Vanhenemisen ristiriitaa

Vanheneminen on outoa, ei kai sitä muutenkaan voi ilmaista. Miettikää - sisällämme asuu keskenkasvuinen mieli, tässä vanhenevassa kehossa asuu jotain hyvin nuorta, ehkä jopa iätöntä. Välillä tunnen itseni aikuiseksi, aikuisemmaksi, mutta sitten taas toisessa hetkessä olen kuin lapsi sormi suussa ja kaikki opittu on jossain unohduksissa. Katson peiliin ja ihmettelen, miksi näytän tältä miltä näytän. Miksi koko olemukseni on käynyt vieraaksi. Tämä on kuin murrosikä - olo on kömpelö, en hallitse enää raajojani. Kävelen erikoisesti ja köpötys ei ole enää vieras sana kokemusmaailmassani. Ei, se on tuttuakin tutumpaa. Varsinkin, kun ulkona jäisillä kaduilla etenen katse maahan luotuna ottaen tipuaskeleita ja mietin, mistä voisin ostaa kenkiini liukuesteet. Lenkille kaipaa jotain tukea ja ne 45-vuotislahjaksi saadut kävelysauvat, jotka silloin ehkä tuntuivat hiukan mummomaisilta, tuntuvat niin tarpeellisilta nyt. Ei siksi, että kävely olisi reippaampaa, vaan siksi, että niihin voi nojailla mukavasti aina silloin tällöin köpöttelyn lomassa.

Mutta miltä tuntuu, kun ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä alkaa jossain vaiheessa elinkaarta väistämättä kasvaa ja kasvaa. Se tuntuu jo nyt 56-vuotiaana todella kummalliselta. Yleensä sanotaan, että ihmiset vanhetessaan tyyntyvät ja tyytyvät siihen mitä on ja hyväksyvät olemassa olevan totuuden ja todellisuuden. Ehkä niin onkin joidenkin kohdalla, vaikka uskonkin, että ristiriita sisäisen ja ulkoisen tunteen ja tunnelman välillä kasvaa koko ajan lähes jokaisen ihmisen kohdalla. Tuon ristiriidan ei tarvitse olla kuitenkaan negatiivinen asia. Sitä kannattaa vain hiukan tutkia.

Mitä tapahtuu siis, kun ihminen vanhenee ja muuttuu vuosi vuodelta enemmän ulkoisesti itselleen vieraaksi tai alkaa muistuttaa vaikkapa omaa äitiään tai isovanhempiaan. Omilta vanhemmilta näyttäminen on monelle sellainen "ei, en halua"- juttu. Se kertoo konkreettisesta ikääntymisestä ja samalla myös juuret paljastuvat ja joillekin juuri ne juuret, joita ei niin tahtoisi tunnustaa omikseen.

 Ajattelen, että ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä on kuin silta, jossa hämmennys kehosta on sillan toisessa päässä ja toisessa päässä puolestaan on muuttumaton minuus, ikuinen nuoruus ja viattomuus. Siellä on tietoisuus jostain pysyvästä meissä. Tuolla sillalla voi käyskennellä puolivälissä maisemia katsellen, jolloin mieli hyväksyy molemmat puolet todellisuudeksi. Silloin on ikään kuin sinut itsensä kanssa. Välillä voi kävellä sillan päähän asti ja keskittyä olemaan enemmän sisäisyytensä kanssa sen vilpittömyydestä ja viattomuudesta nauttien. Toisinaan elämässä taas täytyy kohdata ikä ja sen tuottamat rajoitteet ja armahtavaisesti antaa itselleen kehon vaatima lepotauko.

Ulkoinen rapistuminen kertoo kuitenkin egolle karua kieltä. En voi riippua kiinni ulkoisissa asioissa - kehoni kertoo sen minulle selvästi. Kaikesta ulkoisesta on luovuttava jossain vaiheessa. Vanheneminen on tavallaan viesti, joka kertoo ihmiselle, että on aika lakata pikkuhiljaa riippumasta kiinni yhtään missään, koska kaikki on häilyväistä ja muuttuu ennen kuin huomaatkaan. On pakko (jos haluaa olla onnellinen) hyväksyä se mitä on nyt, tehdä se mitä haluaa - nyt. Sisäinen ihminen ei vanhene, ei rypisty, eikä ala köpöttää. Koen, että oma sisäinen ihmiseni on vakaampi koko ajan. Sen ei tarvitse enää kompuroida niin paljoa ja jos se kaatuu, se hyväksyy sen ilman suurempia ihmettelyjä. Olen löytämässä kyvyn hyväksyä kaikki asiat sellaisena, kuin ne tulevat. Ehkä se on ikääntymisen ansiota ainakin osittain.

Silti ristiriita, jonka koen katsoessani itseäni tuoreissa valokuvissa on aina läsnä. Näytän äidiltäni, en minulta, en siltä, mitä tunnen sisälläni. Olen muuttumassa vieraaksi itselleni, mutta se vierauden tuntu vie minua lähemmäksi omaa nuorta sisintäni. Se on nyt tutumpi kuin tuo vanheneva nainen peilissä tai kuvissa. En kuitenkaan halveksi tuota hiukan oudolta vaikuttavaa, joskus äitini "tietäväisellä" äänellä puhuvaa hahmoa. Ei, koen myötätuntoa ja lämpöä. Niin paljon nuo silmät ovat nähneet, niin paljon nuo rypistyvät kädet ovat tehneet erilaisia, ihmeellisiä asioita. Tuo mieli, kuinka se on oppinut ja kuinka paljon unohtanut. Keho muistaa kaiken ja vanhenee, koska se joutuu kantamaan painavia taakkoja - usein itse aiheutettuja. Tuo rapistunut mielen asumus natisee ja nitisee nahkoissaan, mutta sen muisti on veitsenterävä ja elämisen jäljet esillä, kuten käyttöastiassa kuuluukin olla.

Minuus, sisäinen olevaisuus, mikä sitten onkaan, ei vanhene, mutta suostuu mieluusti asumaan vanhemmassakin kehossa ja tuntuu itseasiassa viihtyvän siellä päivä päivältä paremmin.

Näkymättömyyden sairaus

Olen viime aikoina innostunut pelaamisesta, siis rahapeleistä. Hyvin pienillä panoksilla tosin, koska olen samalla myös melko tarkka raha-asioideni suhteen. Miten tämä liittyy sitten tuohon otsikkooni näkymättömyyden sairaudesta? No, jotenkin minusta tuntuu, että me ns. "näkymättömyyteen sairastuneet" etsimme koko elämämme ajan keinoja joilla poistaa tuota tunnetta, ettemme ole olemassa muille tai edes itsellemme.

Minulle pelaaminen antoi aluksi tunteen, että olen siunattu, minua katselee joukko enkeleitä, jotka haluavat minulle vain hyvää ja tietenkin samalla ohjaavat numeroita niin, että tulen nähdyksi ja samalla "rikkaammaksi". Sain muutaman voitonkin heti ja sen seurauksena tunsin niin suurta nähdyksi tulemista, että se voitti melkein jopa alkoholin himoni! Tunsin onnea, huumaavaa rauhaa ja positiivisuutta. En olekaan hylätty! Minut on nähty, minun tarpeeni on huomioitu! Kiitollisuus ja olemassaolon riemu täyttivät mieleni. Huokaus, rauha, lepo; minä olen. OLEN. Olen olemassa ja minusta välitetään. En olekaan se, joka sivuutetaan jokaisessa arvonnassa, oli kyseessä sitten ne elämään saadut eväät tai bingovoitto.

Minua itseasiassa itkettää tätä kirjoittaessa. Niin kipeä tämä asia on minulle.

Jatkoin pelaamista uskoen (lähinnä toivoen), että onneni on pysyvästi kääntynyt. Odotin ihmeellisiä yllätyksiä, edes pikkuvoittoja...mutta...kun tappiot alkoivat seurata toisiaan ja nuo muut käsittämättömän onnekkaat ihmiset keräsivät voittojaan yhä uudelleen ja uudelleen, peli pelin jälkeen, aloin väsyä. Koin ensin hämmästystä, sitten pettymystä ja kateellisuutta ja lopulta olin täynnä kummallista vihaa noita onnekkaita kohtaan.

Katkeruus alkoi myös nostaa päätään ja aloin pohtia mielessäni noiden äärimmäisen ärsyttävien voittajien taktiikkaa. Leimasin heidät mielessäni itsekkäiksi ja muista piittaamattomiksi, koska he eivät älynneet poistua kahden voiton jälkeen ja antaa muidenkin koettaa onneaan. Näin heidät sieluni silmillä kyynärpäätaktiikalla eteneviksi rikkaiksi paskoiksi, jotka pelleilevät köyhien kustannuksella. Heillähän on varaa pitää panokset korkealla joka pelissä. Hetkittäin olin täynnä sellaista raivoa, joka olisin voinut melkein kiljua ääneen. Lopulta yritin vain suojella itseäni; suljin chatin, etten näkisi voittajien riemua ja kiitospuheita. Sekään ei kuitenkaan riittänyt; lopulta suljin silmäni ja käänsin pääni pois voittokellojen kaikuessa, etten vain näkisi kuka TAAS voittaa. Aloin hajota henkisesti. Ja kyseessä oli vain...eBingo.

Tämä ei ole naurun asia, vaikka nyt minua vähän hymyilyttääkin. Aloin kirjoittaa tästä kokemuksesta sen tähden, että tajusin sen seurauksena omalla kohdallani kärsiväni näkymättömyyden sairaudesta. Tämä ei ole itselleni uusi huomio, mutta koska koin tuossa pelissä ensin näkyvyyttä ja sitten sen menetystä, tajusin kirkkaasti jotain siitä, miten tämä "sairaus" vaikuttaa tunteisiini ja jopa käytökseeni.

Olen ollut lapsesta saakka näkymätön lapsi. Tämä kokemus on lähinnä oman itseni kokema tunne, mutta on sille ihan virallista näyttöäkin. Tiedän, että en ole saanut sitä huolenpitoa ja rakkautta, jota olisin tarvinnut kasvaakseni henkisesti tasapainoiseksi ja omasta arvostaan selkeästi tietoiseksi ihmiseksi. Ja se puutostauti näkyy kaikkialla elämässäni. Saatan kokea olevani eriarvoinen ja hylätty hyvin herkästi, haistan sen kauas ja myös tunnen jatkuvasti vereslihalla olevassa sydämessäni sen kivun. Voi olla että olen joskus väärässä noiden kokemuksieni kanssa, mutta aistin joka tapauksessa jotain, jotain joka ikäänkuin nousee jostain vanhasta, kuin kaikuna, yhä uudelleen ja uudelleen. Kaipaan suunnattomasti, jopa henkeen ja vereen tasa-arvoisuutta ja varsinkin oikeudenmukaisuutta niin omalla kuin muidenkin ihmisten kohdalla. Henkinen tasapainoni järkkyy joka kerta kun kohtaan epäoikeudenmukaisuutta.

Tällainen elämä on raskasta sillä se ei jätä riittävästi tilaa rennolle rakkaudelle ja luottamukselle. Silti olen kokenut sitäkin ja se onkin ollut elämäni suurin lahja. Nyt kuitenkin eletään jälleen näitä aikoja, jolloin joudun tutkimaan itseäni, opettelemaan luottamusta ja sitä, että minullakin on oikeus olla näkyvä. Se ei vaadi bingovoittoja (vaikka toivookin niitä), se kysyy vain itseltään; mikä sinut saa katoamaan, sillä siinähän sinä olet. Ala elää ja uskoa, että maailmankaikkeus ja sen voimat ovat sinuakin varten.

Jatkan aiheesta myöhemmin. Kiitos lukijoille mielenkiinnostanne!