Henkiset muurit

Tuossa alempana kirjoitin muureista yleisesti, fyysisenä rakennelmana, sekä niiden käyttötarkoituksesta. Toki tuonkin kirjoituksen tausta-ajatuksena on muurin merkitys myös henkisessä elämässä, mutta jatkan nyt hiukan enemmän tuosta puolesta, eli henkisistä muureista meissä. Ja jälleen, kirjoitan intuitiivisesti pääasiassa.

*************

Muurit kiehtovat minua, ne herättävät uteliaisuutta, koska niiden taakse kätkeytyy jotain, jota on suojeltava lähes äärimmäisin keinoin. Muurien sisäpuolella täytyy olla siis jotain todella arvokasta. Kuten aiemmassa tekstissäni kirjoitin, muurien sisäpuolella voi olla myös jotain hyvin vaarallista. Muureilla on siis yksinkertaistettuna vain kaksi tarkoitusta; itsesuojelu ja toisten suojelu.

Terveen ihmisen luontaiseen käyttäytymiseen kuuluu itsesuojelu, puolustautuminen hyökkäyksiltä ja itsekontrolli. Ilman noita kykyjä olisimme villipetoja, uhrilampaita tai vielä jotain paljon pahempaa: ehkä olisimme kuolleita? On siis erittäin tärkeää omistaa jonkinlainen suoja itsensä ympärillä. Suoja, joka estää muita loukkaamasta meitä omavaltaisesti ja arvaamattomasti ilman mitään esteitä ja joka estää meitä itseämme rynnimästä sinne tänne impulsiivisten mielitekojemme avuttomana orjana. Tarvitaan reviirirajat puolin ja toisin. Tarvitaan kunnioitusta, itsetietoisuutta ja rajojen havaitsemista.

Jos näitä näkymättömiä rajoja tai suojia ei nähdä, niistä ei välitetä, eikä niitä kunnioiteta, alkaa jossain vaiheessa terveen itsesuojelun tarpeen sisimmässään tajuava ihminen rakentaa ympärilleen jotain vahvempaa tekoa olevaa suojaa, koska kohtelias raja-aita ei ollutkaan riittävä? Sen yli on tultu toistuvasti, ihmisen koskemattomuutta on loukattu, häntä on kenties pahoipidelty fyysisesti, arvosteltu karkeasti, käytetty henkisesti hyväksi tai pidetty kynnysmattona. Häntä ei ole yksinkertaisesti sanoen rakastettu eikä pidetty arvokkaana olentona. Niinpä hän tarvitsee ympärilleen kovempaa tekoa olevan suojan, hän tarvitsee muurin, jonka ylitse kukaan ei pääse ilman lupaa - koskaan.

Jokainen loukkaus, henkinen tai fyysinen, on kuin yksi kivi muuriin. Muuri kasvaa ikään kuin vahingossa, ihan huomaamatta aluksi. Ihminen alkaa varoa tekemisiään, sanojaan ja olemistaan. Hänestä tulee arka, anteeksipyytelevä, hänen itsetuntonsa on pohjalla ja hän pelkää kuollakseen. Kun hän huomaa jonkin ajan kuluttua että eristäytyminen, näkymättömyys, tietynlainen ehdottomuus/mustavalkoisuus valintojen suhteen ja välimatka muihin, auttaa oloa, hän alkaa kerätä kiviä ihan itse. Hän alkaa rakentaa muurista korkeampaa, vahvempaa, paksumpaa. Hän ei enää edes kaipaa näköyhteyttä muuhun maailmaan; tärkeintä on tunne, että pian kukaan ei voi tulla ilman hänen lupaansa sisään hänen elämäänsä, hänen omaan ainutkertaiseen sieluunsa, jonka hän jotenkin salaperäisellä tavalla ymmärtää suojelemisen arvoiseksi kohteeksi.

Hän alkaa kerätä ympärilleen myös katkeruuden ja kyynisyyden kiviä ja huomaa, kuinka hyvin ne suojaavat haavoittavilta kontakteilta. Ikävää on vain se, että ne suojaavat myös mahdolliselta rakkaudelta. Ihminen näyttää omalla tavallaan rohkealta ja energiseltä puuhatessaan muurinsa pystyttämistyössä yötä päivää, mutta se on näennäistä vahvuutta. Se on voimien hukkaan heittämistä ja siksi tuo ihmisparka onkin aina väsynyt. Hän voisi käyttää aikansa ja voimavaransa itsensä rakastamiseen muilla keinoin, opetella tuntemaan itseään, opetella luottamaan muihin, mutta ei hän tee niin; hän valitsee mieluummin yksinäisyyden. Ehkä hän ei voi muuta? Ehkä niitä kiviä, joita hän ei kerännyt itse, oli aivan liian monta jo alunperin.

Hänen ei tarvitse suinkaan rakentaa muuria yksin, sillä mitä ahkerammin hän latoo kiviä päällekkäin, sitä enemmän löytyy lähiympäristöstä apulaisia muurin vahvistamiseen. Osa heistä haluaa oman itsesuojelunsa takia suorastaan näännyttää itsensä auttamistyössä ajatuksissaan toivo siitä, että joskus tuo komea kivirakennelma erottaisi heidät lopullisesti toisistaan. He hakevat omaa turvaansa. Osa suostuu auttamaan kirpeiden käskyjen ahdistamana, kun ei muutakaan keksi, koska auttamatta jättäminen tuottaisi suuremman ongelman - ehkä kivet osuisivat heihin, kuin ohimennen.

Jos lähestymme ihmistä, jolla on muuri, kohtaamme yleensä hyvin erilaisia ja erikoisia reaktioita. Eristäytyminen omaan sisäiseen, haavojen täyttämään maailmaan on saanut monet hyvin negatiivisiksi ja säikyiksi. Osa on puolustuskannalla koko ajan - jos sanot päivää, he epäilevät sinun vähintäänkin myyvän jotain, jota he eivät missään tapauksessa halua ostaa. Osa on neuroottisen peloissaan jatkuvasti ja he hyppäävät aina ovikellon soidessa ilmaan ja hiipivät äänettömin gasellin askelin ovisilmää kohti avaamatta yleensä ovea. Osa vihaa maailmaa yli kaiken ja suunnittelee joukkotuhoa. Jotkut vihaavat pelkästään itseään. Jotkut tuntuvat uivan niin aavassa katkeruuden ja kyynisyyden meressä, että rantaa tai edes pikkuruisia saaria, ei tunnu näkyvän missään - milloinkaan.

Joskus muureja on vaikea huomata. On vain outo tunne, että ihmistä ei pääse lähestymään ja suhde ei koskaan muodostu todella läheiseksi. Hän saattaa olla kiltti, iloinen, avoimen oloinen, mutta kun menet lähelle, hän katoaa jonnekin, kuin taikaiskusta. Ehkä hän  menee muurinsa taakse piiloon? Ehkä hän on rakentanut sen kyynelistä, surusta, ja menetetyistä haaveista. Hänen muurinsa seinämä kukkii ja kasvaa villiviiniä, koska se sisältää niin paljon kadotettuja unelmia. Hän sallii sinun ihailla sitä, koskettaa sitä, nauttia sen kauniista elämänmakuisesta vahvuudesta. Mutta et pääse hänen sieluunsa asti, et ilman lupaa. Jos jaksat viipyillä muurin lähellä, huhuilla ja todistaa, että olet todella hyvissä aikeissa, kiinnostunut hänestä, voi olla, että saat eräänä päivänä pienen kirjelapun muurin tähystysaukosta. Siinä saattaa olla tunnussana, jolla portin saa auki, mutta mikä se sana on? En tiedä. Ehkä se on luottamus tai ystävyys. Ehkä se on rakkaus, periksiantamattomuus tai rohkeus. Ehkä se on noita kaikkea ja vielä vähän enemmänkin.

Sen kuitenkin tiedän, että niin kauan kuin tämä maailma on epätäydellinen, me tarvitsemme muureja ja muurit tarvitsevat meitä - kaatamaan ne silloin kun aika on kypsä.

Muurit

Edelleen jaan vanhoja tekstejäni. Tämä on viimeinen osa erästä pohdintasarjaa ja jäi silloin kesken. Tarkoitus oli analysoida tätä juttua henkisellä tasollakin, mutta jostain syystä en sitä jaksanut tehdä. Laitan tähän tämän ns. esipuheen ja ensi kerralla kirjoitan sen jatko-osan. Ehkä.

*****

Muureja on monenlaisia, on paksuja, on ohuempia, on korkeita, on matalampia. Mutta yleensä muuri on aina rakennettu kivestä tai vastaavasta materiaalista. Muureissa on tavallisimmin kiviä ladottuna päällekkäin ja vierekkäin ja ne on yhdistetty laastilla tarvittaessa. Riippuu, miten vahva muurista halutaan. Toki ilman laastiakin syntyy vahvoja muureja tai rakennelmia. Tarpeeksi raskaat ja sopivan muotoiset kivet sopivasti päällekkäin ja vierekkäin muodostavat niin raskaan rakennelman, että sitä ei mikään heilauta. Mitkään lautakyhäelmät kuitenkaan eivät ansaitse tulla kutsutuiksi muurin nimellä. Ne ovat vain vaivaisia aitoja. Niiden yli, jopa läpi mennään melko helposti ja niiden tarkoitus on lähinnä suojata vain katseilta. 

Muurin tarkoitus on suojata kaikelta kontaktilta. Muurin tarkoitus on kertoa, että tästä kohtaa ei ole mitään mahdollisuutta edetä enempää. Mutta muuria saa koskettaa, ihailla ja sen viileydestä nauttia. Se on itsessäänkin ihme ja nähtävyys. Muuri kertoo, että toisella puolella halutaan olla rauhassa. Riippuu tietenkin siitä, kummalla puolella muuria seisotaan. Sisällä olijalle se kertoo turvasta ja ulkopuolella olijalle se on viesti saavuttamattomuudesta.  Vankilan muurit puolestaan kertovat edellisen lauseen tunteet  päinvastaisina.

 Muureista suurin meidän maailmassamme on Kiinan muuri, jonka leveys sallii jopa autoilla ajelun sen päällä ja jonka pituus on täysin käsittämätön. Yli 6500 kilometriä 8 metriä korkeaa ja 6 metriä leveää muuria kiertää Kiinaa suojellakseen sitä ulkopuolisen hyökkäyksiltä. Siltikään se ei ole siinä aina onnistunut. Kiistämätön tosiasia kuitenkin on, että yritys on  uskomattoman hyvä. Itsesuojelun eteen nähdään joskus niin paljon vaivaa, että sen edestä uhrataan oma vapaus ja uhrataan jopa toistenkin ihmisten vapaus. Koko elämä voi mennä muurin rakentamiseen, sillä sen korkeus ei ehkä koskaan tunnu tarpeeksi hyvältä. Säännöllisin väliajoin pitää lisätä kiviä sinne tänne ja järjestää tähystyspaikkoja ja -aukkoja sopiviin kohtiin. Eikä muuri yleensä aikojen saatossa pehmene, se voi kasvaa kyllä sammalta, ja sen myötä muuttaa ulkomuotoaan. Ehkä se voi myös murtua jostain kohtaa, mutta koskaan se ei kaadu kokonaan ilman suurta voimaa, tietoista murtamista. Muurin rakentamiseen vaaditaan yleensä myös ulkopuolisia osallistujia, pakotetaan heidät kenties tekemään se raskain työ eli kivien raahaus ja varsinainen rakentaminen.

Se mitä muurin takana on, on yleensä sitä kiinnostavampaa, mitä komeampi tuo rakennelma on. Mutta silti yritykset toiselle puolelle pääsemiseksi jätetään usein pelkäksi haaveiluksi, sillä se vaatisi niin paljon rohkeutta, nokkeluutta ja kaikkea muutakin uskallusta, että harva siihen lopultakaan ryhtyy. Muurin sisäpuolella saakin olla melko rauhassa ja yksin, se on selvää ja siksi muureja rakennetaankin; suojelemaan ulkopuolisten hyökkäyksiltä tai sitten erottamaan erilaisena pidetyt maailmat toisistaan sekasorron ja hämmennyksen välltämiseksi. Yleensä muurin toisella puolella on vapaus ja toisella puolella kuri ja järjestys, jopa rangaistus vrt.vankilan muurit.

Tämän pienen alkupuheen jälkeen saatan päästä jopa asiaankin, eli siihen, mitä muuri voisi tarkoittaa meidän henkisessä elämässämme. Mutta siitä sitten seuraavassa jaksossa, enkä muuten vielä itsekään tiedä, mitä seuraava jakso pitää sisällään. Jännittävää, eikö totta.

(linkki Kuin Viimeistä Päivää- blogiin)

Manipuloitu maailma

Maailma on paha paikka. Jokainen on kuullut tämän toteamuksen joko omasta suustaan tai siinä lähellä olevan suusta. Kirjoitan tänään (psykologisen) manipuloinnin synnistä. Käytän sanaa synti, koska pidän sitä yhtenä vaikeimmin havaittavissa ja vastustettavissa olevista tavoista vaikuttaa muihin negatiivisesti, ehkä joskus harvoin myös positiivisesti. Myönnän, en ole edelleenkään asiantuntija psykologiassa tai ihmisyydessä, mutta onneksi minulla on ajatuksia. Niitä haluan toisinaan jakaa muillekin. Kirjoitan jälleen ilman vahvaa tukeutumista asialähteisiin. Yritän kaivaa omasta itsestäni tiedostamatonta tietoa esiin, vaikka jotain olen kyllä asiasta lukenutkin.

Tutkin hieman manipulointi-termiä netissä. Se tulee latinan kielen sanasta manus, käsi (wikipedia). Lyhykäisuudessään se tarkoittaa käsittelyä,  käsillä tekemistä, kuten esim. kiropratiassa hoidetaan nikamia  manipuloimalla niitä käsin, se on asioiden muokkaamista, muuttamista. Psykologinen ja sosiaalinen manipulointi onkin sitten paljon monimutkaisempi ja usein myös negatiivissävytteinen asia. Uskon, että se on usein myös tiedostamatonta ja joskus jopa pakonomaista toimintaa, jolla asianomainen pyrkii säilyttämään oman tunne-elämänsä vakauden epävarmassa tilanteessa. Psykologisen, tietoisen manipuloinnin räikein muoto on aivopesu, eli ihmisen oman ajattelun, itsetunnon, ja identiteetin murtaminen kokonaan. Aivopesua saatetaan käyttää sotatilanteissa, kidutustilanteissa ja "tappokoneiksi" ihmisiä kasvattavissa yhteisöissä. Henkinen kontrolli, jota voidaan tavata joissain kulttityyppisissä uskonnoissa, on aivopesun hienovaraisempi muoto. Manipuloijia, kultin johtajia, pidetään lähes ystävinä ja toisaalta heitä ihaillaan suunnattomasti. Täten "uhrit" on helpompi saada käyttäytymään yhtenäisesti, koska kaikkihan haluavat olla ihailtujen johtajien kaltaisia.

Tavanomaisempi psykologinen manipulointi voi olla vaikkapa imartelua, lahjomista, syyllistämistä, uhriksi asettautumista tai ylemmälle tasolle asettautumista käskyttämis- tai ohittamisperiaatteella: kokemus, taidot tai tieto on valtaa ja paremmuutta muihin nähden. Lisäksi se voi olla  toisen ihmisen tunne-elämää ja arvomaailmaa hyväksikäyttävää "vetoamista" (vrt. mankuminen, riippuminen, näennäinen avuttomuus). Tavallisissa neuvottelutilanteissa manipulointi on lähes aina läsnä enemmän tai vähemmän ja siksi sen havaitseminen ja vastustaminen kannattaakin opetella havaitsemaan.

Miksi halusin kirjoittaa aiheesta? Alkuperäinen syy oli eräs televisiossa näkemäni dokumentti pari kuukautta sitten terroristipojista, jotka saatiin suorittamaan joukkomurhia, pommi-iskuja ym. manipuloimalla  heidät uskomaan teoilla olevan jumalallisia, ennaltamäärättyjä tarkoitusperiä. Kuuntelin terroristijohtajien puheluita operaation aikana noille naiiveille pojille ja järkytyin. Heitä ohjailtiin kuin nappia painamalla. Tajusin kirkkaasti, kuinka tehokas keino manipulointi (tässä tapauksessa ehkä jo aivopesu) onkaan. Valtapuvun takaa jankutettu uskonnollinen "totuus" oli tuhonnut täysin noiden nuorukaisten oman ajattelukyvyn ja inhimilliset tunteet. Manipuloijat käyttivät sopivassa suhteessa uhkailua, kiirehtimistä, suuria lupauksia paratiisista, kiitollisuutta, siunauksia, tiukkoja käskyjä, ja jopa rakkaudellisia, isällisiäkin ilmauksia. Nuo tavallaan "viattomat" pojat saatiin tekemään hirmutekoja käyttäen keinoina kiistämätöntä arvovaltaa. Johtajilla oli suurta tietoa taivaasta ja maanpäällisestä pahasta, ja tuon "pahan" poistamisessa pojilla oli tärkeä ja ainutlaatuinen tehtävä. He olivat valittuja ja lopuksi heillä suotiin vielä "kunnia" uhrata itsensäkin paratiisin toivossa. Aina ei tarvita edes vuosikausien manipulointia näinkään rajuihin tekoihin, joskus lyhyempikin aika riittää, jos ihminen on elämäntilanteessa, joka altistaa manipuloinnille. Syrjäytynyt tai syrjitty, yhteiskunnan laitapuolella elävä tai muilla tavoilla elämäänsä ja maailmaan syvästi pettynyt ihminen voidaan nopeastikin saada uskomaan mitä kummallisempia asioita, jos niitä julistava henkilö/taho omaa riittävän suuren arvovallan ja lupaukset ovat oikeanlaisia. Myös syyllistämisellä ja pelottelulla on tehokas vaikutus ihmisen ajatteluun. Kauniiden lupausten ja uhkailun vuorottelu näkyi myös tuossa dokumentissa selkeästi - pelon lietsominen piti pojat kurissa ja sitoi ajattelua, lupaukset ja myötäkarvaan silittäminen saivat aikaan halun toimia, jotta odotetut lupaukset vihdoin täyttyisivät. Ihmisen tarve olla oikeassa ja taistelu oman "totuutensa" puolesta voi ääriajattelussa mennä noinkin pitkälle. Itse pyrin välttämään kaikissa asioissa äärilaitoja, koska tiedän että asiat ovat harvoin, jos koskaan kovinkaan mustavalkoisia.

Tuossa mainitsemassani dokumentissa minua järkytti se näennäinen työn helppous, millä terroristijohtajat noita poikia ohjasivat. He kykenivät liikuttelemaan heitä kuin marionettinukkeja. Ei tarvittu syvällisiä pohdintoja tappamisen psykologiasta ja sen moraalisesta oikeutuksesta, ei suuria vetoomuksia; riitti, kun muisti mainita paratiisipalkinnon välillä. Pääasiassa pojille tuntuivat riittävän hyvinkin yksinkertaiset ohjeet: " Mene rautatieasemalle, ammu kaikki ketkä näet, heitä pommi siellä, täällä ja tuolla..." Lopussa, kun pojat olivat sovitussa paikassa eräässä loistohotellissa, jossa heidän piti ampua kaikki vastaantulijat ja myös huoneissaolijat, tulikin pieni ongelma; hotelli oli niin upea, ja siellä oli niin paljon televisioita ja pelikoneita, että pojat sokaistuivat niistä. He alkoivat ihastella ja ihmetellä kaikkea näkemäänsä, ja jättivät ampumatta  joitakin panttivankejaan. Tässä vaiheessa totesin mielessäni; hetken aikaa he olivat kuin tavallisia poikia. Johtajan piti monta kertaa muistuttaa:  "Hei kuunnelkaa, te olette suorittamassa suurta tehtävää, yrittäkääpä keskittyä nyt!" Tarvittiin myös paljon lempeitäkin sanoja, koska aika noiden poikien kohdalla oli käymässä loppuun. Heidän olisi uhrattava itsensä. Tämä oli kriittinen vaihe, koska aivopesun alta paljastuikin hetkeksi ihminen; halu elää ihan tavallista elämää, pelailla vähän, nautiskella hienosta hotellista. Mutta, lopulta pojat saatiin puhumalla jälleen ojennukseen ja loputkin uhrit ammuttiin. Tuo pieni irtaantuminen robottimaisesta toiminnasta vaikeutti joka tapauksessa tappamistakin ja oli osoitus siitä, että heissä oli jäljellä ripaus inhimillisyyttä.

Tuonkaltaiset tapaukset ovat pitkälle edenneen manipuloinnin äärimuoto, ja siksi se minua ravistelikin. Joskus on hyvä nähdä, mihin psykologinen manipulointi pahimmillaan vie. Lievempiä muotoja kun on niin vaikea aina edes havaita. Sitä vain joskus herää ihmettelemään, miten joku toinen ihminen saa sinut tekemään jotain muuta kuin itse tahtoisit ja jopa tuntemaan oudoilla, itselle vierailla tavoilla. Meistä jokainen manipuloi joskus muita ihmisiä. Haluamme kenties itsellemme jotain niin kiihkeästi, että yritämme käyttää hyväksemme toisen ihmisen heikkoja kohtia. Tai sitten yritämme vain saada hänen huomionsa kääntymään pois omista heikoista puolistamme tai sitten vain nautimme hämmennyksen tuottamisesta. Manipulointia kaikki tyynni. Ehkä tärkeintä on oppia huomaamaan, milloin itse syyllistyy ohjailemaan toista ihmistä väärin keinoin. Minusta tuntuu, että me, joilla on omia lapsia, heitä kasvatettaessa olemme syyllistyneet manipulointiin lähes kaikissa sen muodoissaan. Olemme uhkailleet, kiristäneet, lahjoneet, leikkineet marttyyria....mitä vain. Entäpä rakkaat teinimme, jotka ovat manipuloinnin mestareita! Mistähän hekin sen taidon ovat oppineet?? Niinpä. Tämä saa huomaamaan, että toisten ohjailu on hyvin tavallista, arkipäiväistä toimintaa lopultakin. Tärkeintä on ehkä huomata ne syyt, jotka kaiken toisiin kohdistuvan manipuloinnin takana ovat ja keskittyä niihin.  Lähtekäämme omista motiiveistamme ja itsetuntemuksen opettelusta liikkeelle. Rehellisyys ja suoruus tässäkin asiassa auttaa aika pitkälle.

Vanha Sydän

Tuli mieleeni analysoida intuitiivisesti Erinin Vanha Sydän -kappaleen lyriikkaa, eli mitä se itselleni merkitsee, minkälaisia mielleyhtymiä ja tunne-elämyksiä saan siitä ja miksi minä pidän siitä niin mahdottoman paljon?
Laitetaanpa aluksi koko lyriikka tähän esille ja sen jälkeen "analyysi" joka on siis VAIN minun tunteitani ja kokemuksiani peilaava ja henkilökohtainen siinä mielessä.Tässä siis esimerkki siitä, miten me/minä kuuntelemme lyriikkaa, jokainen oman henkilöhistoriansa läpi sitä suodattaen.


Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula

Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula
Noita laulujas aina niin nuoren ja rakastuneen
Älä sinä vanha mieli enää mulle jauha
Ihan turhaan sä kirvoitat poltteen jo unohtuneen

Oi, jos se ois niin, hukkuisin huokauksiin
Valvoisin lakanat ryttyyn, saisin kaikesta kii
Katso, kun kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen

Vanha, vanha sydämeni, miksi mulle laulat?
Miksi tarjoat kaunista, hienoa rakastajaa?
Kun hänkin vielä lähtee pois ja sitten mä itken, kaipaan
Kuin hiipuva hanki vain oottelen vaeltajaa

Mut jos oisit mun, uskoisin täysikuuhun
Uskoisin rakkauslauluihin, nääthän sä kun
Mä niin kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen
Oi, jos se ois niin, hukkuisin huokauksiin
Valvoisin lakanat ryttyyn, saisin kaikesta kii
Katso, kun kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen

Vanha, vanha sydämeni, miksi mulle laulat?

**************


"Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula/Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula"

Tästä aloituksesta tulee mieleeni jo elämässään hiukan luovuttanut ihminen, joka ikään kuin toruu sydäntään ja sen toiveita heti kättelyssä, yrittäen selittää itselleen, että sydänhän on siis tosiaan hyvin vanha; kulunut, rispaantunut, kolottava, vaivainen, kaiken jo nähnyt.  Laulaja ikäänkuin hymähtää itselleen vaivautuneena, nolosteleekin, ja yrittää viedä sydämen haaveet realismiin välittömästi ja katkaista toiveilta siivet ennenkuin ne ovat kasvaneet liian isoiksi.


"Noita laulujas aina niin nuoren ja rakastuneen
Älä sinä vanha mieli enää mulle jauha
Ihan turhaan sä kirvoitat poltteen jo unohtuneen"

Sydämen laulu kuuluu nuoruuteen, rakkauteen, eikä vanha sydän sellaista enää kaipaa, tarvitse, eikä varsinkaan ansaitse. Mutta mieli ja sydän jauhaa kuin jonkin muun voiman johtamana, ihminen yrittää estellä, olla "aikuinen", viileä ja realistinen. Hän on pettynyt useasti, ja jaksanut eteenpäin vain luopumalla yrittämisestä ja turhista haaveista. Hän on elänyt tasaista ja  mitään odottamatonta elämää ja ollut piilossa kuin simpukka, suojassa elämän väreiltä. Ihminen on luullut päässeensä tiettyjen tunteiden "yläpuolelle", jolloin sydämestä on tullut vanhan lisäksi kuin tyhjä, kumiseva kuori. Nyt ihminen pelkää, että sydän herää jälleen eloon, alkaa tuntea, ja tuloksena on TAAS kirpeä pettymyksen polte, eikä vanha sydän voi sellaista kestää.

"Oi, jos se ois niin, hukkuisin huokauksiin
Valvoisin lakanat ryttyyn, saisin kaikesta kii
Katso, kun kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen"

Nyt unelmat saavat hetkellisen vallan ja ihminen nousee uskomaan ihmeisiin.  Miten ihanaa olisi rakastaa, olla onnesta sekaisin, tuntea elävänsä, parantua kaikista peloista, löytää elämän tarkoitus. Tuo valtava onnen tunne saa ihmisen tuntemaan itsensä kauniiksi, hän kokee pystyvänsä taikomaan rakkaudenkohteelleen kaiken ja antamaan itsestään enemmän kuin tuo toinen edes osaa odottaa. Ihminen on saanut itsetuntonsa takaisin, ja vanhasta sydämestä tulee nuori ja hehkeä kertaheitolla. Hän on tullut ulos kuorestaan esiin valmiina rakastamaan taas rohkeasti.

"Vanha, vanha sydämeni, miksi mulle laulat?
Miksi tarjoat kaunista, hienoa rakastajaa?
Kun hänkin vielä lähtee pois ja sitten mä itken, kaipaan
Kuin hiipuva hanki vain oottelen vaeltajaa"

Sitten paluu arkeen. Vähän vihaisena itselleen ihminen toruu taas sydäntään ja puhuu sille totuuksia: "etkö raihnainen, tyhmä sydän jo ymmärrä, olet vanha, VANHA, pientä rajaa rakkaudenkohteen suhteen siis?" Ihminen yrittää asettaa unelmilleen katon, jottei pettyisi. Onko hänellä edes oikeutta haaveilla ihanasta rakastetusta, kauniista, taitavasta, "nuorestakin" (nuori=elämäniloinen?). Tilanne on julma. Hän valmistautuu jo pahimpaan, kylmien faktojen/kokemusten valossa hän tietää, että tuo ihana kohde  on joko mahdoton tai suhde loppuu jo alkumetreillä. Turhaan toiveeseen takertuminen ja siinä pettyminen johtaisi vain loputtomaan  elämän ikävään, katkeruuteen, tyhjyyteen, kylmyyteen... passiivisuus ja kuoleman odottelu ainoina seuralaisina.

"Mut jos oisit mun, uskoisin täysikuuhun,
Uskoisin rakkauslauluihin, nääthän sä kun
Mä niin kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen
Oi, jos se ois niin, hukkuisin huokauksiin
Valvoisin lakanat ryttyyn, saisin kaikesta kii
Katso, kun kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen"

Kuin taikaiskusta, hyvät tunteet saavat taas vallan ja ihminen intoutuu selittämään rakkaudenkohteelleen (mielessään) kuinka suuriarvoista heidän rakkautensa olisi, kuinka suuria muutoksia se toisi heidän kummankin elämään. Kuinka paljon vahvuutta jo voimansa menettänyt ihminen saisi - hän kykenisi heidän molempien puolesta ihmeisiin ja loihtimaan uskomattomia asioita heidän elämäänsä. Kuinka kauniiksi yhteinen rakkaus hänet tekisi. Ihminen ikäänkuin kysyy kohteeltaan, etkö todellakaan näe, miten suuria ihmeitä rakkaus voi tehdä, miten se voi muuttaa ihan kaiken? Suurinta olisi kuitenkin se, että ihminen saisi takaisin jo menettämänsä uskon rakkauteen ja vapautuisi elämänilon tappavasta kyynisyydestä. Ihminen ikäänkuin "takertuu" viimeisenä oljenkortenaan mahdolliseen uuteen rakkauteen.

"Vanha, vanha sydämeni, miksi mulle laulat?"

Ilo muuttuu suruksi jälleen. Mikään ei kuitenkaan muutu, rakkautta ei löydy. Ihminen jää vain ihmettelemään, miksi sydän laulaa, vaikka tosielämässä sen kaipuu niin usein jää toteutumatta. Eikö sitä saa hiljaiseksi. Järjetöntä, täysi mysteeri. Mitä sydän haluaa viestiä, mikä on sen sanoma?

Itselleni sen sanoma on se, että sydämen laulu on aina viesti syvimmistä tarpeistamme. Jos sydän laulaa, sillä on siihen takuulla hyvät syynsä. Kuunnelkaamme sitä tarkasti ja kertokaamme pelkäämättä sen tuomaa viestiä. Ei ole hävettävää, noloa tai tyhmää rakastaa, oli kohde sitten kuka tahansa. Surullista, pelkurimaista on jättää rakastamatta. Rakkaudella on itsetarkoituksensa, se avaa meidät elämälle ja kaikelle hyvälle maailmankaikkeudessa. Mutta...tärkeintä on rakastaa itseään! Rakkaudesta voi olla myös riippuvainen tuhoavalla tavalla, ihminen voi luulla, että ilman suhdetta/miestä/naista ei ole oikeaa elämää ja unohtaa omat unelmansa, oman sielunsa kuuntelemisen.

Kiitos Erin tästä hienosta kappaleesta! Pidän tästä siksi, että se kertoo hyvin selkeästi, mutta samalla kauniin runollisesti ja tunteikkaasti sen, mitä tällainen keski-ikäinen kuin minä, tai tunnetasolla haavoittunut ihminen käy läpi kokiessaan ihastumisentunteita sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka kokijan itsensä mielestä ovat liian hyviä, saavuttamattomia tai liian nuoria hänelle. Tämän voi soveltaa myös nuorempiin ihmisiin, joilla on itsetunto-ongelmia tai ihmisiin, jotka kokevat että VAIN suhderakkauden kautta voi elää täyttä elämää. Itseasiassa tämän lyriikan voi soveltaa kaikkiin ihmisiin, jotka kaipaavat rakkautta, heidän pelkoihinsa ja toiveisiinsa.
 
Ei ole häpeällistä rakastaa, oli kohde kuka tahansa. Ei ole parempia tai huonompia rakkaudenkohteita, on vain sopivia, epäsopivia, rakkauteen vastaamattomia (epäsopivia siis) tai joskus onnekkaasti jopa niitä sielunkumppaneita. Muistetaan silti, että ilman kumppaniakin ihminen on kokonainen, toisen kautta ei voi elää, tai voi kyllä, mutta silloin on unohtanut oman itsensä. En tiedä, mitä Erin itse laulullaan täsmällisesti tarkoittaa, mutta minulle heräsi tällaisia ajatuksia ja niinhän se on, että taide on täydellistä vasta kuulijan sielunmaailman syövereissä. Jokaiselle vieläpä erilainen ja ikioma.
 

Saako heikkoa rakastaa?

Olen lukemassa kirjaa nimeltä Tunne lukkosi. Siinä kerrotaan meillä kaikilla olevista tunnelukoista, jotka ohjaavat tunteitamme, reaktioitamme, ja oikeastaan koko elämäämme. Rajoittavat, estävät unelmoimasta ja aiheuttavat ristiriitoja ihmissuhteisiin. Kirja on vaikuttava teos, joka pistää vastakkain lukijan omien tunnelukkojensa kanssa ja saa jopa ahdistumaan ankarasti. Ainakin itselleni on käynyt niin.

Se asia mistä ahdistuin eniten oli se, että kirjassa oli kohta, jossa käsiteltiin laiminlyönnin ja hylkäämisen  tunnelukkoja, jotka saavat meidät usein hakeutumaan suhteisiin, joissa lapsuuden draama ikäänkuin toistuu. Hakeudumme suhteisiin, jossa tarpeemme eivät tyydyty, jossa meitä laiminlyödään, koska ne tuntuvat tutuilta. Tämäkään ei vielä ollut se ahdistavin kohta. Kirjassa puhuttiin ns. mahdottomista suhteista tai "mahdollisesti" mahdottomista suhteista joihin olemme hakeutuneet itse. Listassa mainittiin että kumppanisi voi olla "kylmä ja laskelmoiva työnarkomaani" tai "työtön ja syvästi masentunut" tai "erakkoluonteinen ihminen" tai jopa "lääkkeitä ja alkoholia sekaisin käyttävä". Tämä kohta ahdisti minua! Jotenkin aistin tuossa tietynlaista sairausrasismia. Samassa lauseessa kylmyys, laskelmoivuus ja heikkous elämän taakkojen edessä.

On totta, että parisuhteen tarkoitus on täyttää meidän tarpeitamme, kokea rakkautta, tulla hyväksytyksi, kokea onnellisuutta ja oppia elämää ja itseään toisen ihmisen avulla. En kuitenkaan saata hyväksyä ajatusta, että parisuhteeseen kelpaamattomana nähdään työttömät, masentuneet, riippuvaiset, yleensäkin elämässään kamppailevat ja kaatuilevat ihmiset.

Myönnän että tuo kohta kolahti omaan nilkkaan aika ankarasti. Onko masentuneella, traumatisoituneella, mutta elämässään eteenpäin tai toipumaan pyrkivällä (tai hänellä, joka vain yrittää selvitä)  ihmisellä oikeus parisuhteeseen, rakkauteen, hellyyteen ja turvallisuuteen? Onko parisuhde vain hyvien, menestyneiden, kauniiden, rohkeiden, tarpeensa tunnistavien oikeus? Eikö parisuhde voisi kuulua heikoillekin. Eikö suhde voisi jopa parantaa, auttaa eteenpäin? Pitääkö suhdetta haluta vasta sitten, kun on täysin selvillä omista ongelmistaan ja tunnelukoistaan. Täysinoppinut? Sitten minä en taida koskaan saada suhdetta. Ansaita sitä, vaikka olen etsinyt tietä valoon jo vuosikymmenen. Miksi? Siksi, koska olen edelleen mielialojeni kanssa kamppaileva ihminen, koska olen heikko, epävarma ja välillä myös sairas enemmän tai vähemmän. Olen "mahdollisesti" kelpaamaton, koska en "luultavasti" pysty täyttämään toisen ihmisen tarpeita? Surullista.

Minun oli kirjoitettava tämä paha olo ulos, koska olen kyllästynyt siihen asenteeseen, että maailma on vain tasapainoisten ja vahvojen ihmisten valtakunta. Olen vahvasti eri mieltä, maailma ja rakkaus kuuluvat kaikille! KAIKILLE!!! Niille heikoille ja pienillekin.

Masennus minussa, ei minuus masennuksessa

En ole tainnut vielä koskaan kirjoittaa masennuksestani täysin suoraan, olen viitannut siihen usein, mutta pelkästään siitä en ole kirjoittanut koskaan, paitsi runoissani ja eräällä asiaan vihkiytyneellä sivustolla vuosia sitten. Ehkä on aika purkaa tätäkin puolta minussa. Masennushan ei ole "minä" tai "minuus". Se on minussa aika ajoin uusiutuva sairaus, jota en ole valinnut. En ole myöskään koko ajan sen vallassa. On ollut vuosienkin "remissio"-jaksoja, jolloin en ole oirehtinut lähes ollenkaan ja toivon vielä toipuvani siitä kokonaan.

Elämäni on ollut sellaista, että se on tuottanut hyvän ja kasvurikkaan maaperän juuri tälle sairaudelle. Jollain toisella on syöpä, keliakia, reuma tai vaikkapa halvaus. Itse koen masennuksen eräänlaiseksi sielun ja mielen halvaustilaksi. Tosin tämä halvaustila vaihtelee, toisin kuin fyysinen halvaantuminen, joka on pysyvä olotila. Kuitenkin koen noissa samoja elementtejä.

Masennus vie minulta ajoittain pitkiksikin ajoiksi kyvyn liikkua henkisessä mielessä vapaasti. En kykene keskittymään asioihin, en innostumaan, en kokemaan mielihyvää enkä myöskään kykene fyysiseen toimintaan juuri lainkaan. Kärsin tuolloin voimakkaasta ahdistuksesta ja väsymyksestä ja jokainen aktiivinen teko vaatii sisäisen käskyn tai jämäkän pyynnön hyvine perusteluineen. Jo tuo sisäinen kamppailu saa väsymään lisää, mutta ilman tuota käskyttämistä en tekisi mitään. Makaisin luultavasti sängyssä päivästä toiseen peiton alla. Sitäkin olen kokeillut pahimpina aikoina. Olen itkenyt, nukkunut ja yrittänyt vain hengittää. Noina päivinä olen ollut täysin jumissa masennukseni sisällä ja kokenut olevani kuin elinkautisvanki. Tuolloin en ole voinut tehdä muuta kuin odottaa masennuksen herpaantumista, ja häkin oven avautumista. Vaikka se hetki olisi vain sekunti, siihen on tartuttava nopeasti ja pyrähdettävä ovesta ulos. Ehkä olen näiden monien vuosien aikana oppinut jo tietämään sen, että masennuskin väsyy välillä ja silloin on aika toimia.

En ole vielä kuitenkaan, suurista ponnisteluistani huolimatta, täysin oppinut katsomaan masennustani etäämmältä, ja olemaan määrittelemättä itseäni sen kautta. Se on vaikea läksy. Haluan silti pyrkiä kohti otsikon ajatusta; masennus on minussa, minä en ole masennuksessa tai masennus. En halua ajatella olevani ensisijaisesti mielialahäiriöinen, oravanpyörästä tipahtanut toisen luokan kansalainen. Minulla on vakaa pyrkimys ajatella olevani luova ihminen, jonka luovuuden yhtenä lähteenä itseasiassa on juuri tuo ikävä sairaus. Masennus ja voimakas halu toipua siitä on potkinut minua kirjoittamaan, miettimään, selviytymään, hoitamaan itseäni juuri oikeilla asioilla. Olen sen myötä löytänyt kyvyn nähdä, kyvyn kokea syvältä, löytänyt sen alta oman itseni ja erityisyyteni ja mahdollisuuden myös jakaa siitä toisille ihmisille.

Masennus on ollut taistelukumppanini koko elämäni ajan, mutta sen olemassaolon olen tiedostanut kirkkaasti "vasta" noin kymmenen vuoden ajan. Viime vuosina olen halunnut näyttää sille ja itselleni, että vaikka sen päätehtävänä on itsetuntoni musertaminen ja kaiken toivon kadottaminen elämästäni, pystyn olemaan sitä ovelampi. Olen ottanut masennuksen "yhtiökumppanikseni" antaen sen näyttää minulle tien itseni luo. Miten? Kuuntelemalla sen viestiä, mutta en uskomalla sitä varauksetta. Olen puolustautunut, toiminut päinvastoin. Masennuksen harmaassa synkeydessä olen pystynyt erottamaan kaikesta elämän vaatimusten sekamelskasta ne kirkkaimmin loistavat, minulle eniten lohtua ja iloa tuottavat asiat. Olen keskittynyt niihin. Siinä on salaisuus.

Masennuksen arvostelevien sanojen valossa kaikki tekemiseni ovat myös saaneet uuden, vielä suuremman merkityksen. Kun masennus sanoo: " Olet toivottoman saamaton nahjus!", sanon sille takaisin: "Niinpä, mutta saamattomana nahjuksenakin pystyin näkemään kauneutta, ottamaan siitä valokuvan ja jakamaan sen muillekin. Tällaisena rassukkanakin kykenin vielä rakastumaan ja kertomaan sen avoimesti sille toiselle silläkin uhalla, että tulen ohitetuksi. Avuttomanakin sain aikaan jotain! Itseasiassa taidan olla aika rohkea ja reipas ihminen." Masennus sanoo myös usein: "Katso peiliin, olet vanha ja elämäsi on ohi." Hetken aikaa saatan uskoa siihen valheeseen, mutta sitten päätän katsella ympärilleni, etsiä esimerkkejä ihmisistä jotka eivät ole luovuttaneet vielä 90-vuotiaanakaan elämästä nauttimista. Minun täytyy etsiä maailmasta sitä mikä on hyvää, ja vuorata itseni noilla asioilla.

Masennus on minussa, mutta minä en ole masennus. Me teemme yhteistyötä. Se ei ehkä sitä haluaisi ja siksi me ehkä joskus eroamme ja yksi asia on ainakin varmaa tässä elämässä, sitä eroa en tule katumaan.