemään. Ehkä hän tulisi ja ryöstäisi sinun ruokasi siinä yllättävässä ekstaasissaan, kiljuisi aina vain lisää ja lopulta kenties söisi sinutkin kokonaan suihinsa. Kuin vampyyri, tuo  olio imisi kuiviin viimeisenkin jäljellä olevan veritipan. Tai kuin nälkäinen susi, joka vain viime hädässä nauttii ihmislihaa ruuakseen, hän valitsisi juuri sinut ravinnokseen. Niinpä. Kuka tietää, jos ei kokeile. :)

Älkäämme kieltäkö rakkautta juuri niiltä, jotka sitä kaikkein eniten tarvitsevat, vaikka pelkona olisi "tulla itse syödyksi". Sanon tämän myös itselleni, vaikka nälkä kurniikin sielussa ja ne tielleni tipahtaneet rakkauden murusetkin on popsittu pois jo aikoja sitten. Ehkä jos saisin itse annettua edes ripauksen rakkautta ( edes rakkauden tapaista) jollekin nälkäiselle, saisin itsekin siitä varmasti osani. Ehkä se alkaisi kasvaa minussa. Ehkä. Täytyy toivoa niin.

Kohti lumisotaa, käy!

Kaivelen vanhoja toiseen blogiini kirjoittamiani tekstejä ja tuon  niitä uudelleen esiin siksi, että itse löydän niistä tärkeää asiaa, joka olisi hyvä minun itseni edelleen huomioida ja myös muidenkin.
Alempi teksti on koottu kahdesta blogitekstistä tai vain yhdistetty ne, koska tavallaan kuuluvat yhteen.

************

Metaforan voima
5.maaliskuuta 2015



Oivalsin, kiitos NLP:n, miten olen yhdellä valtavalla metaforalla elämästäni vaikuttanut siihen luultavasti enemmän kuin tiedänkään. Minulla on blogi, jonka nimi on Selviytymistaistelu. Se kuvaa elämääni, sen jatkuvia taisteluita ja kaatumisia. Se kuvaa niistä selviytymistä ja sitten taas uusia kaatumisia ja haavoittumisia jne. Ihan hetki sitten mainitsin täällä eräässä kirjoituksessakin laittavani sotamaalauksen päälle ja lähteväni uuteen taistoon. Eli, minulla on siis elämästäni tällainen käsitys, jota kuvaan metaforalla: Selviytymistaistelu, ei lie ihme, että sitä se sitten onkin, ihan koko ajan.

Nyt olisi (on) varmaan aika laskea jo sotakirveet, pestä pois sotamaalaus ja keksiä elämääni kuvaamaan uusi metafora. Minä, rauhan nainen en sotaa kaipaa lopultakaan, en ole kaivannut koskaan, vaikka itseni sellaiseen olen aiemmin hyvin osannutkin johdattaa.

Elämäni kuvaaminen metaforalla Selviytymistaistelu on siis luultavasti myös tehnyt siitä sellaista tai ollut vaikuttamassa tunnetasolla asenteisiini. Olen nähnyt edessäni vain voitettavia esteitä, rajoitteita ja suuren joukon henkisiä vihollisia. Olen kokenut, että minun pitää taistella ja taas taistella pysyäkseni edes joten kuten hengissä. Selviytyminen on kovaa työtä, jatkuvaa aseiden kolistelua ja myös siksi kunnioitettavaa. Onko tosiaan niin? Onko? Haluan kyseenalaistaa tuon asenteeni nyt tai ei koskaan.

Tämä kymmenen vuoden takainen runoni on johdattamassa minua uuteen vertauskuvaan elämästäni. Tässäkin on aiheena "sota", mutta nyt ollaan sentään jo hiukan positiivisemmalla mielellä liikkeellä. Olkoot tämä nyt välivaihe tai vaikkapa sitten se myönteinen, hiukan leikillinen uusi asenne, suunta. Elämä voikin olla selviytymistaistelun sijaan lumisotaa, jossa minäkin saan heittää lumipalloja. Ehkä ne kasvoihini tai niskaani läsähtäneet pallot elämän taholta voikin ottaa vain virkistävinä ja herättävinä haasteina kohdata elämä uteliaana kuin lapsi?  Kulkea yllytyshulluna ja naurussa suin kohti uutta lumisotaa. Elämä haastaa rakkaudella - ei yritä tappaa tai tuomita - tämän haluan oppia. Tähän haastan itseni.

HAASTE

elämä on unohtanut minut

jälleen kerran

ajattelin nyreästi

kunnes puu pudotti

niskaani aimo lumipallon

keskellä kävelytietä

ja minua 

alkoikin naurattaa

juuri kun olin kääntänyt

elämänilolle selkäni

elämä haastoikin minut

kanssaan lumisotaan

ja minä olen yllytyshullu

Pieni kyynisyys joskus tekee terää

 Tämä alempana oleva teksti on vuodelta 2015. Olin silloin melko alamaissa ja eräs positiiviseksi potkuksi tarkoitettu artikkeli kirvoitti sitten esiin kyynisen minäni koko voimallaan. Mutta teksti on melko hauska, siksi jaan. :)

********************************

Niinhän siinä kävi, että tuo hetkellinen positiivinen muutos vuorokausirytmiin ja mielialaan oli vain väliaikaista. Olen tosin jo tottunut siihen, että kaikki on väliaikaista, toivottavasti tämä masennuskin siis kaikessa sitkeydessään? Vuosi on vaihtunut, yritän tässä kehitellä jotain näköaloja sinnikäästi eteeni, mutta en saa millään konstilla mitään kuvia mieleeni. Pelkkää tyhjyyttä näkyvissä, ole tässä sitten positiivinen ja lue vielä sen päälle tällainen artikkeli:  13 merkkiä siitä, että elämäsi on valumassa hukkaan

Otetaanpa tuo viimeinen kohta artikkelista...

"13. Et ole tyytyväinen elämääsi
Menestystä voi mitata onnellisuuden tasoilla. Oletko onnellinen? Jos et, sinun tulisi muuttaa jotain. Edes tyytyväisyyden tunne ei kerro, että eläisit elämääsi täysillä. Elämän tulisi olla jännittävää! Eli jos et nauti elämästäsi, tarkastele mitä muutoksia voisit tehdä elämääsi, jotta voisit olla tyytyväinen elämääsi.
Mikäli joku näistä 13 kohdasta aiheutti pistoksen sydämessäsi, älä masennu. Voit tehdä muutoksen. Mutta ensimmäinen askel on päästä eroon negatiivisesta asenteesta, ettet pysty siihen. Monesti suurin este onnistumiselle on oman pään sisällä. Joten aloita sieltä, muuta ajattelutapaasi – muuta elämääsi. Älä aloita huomenna, ensi maanantaina tai vuodenvaihteessa! Aloita heti!"

Toistetaan...siis JOS joku näistä 13 kohdasta aiheutti pistoksen sydämessäsi, älä masennu... (myöhäistä!) Kysykää mieluummin löytyykö mitään hyvinvointivalmennusohjetta, joka EI aiheuttaisi sydämen pistosta tai ahdistusta, syyllisyydestä puhumattakaan. Aloittaisin ihan heti uuden elämän ja ajattelisin vain positiivisesti kaikesta ja olisin intohimoinen, jos PYSTYISIN (tiedän, negatiivista uhriajattelua). En myöskään masentuisi, jos OSAISIN olla olematta (tiedän, luulotautia ja motivaation puutetta).
Tuo kolmoskohtakin tuossa artikkelissa oli virkistävä...

"3. Jumitat paikallasi
Jos et koko ajan kasva ihmisenä ja opi uusia asioita, olet jumissa. Mielesi jumittaa paikallaan, jos et ole aktiivinen ja opi uusia asioita. Positiiviset haasteet elämässäsi laajentavat mielenmaailmaasi."

Jumitan vai? Etten sitä jo tietäisi tällä kokemuksella. Jahas, että ihan KOKO ajan pitäisi kasvaa ihmisenä ja KOKO ajan oppia uutta. Hmm...ja minä kun olen yrittänyt vain olla vajoamatta pinnan alle KOKOnaan. Kuvitelkaa hukkumassa olevaa ihmistä miettimässä samaan aikaan, mitä uutta ja mielenkiintoista voisi juuri nyt oppia ja mitä positiivisia, jännittäviä haasteita kohdata. No, myönnettäköön, että on melkoinen "positiivinen" haaste olla hukkumatta ja keksiä keinoja selviytyä. Kyllä siinä varmaan jotain myös oppii?? Oppii kenties uimaan paremmin, kellumaan tai etsimään oljenkorsia? Hei, mut täähän oli positiivista ajattelua!! :) JES! Hyvä minä!

Kyynisyys on yksi masennuksen sivutuote. Suhtaudun siihen pääosin positiivisesti (oho!), koska se antaa potkua persuuksiin ja pistää huvittamaan itseäni aika ajoin. Melko usein huomaan katsovani itseäni kuin sivusta ja se musta asenteeni näyttää niin koomisen vakavalta ja lapsellisen itsepäiseltä, että saan siitä outoa voimaa jatkaa räpiköimistä. Ristiriitaista, mutta totta. Jotenkin tajuan, ettei se ole koko totuus, etten se ole minä. Itseään on hyvä oppia katselemaan ulkopäin, varsinkin masentuneena, jotta kykenee erottamaan sen todellisen minuuden, joka tässä olemuksessa asuu kaikesta ajoittaisesta kyynisyydestä, tyhjyydentunteesta ja toivottomuudesta huolimatta. 

 

Kuten olen joskus kirjoittanut; masennus on minussa, mutta minuuteni ei ole masennuksessa. Ei, vaikka kyseessä onkin mielen "sairaus", lainausmerkit, koska masennus ei tavallaan ainakaan omalla kohdallani ole ollut sairaus, pikemminkin mielen ja kehon terve reaktio ja totaaliuupumus pitkäaikaiseen stressiin ja traumoihin. Mutta siis, jopa masennuksessa tai muissakin psyykkisissä "sairauksissa" on mahdollista tuntea itsessään terveys ja jokin salaperäinen täydellisyys kaiken kuonan ja kivun alla tai päällä tai missä se nyt itse kullakin tuntuu olevan. Sillä ei ole väliä, ainoastaan sillä, että opettelee erottamaan ne alaspäin vievät tunteet ja sen todellisen sisäisen itsen toisistaan. Minua se ainakin auttaa jaksamaan paremmin.

Eli vaikka jumituttaa, niin muistetaan, että siellä jossain asuu terveys ja viisaus. Siellä jossain - meissä.

Voiko ihminen muuttaa omaa persoonallisuuttaan?

(Persoonallisuuspsykologian opintoihin liittyvä esseeni vuodelta 2017, siksi paljon teoriaa)

Johdanto

Ihmisen persoonallisuuus on monimutkainen kokonaisuus ja oman persoonallisuutensa muuttaminen kysymys, joka herättää paljon erilaisia ajatuksia ja kysymyksiä. Itselle ensimmäisenä tuli mieleen toive, että persoonan muuttaminen olisi mahdollista. Toisaalta psykologian opiskelu jo alkuvaiheissaan on opettanut, että persoonallisuudella on taipumus pysyä tietyissä uomissaan sinnikkäästi koko elämän ajan. Persoonallisuus toki kehittyy ja muokkautuu lapsuudesta aikuisuuteen mentäessä eri kehitysvaiheiden aikana. Aikuisuudessakin ympäristö ja monet erilaiset elämäntilanteet ja muutokset pakottavat usein ihmisen muuttumaan jollain tasolla, mutta pystyykö ihminen itse muuttamaan persoonaansa? Uskon, että ihminen voi muuttaa omaa persoonallisuuttaan ja toisaalta uskon, ettei ihmisen tarvitse muuttaa sitä, mikä on autenttista, totta ja hyvää meille. Kysymys onkin, olemmeko aitoja vai onko lapsuus, nuoruus ja elämänkokemukset muokanneet meitä niin, että meistä on tullut epäaitoja ja persoonallisuuttamme esittäviä ”näyttelijöitä” elämän estradilla. Olen psykologiaan tutustuessani oppinut, että persoonallisuus pitää sisällään niin monia tasoja ja ulottuvuuksia, että ”persoonallisuuden muutos” jo käsitteenä on yllättävän vaikea ainakin siitä näkökulmasta, pystyykö ihminen siihen itse vaikuttamaan aktiivisesti. Mikä muutos on pysyvä, mikä hetkellistä ja mikä liittyy erilaisten roolien tuomaan vaihtelevuuteen persoonan ilmiasussa ja ulottuvuudessa? Mikä on aitoa ja mikä teeskentelyä, mikä on sopeutumisen vaatimaa lyhytaikaista muutosta, mikä on syvää ja mikä on vain pinnan kohentelua? Onko positiivinen muutos tahallista vai tahatonta eli muuttuuko ihmisen persoonallisuus jalostumisen kautta kuin itsestään hänen kypsyessä elämänkokemuksissaan, jolloin persoonallisuus pikkuhiljaa puhdistuu haitallisista käytös- ja ajattelumalleista. Tarvitaanko muuttumiseen kovaa tahtoa, sinnikkyyttä ja motivaatiota? Kuinka suuri on ihmisen oma osuus muuttumisessa vai onko sitä? En löytänyt kysymyksiini suoria vastauksia kirjallisuudesta, mutta ihmisen psykologisesta kehityksestä löytyy paljonkin tietoa ja yritän soveltaa sitä tähän aiheeseen.

Jatkossa selvitän kirjallisuuden avulla ihmisen persoonallisuuden eri puolia ja kehitystä ja käytän pohjana eri psykologiasuuntauksien näkemystä ihmisestä persoonana sekä Mc Adamsin kolmitasoista persoonallisuusmallia. Lopetan esseeni loppupohdintaan, jossa vapaasti analysoin oppimaani ja omia ajatuksiani ihmisen kyvystä muuttaa persoonallisuuttaan. Tämä aihe on mielestäni melko filosofinen, jopa henkinenkin ja siksi psykologiset keinot eivät mielestäni riitä tämän asian lähestymiseen kokonaisvaltaisesti.

Eri psykologisten suuntausten persoonallisuuskäsityksiä ja muutoksen mahdollisuuksia

Perttulan (2009) mukaan humanistinen psykologia luottaa ihmiseen ja uskoo vahvasti myös ihmisen persoonallisuuden kehitykseen. Persoonallisuus on läsnä ihmisessä elämän loppuun asti ja kehittymisellä on sisäsyntyinen suunnitelma, joka auttaa ihmistä tulemaan potentiaaliltaan täydeksi ja toteuttamaan itsessään olevat mahdollisuudet. Meissä kaikissa on motiivi, sen voima vain vaihtelee ihmisestä toiseen. Humanistinen psykologia korostaa yksilöä ja sanoo, että ihminen voi kyllä elää persoonalli-suutensa vastaisesti, mutta se aiheuttaa epämukavuutta. Jungin mukaan ihminen uhraa persoonallisuuttaan ohjautuessaan vain yhteiskunnan arvoista käsin ilman omakohtaista kokemusten kuuntelua omissa päätöksissään (Perttula 2009, s.196-199). Humanistinen terapiatyö auttaakin ihmistä tulemaan tietoiseksi ihmisen todellisesta itsestä ja omista tarpeistaan ja auttaa ihmistä kuuntelemaan itseään (Nolen-Hoeksema, Fredrikson, Loftus, Lutz 2016, s.554) Itsetuntemuksella onkin mielestäni valtavan suuri merkitys persoonallisuuden hyvinvoinnille. Hyvien tai huonojen valintojen kautta ihminen voi ohjata itseään kohti aitoa persoonallisuuttaan tai pois päin siitä.

Fenomenologisen psykologian mukaan persoonallisuus on yksilöllinen ihmisen elämäntilanteen ja sen ymmärtämisen ainutkertaisuuden takia (Perttula 2009, s.209). Luulen, että ihmisen halutessa muuttaa omaa persoonallisuuttaan, hänen elämäntilanteeseensa sisältyvän sisäisen kokemisen muuttaminen muuttaisi myös persoonallisuuden ilmentymistä. Mutta miten ihminen voi muuttaa subjektiivista kokemustaan? Se tuskin tapahtuu nappia painamalla, mutta itsensä syvällinen tiedostaminen ja sen asian oivaltaminen, että elämäntilannettaan voi katsoa ”kuin toisen silmin”, voisi auttaa, koska näkökulman vaihtaminen auttaa usein suhteuttamaan kokemusta. Se tietysti vaatii kovaa henkistä työtä ihmisen uskomusten ja ajattelumallien tunnistamisessa sekä muokkaamisessa.

Narratiivisen psykologian mukaan persoonallisuus on kertomuksia, joita itsellemme kerromme. Ihmiselle on luontaista jäsentää toimintaansa erilaisten tarinoiden avulla ja siten ylläpitää persoonallisuuden eheyden tunnetta. (Perttula 2009, s.209.) Tässä kohtaa näen tarinoiden olevan mahdollisuuksia muutokseen sisäisen tarkkailun kautta, koska ihmisen itse itselleen kertomat tarinat muokkaavat hänen persoonallisuuttaan ja käyttäytymistään. Kyse on sisäisestä ympäristöstä, jonka vaikuttaa ihmiseen samoin kuin ulkoinenkin ympäristö. Negatiivinen tarinaympäristö vaikuttaa ihmiseen negatiivisesti ja positiivinen positiivisesti. Ihmisen oma aktiivisuus, uteliaisuus ja uskallus omien tarinoidensa sisällön laadun tunnistamiseen on tärkeää. Se miten ihminen itselleen puhuu, millaisia tarinoita kertoo, vaikuttaa hänen tunteisiinsa, itsetuntoonsa, minäkuvaansa ja kokonaisidentiteettiinsä.

Eksistentiaalinen psykologia sanoo ihmisen syntyneen ”täälläoloon” ja hänen tehtävänsä on käyttää hänelle annettu elämä mahdollisimman hyvin ja valintojen kautta saavuttaa tietty persoonallisuuden taso. Valinnat eivät kaikilta osin ole vapaita (kuten perhe, mihin syntyy), mutta tärkeää on ymmärtää tekevänsä valintoja yhdessä muiden kanssa ja siten pikkuhiljaa kehittyä persoonana (Perttula 2009, s.209). Näen valinnat suurena mahdollisuutena muuttaa omaa persoonallisuuttaan tai ainakin ohjata sitä niin, että se voi toteutua koko kauneudessaan ja potentiaalissaan mahdollisimman täydesti. Ihminen voi valita, millä sävyllä värittää kertomuksensa ja miten suhtautuu elämäntilanteeseensa; onko hän uhri vai oman elämänsä vaikuttaja ja luoja. Tärkeää on myös minkälaisen merkityksen ihminen antaa täällä ololleen ja kuinka lujasti luottaa itsessään asuvaan suunnitelmaan ja motiiviin.

Psykoanalyyttisen suuntauksen mukaan ihmisen muutos lähtee yksilön tiedostamattomien halujen, toiveiden ja motiivien tunnistamisesta ja käsittelystä esimerkiksi terapiassa (Nolen-Hoeksema ym. 2016, s.10). Mielestäni on melko uskottavaa, että mitään tiedostamatonta ei voi muuttaa tietoisuuden keinoin. Siksi asioiden nouseminen yksilön tietoisuuteen vaikkapa unien välityksellä, terapiassa tai taiteen keinoin, on mahdollisuus alkaa työstää niitä itsetutkistelun keinoin.

Behavioristinen psykologia esittää yksilön ulkoisen käyttäytymisen perustuvan palkinto/rangaistus- periaatteeseen, eli ihminen käyttäytyy sen mukaisesti, kuinka ympäristö ihmisineen ja tilanteineen häntä palkitsee tai rankaisee (Nolen-Hoeksema ym. 2016, s.13). Yksinkertaistettuna behaviorismin mukaan muutoksen ihmisen ulkoisessa käyttäytymisessä voisi siis saada aikaan muokkaamalla hänen ympäristöolosuhteitaan sekä sosiaalista verkostoaan. On luultavaa, että tuollainen muutos vaikuttaa myös ihmisen sisäiseen käsitykseen itsestään, koska palkitseva ympäristö auttaa ihmistä löytämään omat vahvuutensa.

Kognitiivinen psykologia näkee ihmisen tiedon käsittelijänä ja ihmisen aivoja onkin verrattu tietokoneeseen; elämämme aikana saatu tieto varastoidaan, käsitellään ja valikoidaan, sekä vertaillaan, arvioidaan ja uudelleen sovitetaan entisen muistissa olevan tiedon kanssa. Kognitiivinen terapia keskittyy asiakkaan käyttäytymisen lisäksi hänen haitallisten uskomustensa muuttamiseen ja auttaa asiakasta korvaamaan irrationaaliset tulkinnat realistisemmaksi (Nolen-Hoeksema ym. 2016, s.13, s.554). Kognitiivinen psykologia antaa mielestäni hyvät lähtökohdat ihmisen itse aiheuttamalle muutokselle persoonallisuudessaan. Kuten tietokoneet voidaan ohjelmoida uudelleen, on ihmiselläkin mahdollisuus ajattelunsa kautta luoda uusia uusia, parempia tapoja käsitellä tietoa ja opetella terveellisempiä coping-keinoja stressin purkamiseen. Kaikki tuo kehitys vaikuttaa myös persoonallisuuteen ja sen ilmentämiseen tasapainoisemmalla tavalla.

Mc Adamsin persoonallisuusmallin kolme tasoa ja muutoksen mahdollisuudet

Mc Adamsin (1995, 2006) kolmiosaisen persoonallisuuden mallin mukaisesti persoonallisuus koostuu kolmesta osasta. Ensimmäiseen tasoon kuuluvat taipumukselliset piirteet, toiselle tyypilliset sopeutumistavat ja kolmannelle edelliset tasot kokoava tarinamuotoinen identiteetti. (Metsäpelto & Feldt 2009, s 22.) Tuossa mallissa ensimmäisellä tasolla voidaan ajatella olevan melko pysyvät persoonallisuuden piirteet ja toisella sekä kolmannella tasolla enemmän muutoksille alttiit tekijät.

Ensimmäinen taso pitää sisällään suhteellisen pysyvät persoonallisuuden piirteet, kuten temperamentin ja ne persoonan piirteet, jotka ilmentävät yleistä tapaa sopeutua ja sitoutua ympäristöönsä (Metsäpelto & Feldt 2009, s 23). Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että perimällä on suuri vaikutus (n.50%) persoonallisuuden piirteiden yksilövaihteluun ja pitkittäistutkimukset ovat myös osoittaneet perimän vaikuttavan persoonallisuuden piirteiden pysyvyyteen ikävaiheesta toiseen. (Vierikko 2009, s.38-39.) Perimä ja ympäristö vuorovaikuttavat myös keskenään monin hyvin monimutkaisin tavoin. Geneettistä herkkyyttä ympäristön vaikutukselle kutsutaan GE-interaktioksi. Caspin (2003) mukaan esimerkiksi 5-HTT-geeni lisäsi yksilön alttiutta masennukselle stressaavissa elämänolosuhteissa. Toisaalta LASERI-tutkimuksessa ( Jokela, Keltikangas-Järvinen, Kivimäki ym., 2007) on osoitettu serotoniinin toimintaa säätelevän HTR2A-geenin olevan yhteydessä ihmisen kykyyn hyödyntää ympäristön positiivisia piirteitä. (Vierikko 2009, s 44-45.) Perimän suuren vaikutuksen takia persoonallisuuden muuttaminen aktiivisesti ja omin voimin voi olla vaikeaa, mutta uskon, että ihmisen vahva motivaatio muutokseen ja pitkäaikainen itsensä tutkiminen, hyväksyminen ja armollinen asenne voivat ylittää tai ainakin tasoittaa haitallisten perintötekijöiden vaikutusta. En usko, että olemme perimämme vankeja, mutta on tärkeää tuntea itsensä ja piirteensä niin hyvin kuin mahdollista, jotta elämän tuomat haasteet kykenee kohtaamaan itseään kuunnellen. Tämä vaatii paljon, ja joskus tarvittava muutosvoima löytyykin vasta monien vaikeuksien ja vuosikausien itsensä tutkimisen jälkeen.

Temperamentti on Keltikangas-Järvisen (2009) mukaan ihmisen synnynnäinen toimintatyyli tai tapa reagoida. Yksilöt reagoivat eri tavoin temperamenttinsa mukaisesti niin sisäisiin kuin ulkoisiin asioihin. Temperamentti säilyy läpi elämän, mutta väistyy usein sivuun muiden persoonallisuuspiirteiden tieltä. Kaikki temperamenttipiirteet eivät ole ympäristön mielestä kulttuurista riippuen kovin suotavia, joten ihminen oppii säätelemään temperamenttiaan aikuistuessaan. Jatkuva temperamentin muokkaus vaikuttaa persoonallisuuteen negatiivisesti itsetuntoa heikentäen ja aiheuttaen ihmisessä tunteen vääränlaisuudesta. (Keltikangas-Järvinen 2009, s. 50-51.) Voisiko sen tiedostamisella, että ihmiset ovat erilaisia temperamentiltaan, olla vaikutusta persoonallisuuden muuttamiseen tietoisesti sovinnollisemmaksi ja tyynemmäksi. Ihmisen lakatessa syyttämästä toisia ja itseään erilaisista tavoista tehdä asioita ja salliessaan erilaisuuden, elämä helpottuu huomattavasti ja antaa persoonallisuudelle tilaa kehittyä ja muuttua.

Toinen persoonallisuuden taso koostuu tyypillisistä sopeutumistavoista. Lazaruksen (1966) kognitiivinen stressiteoria ottaa huomioon ihmisen oman aktiivisuuden stressinkäsittelijänä. Selviytymiskeinot ovat muuntuvia ja siten opeteltavissa. Susan Folkman (2008) on kehittänyt Lazaruksen teoriaa ja kytkenyt siihen mukaan merkityskeskeiset selviytymiskeinot. Niiden valinnassa ja käytössä on tärkeä rooli ihmisen uskomuksilla ja henkisillä näkemyksillä. Kokemukset voivat kasvattaa ja viisaus lisääntyä merkityssuuntautuneiden selviytymiskeinojen hyvällä käytöllä. Ihminen oppii, mikä on tärkeintä uudessa tilanteessa ja muuttaa arvojärjestystään. Myönteisten asioiden merkitysten lisääminen arkisiin asioihin ja itsemuistuttelu hyvistä asioista auttaa selviämään haastavissa elämäntilanteissa. (Feldt & Mäkikangas 2009, s. 94 – 99.) Mielestäni ihmisen on olennaista uskaltaa pureutua omiin, joskus piintyneihin tapoihinsa suhtautua vaikeuksiin ja stressiin ja opetella uusia merkityssuuntautuneita tapoja kohdata ne. Se vaatii avoimuutta, mutta siten ihminen voi oppia säätelemään tunteitaan paremmin ja voi tuottaa elämäänsä tasapainoa, joka heijastuu myös ulkoiseen käyttäytymiseen. Aiemmat kokemukset kuitenkin muokkaavat ihmisen toiminta-ja tulkintapoja ja aiheuttavat usein itseään toteuttavia ennusteita (Nurmi 2009, s.120). Tiedän omasta kokemuksestani, että negatiivisia kierteitä on vaikea katkaista helposti, mutta jos ihminen oppii tunnistamaan ne ja peloista huolimatta uskaltaa toimia toisin, muutos on jo alkanut. Muutokseen tarvitaan uuden toimintatavan jatkuvaa toistamista, paljon itsemyötätuntoa ja usein myös muiden ihmisten kannustusta. Aikaisemman elämän ”tietämättömyyden” hyväksyminen ja uuden tilanteen kohtaaminen kuin puhtaalta pöydältä auttaa luomaan uusia, tuoreita mahdollisuuksia. Toisella persoonallisuuden tasolla ihminen voi itse muuttaa asioita ja siten vaikuttaa persoonallisuutensa ilmiasuun. Omien haitallisten selviytymiskeinojen tutkiminen ja tunnistaminen muuttaa käyttäytymistä. Esimerkiksi ennen alistuvasta ihmisestä voi tulla vahvatahtoisempi ja sitä kautta itsetunnoltaan parempi sekä avoimempi uusille asioille.

Kolmannella tasolla tarinamuotoinen identiteetti vastaa kysymyksiin: Kuka olen, miten tulin tällaiseksi, mihin olen menossa? Tarina on koko ajan kehittyvä ja ihminen tuottaa sitä itse. (Metsäpelto & Feldt 2009, s.26.) Eriksonin (1950, 1968) mukaan identiteetti on intrapsyykkinen rakenne, jonka rakentuessa ihminen pyrkii löytämään oman minänsä. Identiteettitasolla ihminen on tietoinen sekä omasta ainutlaatuisuudestaan sekä samankaltaisuudestaan muiden kanssa ja myös omista vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Yksilön omakohtainen etsintä ja erilaisten vaihtoehtojen pohdinta on tärkeää. (Fadjukoff 2009, s 180-183.) Kypsä identiteettirakenne on avoin muutoksille ja identiteetin jatkuvasta työstämisestä aikuisuudessa on tullut osa kokonaisidentiteetin muodostusta (Fadjukoff 2009, s.187). Kun kaikki Mc Adamsin teorian persoonallisuuden tasot yhdistää, muodostuu kokonaispersoonallisuus. Matkalla kypsään, viisaaseen persoonallisuuteen on monia kohtia, joissa ihminen voi lähestyä sitä tai mennä siitä poispäin. Noita kohtia sanoisin niiksi valinnanpaikoiksi, joissa ihminen voi valita, minkälaisen suunnan persoonallisuuden kehitys ottaa. Kaikki ei ole itsestä kiinni, mutta paljon voi ihminen itsekin tehdä. Erilaiset identiteettikriisit tuovat ihmiselle kultalautasella kysymyksiä siitä, millainen hän haluaa olla ja mihin suuntaan pyrkiä. Vastaako ihminen niihin kysymyksiin avoimin mielin ja myös muut ihmiset huomioiden ja jokaisessa uudessa polun mutkassa tarkasti itseään tutkien. Uskaltaako ihminen alkaa valita, koska Kiergegaardin mukaan persoonallisuus herää henkiin vasta silloin, kun ihminen alkaa valita reagoimisen sijaan (Perttula 2009, s.207).

Loppupohdinta

Kysyin kolmelta ihmiseltä heidän käsitystään persoonallisuuden muuttamisesta ja sain kaksi vastausta. Yksi henkilöistä vastasi, että ihminen pystyy muuttamaan persoonaansa tietoisen työskentelyn kautta. Toinen ja kolmas vastaaja lähestyivät asiaa toisin ja kysyivät vastakysymyksen: Tarvitseeko ihmisen muuttaa omaa persoonallisuuttaan? Se mitä he tarkoittivat, piti sisällään sen ajatuksen, että tärkeintä on hyväksyä itsensä, ei niinkään yrittää muuttaa tiettyjä osia itsessämme. Viimeksi mainittu vastaus oli äärimmäisen kiinnostava, sillä sen pohjana on ajatus siitä, että olemme täydellisiä sellaisina kuin olemme ja yleensä yritykset muuttaa omaa persoonaansa johtavat usein aidon persoonallisuuden peittämiseen. He kokivat persoonallisuuden muuttamisyritykset liiallisena yrityksenä sopeutua ympäristön vaatimuksiin. Heidän mielestään itsensä hyväksymisen kautta ihmisen persoonallisuus alkaa muuttua luonnostaan sellaiseksi kuin se on tarkoitettukin.

Kun itse aloin pohtia aihetta, kirjoitin listan asioista, jotka mielestäni kuuluivat aiheen sisälle. Listasta tuli pitkä ja se sisälsi paljon sanoja, jotka liittyivät ihmisen henkiseen kasvuun ja itse tehtyyn työhön itsensä kanssa. Listassa mainittiin jalostuminen, sopeuttaminen, itsereflektio, särminen hiominen, oma tahto ja päämäärä oman persoonan suhteen, hyväksyntä ja armollisuus, kognitiivisten kykyjen harjoittaminen, terapeuttiset kohtaamiset, tunnetyöskentely, kärsivällisyyden opettelu, identiteetin selkiyttäminen, itsetunnon kohentaminen ja itsensä haastaminen. Huokaisin mielessäni, että persoonallisuuttaan tai sen ilmiasua voinee muuttaa, mutta se vaatii kovaa ja tietoista työtä niin kognitiivisella kuin tunnepuolellakin. Persoonallisuus tosin saattaa muuttua myös itsestään eri elämänvaiheissa identiteetti-muutosten myötä ja eri roolien kautta kautta ihmisellä on mahdollisuus ilmentää persoonallisuuttaan eri tavoin. Elämänkaaren myötä ihminen oppii hyvässä tapauksessa luopumaan liiasta itsekritiikistä, oppii hallitsemaan reaktiivisuuttaan ja rauhoittamaan mielensä. Persoonallisuus ikäänkuin pehmenee. Tietoinen toisin tekeminen ja omien ajatusten kyseenalaistaminen muuttavat persoonallisuutta pitkällä aikavälillä avoimempaan suuntaan. Motivaatio on tärkein asia. Ilman sitä persoonallisuuden muuttaminen on vaikeaa, sillä ihmisellä täytyy olla halu kehittyä ja muuttua. Terapia auttaa silloin, kun itseltä on työkalut hukassa, sillä terapian tarkoitus on muuttaa jotain ihmisessä, mutta se ei tee sitä ilman ihmisen omaa osuutta ja tahtoa.

Kuten pohdinnan alussa tuli esiin, voidaan myös kysyä, tarvitseeko persoonallisuutta muuttaa vai muuttuuko se kuin itsestään, kun ihminen alkaa hyväksyä itseään sellaisena kuin on. Vaikuttaako hyväksyminen niin, että ihmisen jatkuvan sisäisen tyytymättömyyden ja ristiriitojen tauotessa persoonallisuus alkaakin tulla esiin sellaisena kuin sen pitääkin? Johtuvatko neuroosit, kapinat ja muut ongelmat lopultakin siitä, että yritämme olla jotain muuta kuin olemme ja vain miellyttää muita? Oman olemuksensa ja itsensä hyväksymisellä on laajamittaiset seuraukset. Ihmisen ei tarvitse enää suojella omaa minuuttaan ja identiteettiään rajuin keinoin, koska hän hyväksymisellään antaa luvan niin muutokselle kuin pysyvyydellekin. Ehkä se, mitä ihmisen tarvitsee tehdä, on pelkästään nähdä itsensä rehellisesti ja hyväksyä näkemänsä. Siinä saattaa piillä se vallankumouksellinen oivallus, joka muuttaa ihmisen persoonallisuutta tarvittaessa. Onko sittenkin niin, että me muutumme, kun lakkaamme yrittämästä muuttua?

Lähteet:

Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset piirteet. (toim.) Metsäpelto, R-L. & Feldt, T. Kirjoittajat: Metsäpelto, R-L., Feldt, T., Vierikko, E., Keltikangas-Järvinen, L., Rantanen, J., Mäkikangas, A., Nurmi, J-E., Fadjukoff, P., Perttula, J. (2009). (PS-Kustannus).

Nolen-Hoeksema, S., Fredrickson, B., Loftus, G. & Lutz, C. (2016). Atkinson & Hilgard’s introduction to psychology.(16th edition).