"Pelko on tie"

Tuo otsikko on lainaus Tommy Hellstenin kirjasta Kolmas mahdollisuus. Lainasin tuon kirjan tavallaan puolivahingossa kirjastoneidin etsiessä minulle vain "jotain" Hellsteniä omasta ehdotuksestani ja juuri tämä kirja osottautui kyllä ihan napakympiksi. Kyseessä on teos, jossa Tommy vastaa lukijoiden kysymyksiin hyvin erilaisilta elämänalueilta terapeutin näkökulmasta valaisten mahdollisia syitä kysyjien tilanteisiin ja tunteisiin.

Miksi sitten koin, että lukemani oli juuri minulle tarkoitettua johtui ehkä siitä, että kirjassa vastattiin silloisiin päässä pyörineisiin kysymyksiini hyvin suoraan ja suurella rakkaudella. Tunsin tulevani hoidetuksi, ymmärretyksi ja rakastetuksi tavallaan täysin odottamattomasti. Niin kävi, vaikken todellakaan istunut Hellstenin kanssa silmätysten vaan ainoastaan luin hänen vastauksiaan muille. Noissa vastauksissa käsiteltiin oman elämäni keskeisiä ongelmia ja tajusin sen, etten todellakaan ole yksin kaikkine outoine ajatuksineni ja syyllisyydentunteineni.

Minua kosketti myös Hellstenin oman henkilökohtaisen elämäntien pohdiskelu tuossa kirjassa, se tyyli ja avoimuus, jolla hän katsoi itseään, herätti luottamusta ja uskoa. Hän tietää mistä puhuu käytyään kipeitä asioita läpi itsensä kanssa omassa terapiassaan vuosien ajan ja hän näyttää uskaltavan  kohdata omat pimeät puolensa rohkeasti ja esimerkillisesti.

"Pelko on tie" sanoo Tommy. Tuo lause puhuttelee minua valtavasti. Elämä on matka, loppuun asti se on kasvua ja kehitystä, unelmia ja niiden särkymistä ja saavuttamista, pelkoa ja epävarmuutta. Mutta että pelko on tie, saa minut katsomaan tätä edessä olevaa polkuani jotenkin uudella tavalla, entistä haasteellisemmalta näkökannalta. Tajuan kyllä, että tämä on matkantekoa, olen jo pitkään tajunnut selvästi olevani menossa jonnekin (päämäärää en tiedä). Olen etsinyt ja löytänyt. Luopunut ja surrut, ja tiedän, että matka on kesken. Olen pelännyt ja pelkään. Olen kohdannut joitakin pelkojani, mutta en niitä pahimpia.

Pelkään tulla minuksi, olla minä, pelkään koetella rajojani ja pelkään epäonnistumista. Se johtuu luultavasti siitä, että olen elänyt roolien suojassa suurimman osan elämääni. En ole juurikaan uskaltanut ottaa sellaisia haasteita vastaan, joissa voisi paljastua todellinen heikkous ja hauraus suoraan siinä paikassa ja siinä hetkessä. Minun on helpompi epäonnistua rooleissa, kuten auton ratissa kuskina, sairaanhoitajana, äitinä, vaimona, ystävänä. Mutta olla heikko persoonana, pelkkänä itsenä ilman rooleja, se on vaikeaa. Mahdollinen kontrollin menetys, tyhmyys, sellaiset ulkonaiset heikkoudet, kuten ujouden ja jännityksen aiheuttamat fyysiset merkit, joille muut voisivat vaikkapa naureskella välittömästi, punastuminen, änkytys, sekavat lauseet, yritys ja epäonnistuminen muiden edessä aiheuttavat itkunsekaista pelkoa.

Mutta koska pelko on tie, näen että ainoastaan noiden suurimpien pelkojeni kautta minulla on mahdollisuus kasvaa uudelle tasolle. Sellaiselle tasolle, jossa voin aidosti kokea elämän kantavan minua tällaisena kuin olen, ilman mitään roolien tuottamia ehdollistumia. Jossa minulla on oikeasti "siivet" ja jossa voin sanoa aidosti itselleni ja muille kanssakulkijoille omaa runoani myötäillen, että siipiemme kantokyky testataan lopullisesti vasta lennon aikana, ei sitä ennen tai sen jälkeen.

Jos et uskalla koskaan lentää ja kokeilla, et saa koskaan myöskään tietää tulosta. Uskon, että sisimpämme tietää, milloin on aika hypätä ja kokeilla. Se on silloin, kun pelon muuriin ilmestyy aukko. Koen omalla kohdallani, että aukko (tie) on syntymässä sen seurauksena, että olen hakannut päätäni niin antaumuksella muuriin vuosikaudet, että muuri on päättänyt vihdoin antaa periksi :) Olen myös yhtä aikaa pään hakkaamisen ohella etsinyt tuosta samaisesta pelon ja epävarmuuden muurista heikointa kohtaa ahkerasti ja nyt ehkä vihdoinkin löytämässä sen. Hyvä niin. Ei se tienraivauksen tyyli vaan teho....

Identiteettiä etsimässä

Luin eilen tyttäreni tulevan opinnäytetyön läpi ikäänkuin neutraalina esilukijana ja "esiopponoijana" kertoakseni ensivakutelmiani siitä, ja ehkä löytääkseni myös kielioppivirheitä tai muuta korjattavaa. Aihe käsittelee uuden lauluopetusmetodin CVT:n vaikutusta laulajan musiikilliseen identiteettiin. Erittäin kiinnostava aihe ja kiinnostavaa luettavaa. Mutta ei siitä sen enempää, tämä oli vain johdantona siihen, että sen vaikutuksesta aloin pohtia omaa identiteettiäni ja sen keskeneräisyyttä jälleen kerran. Olenhan jo aikuinen ihminen, jonka identiteetin luulisi olevan valmista kauraa.

Identiteettihän muodostuu pikkuhiljaa elämän aikana koko ajan vahvistuen, ihmisen keskittyessä löytämään sen mitä elämältä eniten haluaa, missä on parhaimmillaan, miten haluaa itseään ilmaista ja minkälaisissa olosuhteissa tuntee olevansa aidoimmillaan ja viihtyvänsä parhaiten. Siihen tarvitaan muita ihmisiä peileiksi osoittamaan erilaisilla olemuksillaan sen, minkälaisia ominaisuuksia kohti kannattaa pyrkiä ja minkälaisia puolestaan välttää. Tämä oli siis omasta päästä reväisty identiteetti-käsitys. Muistaakseni se mitä luin eilen, oli jotain paljon monimutkaisempaa. Identiteettikriisejähän tuntuu puhkeavan tuon tuosta ihmisille, ainakin itselleni niitä on siunaantunut luvattoman paljon. Voi olla että määrä on ihan normaali, mutta olen kokenut ne hyvin syvällisinä murtumisina. Omalla kohdallani identiteetti, minuus (oletettu minuus, roolit, ideaaliminuus) on mennyt palasiksi toistuvasti ja aina on tuntunut siltä kuin sitä pitäisi lähteä kokoamaan alusta asti uudelleen. Sekin on varmasti vain tunnetason aistimus, mielikuva, pelkoa tulevasta ja jaksamiskyvystä uusien haasteiden edessä. Tai sitten se identiteetti on vain ollut niin heikko ja hauras?

Olen harvoin kokenut olevani turvassa pitempiaikaisesti, siis henkisesti turvassa. Enimmäkseen koen, että minua ajaa takaa joukko vaativia hahmoja, jotka syyttävällä sormellaan pyrkivät muuttamaan minua joksikin toiseksi, paremmaksi minuksi. Tai jotka halveksien, ja päitään turhautuneina pudistellen katselevat aikaansaamattomuuttani, ja sitä, etten koskaan näytä pääsevän käsiksi aikuisen identiteettiini, eli siihen kypsään, itsensä tuntevaan minuuteen. Räpiköin itsepintaisesti kokonaisvaltaisen epävarmuuden ja toistuvan masennuksen aiheuttamassa mutalammikossa huutaen pienellä, väräjävällä äänellä noille vaatijoille: "Tämä on minun paikkani, ettekö te vahvat ihmiset jo vihdoin tajua sitä?" ikäänkuin painottaen, että on minullakin sentään jotain omaa; nimittäin tämä ikuinen paha oloni ja loputtoman tuntuinen rittämättömyyden tunne. Siinä sitä on identiteettiä kerrakseen yhdelle ihmiselle.

Olen huomannut kaikesta tuosta huolimatta, että olen löytänyt jotain omaa (muutakin kuin mutalammikon) ja olen mennyt eteenpäin itseni tuntemisessa. Olen alkanut nähdä itsessäni monipuolisuutta, kykyä oppia, ja jotain ihan erityistä persoonallisuutta, sellaista josta jopa pidän. Persoonani kadotin jo lapsena ainakin osittain, mutta en nyt kirjoita siitä, se on liian pitkä tarina juuri tähän osioon kirjoitettavaksi. Lyhyesti sanottuna katosin toisten tuskien ja kipujen alle, jouduin pakosta hylkäämään syvimmät tarpeeni. En tehnyt sitä ilman kapinaa, mutta tein sen kuitenkin. Minusta tuli tavallaan kiltti, mutta samalla voimakkaasti kapinoiva nyhjäke. Outo tapaus, myönnetään. Sen voi kuvailla niinkin, että lähes jatkuvasti huidoin ilmaan pikku nyrkeilläni, pompin paikallani ja kiljuin äänettömästi (myös äänekkäästi), mutta mitään muutosta en saanut aikaan. Tein kyllä ihan kaiken minkä osasin ja tajusin. Silti minusta täytyi poistaa patterit kuin duracel-pupusta, ennen kuin aloin oppia. Hiljaisuus, kykenemättömyys edes kunnolla puhua, alkoi lopulta opettaa sisäisen minän kuuntelemista.

Olen vasta viime vuosina alkanut hiukan tajuta, mitä on olla luja, mutta ei kova. Mitä on olla kiltti, mutta ei nössö. Olen alkanut haluta asioita, kaivata rakkautta, nähnyt itseni hyvien tapahtumien arvoiseksi. Ja halunnut lisää. Olen alkanut myös vaatia, mutta en vaadi muuta kuin sitä, että minua kohdellaan oikeudenmukaisesti ja rehellisesti. Sitäkään en oikeastaan voi vaatia, voin vain odottaa sitä, mutta jos se ei toteudu, voin päättää olla sietämättä enempää kuin on kohtuullista. Koskaanhan elämä ei tarjoa täyttä oikeutta. Olemme kaiketi aina epätäydellisiä jossakin mielessä? En tiedä, tuotakin pitänee pohtia. Tuota epätäydellisyyttä nimittäin. Jossain sisällä nimittäin koen ihmisten olevan hyvinkin täydellisiä, ihmeellisiä olentoja. Me emme vain anna tilaa itsellemme. Niin on ollut omalla kohdallani. Tämä blogi on yksi askel kohti oman henkisen tilan löytymistä. Vapaata assosiaatiota, kuten terapiassa tavataan sanoa. Olkoot tämä nyt sitten sitä terapiaa minulle...taas.

Kuten sanoin, kirjoitan mitä mieleen juolahtaa, voi olla sekavaakin välillä, mutta sitähän elämä tuntuu välillä olevan, niin pään sisällä kuin sen ulkopuolellakin.