Olla ihminen

Tämä on vanha tekstini. Luin tämän ja huomasin, että ajattelen hieman toisin nykyisin. Ehkä kirjoitan siitä uuden artikkelin, mutta näin ajattelin vuosia sitten. Varmasti monelle tuttua. 

*************

"Ei voi olla ihminen, jos ei ole ketään, jolle olla ihminen." - Tommy Hellsten

Kirjoitin tuon lauseen ylös kerran ja olen aina silloin tällöin sitä pohtinut itsekseni. Ensimmäisenä tuosta tulee mieleen yksinäisyys ja sen tuottamat ongelmat. Yksinäisillä on vähän ihmiskontakteja, vähän mahdollisuuksia harjoittaa ihmisyyttä toisten samanlaisten olentojen eli ihmisten kanssa. Eläimet eivät mielestäni korvaa ihmiskontaktien puutetta, vaikka antavatkin läheisyyttä, uskollisuutta ja toveruutta.

Uskon ja myös tiedän, että joillain hyvin voimakkaasti syrjäytyneillä ja jopa erakoituneilla ihmisillä on vaikeuksia elää ihmisiksi silloin, kun he kohtaavat muita. Jatkuva itsensä ja vain omien ongelmien ympärillä pyöriminen ei milloinkaan ole hyväksi vuorovaikutukselle muiden kanssa. Tietyt, hyvään ihmisyyteen kuuluvat käytöstavat ja tunteiden säätelykyvyt saattavat olla silloin hieman ruosteessa ja joskus voi toki olla myös katkeruutta ja epäluuloa ulkomaailmaa kohtaan. Ehkäpä jopa ihan syystäkin. Voisin kirjoittaa tästä asiasta varmaan paljonkin, mutta en oikeastaan alkanut kirjoittaa vain yksinäisyydestä - se vain tuli tähän alkuun jostain syystä.

Tuo Tommyn lause puhuttelee itseäni siksi, että olen huomannut, kuinka tärkeää on saada olla joskus, säännöllisestikin jollekin ihminen. Olla ihmiselle ihminen. Vanha tuttu lause - "olla ihmiselle ihminen". Mitä se tarkoittaa?

Ehkä se tarkoittaa sitä, että on tärkeää kokea kuuluvansa joukkoon, yhteisöön tai ainakin kokea samanlaisuutta ja yhteyttä jonkun kanssa. Tai että sinua kohdellaan tasavertaisesti, arvostaen, kuunnellen ja hyväksyen. Tai että sinulla on mahdollisuus itse kohdata muita ja opetella hyväksymistä ja arvostamista. Itselleni se tarkoittaa myös sitä, että minulla on suuri tarve (ja uskon myös monella muulla), kokea olevani tarpeellinen. Eräs ystäväni, joka asuu yksin, kertoi, kuinka hänen poikansa tuli yökylään yllättäin omassa asunnossaan olevan remontin vuoksi. Ystäväni oli niin täpinöissään saadessaan "palvella" poikaansa pitkästä aikaa, että unohti itsensä hetkeksi kokonaan. Hän tuskin nukkui yöllä odottaessaan, että saa tehdä pojalleen ihanan aamiaisen ja saattaa hänet työhön lämpimien ajatusten kera. Tuo oli positiivista itsensä unohtamista. Kun on paljon yksin, niin saadessaan seuraa, saattaa innostus pursuilla jopa hiukan ylikin ihmisenä olosta ihmiselle.

Yksin sitä ei aina ymmärrä olevansa ihminen (arvokas sellaisenaan), eikä muista, kenties ei edes tiedä, miten ihanaa on olla ihminen jonkun toisen ihmisen kanssa. Itselläni on käynyt niinkin, kun olen ollut tarpeeksi kauan itsekseni, että olen lakannut kaipaamasta ihmisiä. Oma seura on tuntunut kertakaikkiaan maailman parhaalta. Kai se on ollut joku esiaste erakoitumisesta? Yksinkin on silti hyvä osata olla. Ja minä osaan hirveän hyvin, olen introvertti ja luotu olemaan paljon itsekseni, omien ajatusteni kanssa. Olen silti huomannut, että toisten kanssa opin itsestäni eniten ja opin myös muista. Yksin on vaikea oppia ihmisyydestä paljoakaan. Voi lukea, voi meditoida, mutta ihmisyyden todelliset haasteet tulevat esiin vasta erilaisissa tilanteissa, erilaisten ihmisten kanssa.

Pitkällisessä yksinolossa ja oman seuran nautiskelussa saattaa käydä niinkin, että alkaa kuvitella itsestään liikoja tai sitten toisinpäin - alkaa vähätellä kaikkea itsessään. Yksinoloa on mielestäni siksi hyvä säädellä ja ottaa säännöllisesti spurtteja muiden ihmisten luo. Kannattaa tehdä todellisuustarkistuksia sen suhteen, missä on menossa oman ihmisyytensä kanssa.

Ilman peilejä, jotka antavat palautetta, on vaikea tietää, kuinka olla ihminen ja mitä tunteita muut ihmiset minussa aiheuttavat ja mitä minä herätän muissa olemassaolollani. Ilman peilejä, on vaikea oppia myöskään rakkaudesta mitään. Rakkaus on voima, joka yhdistää meidät ihmiset toisiimme, rakkaudettomuus erottaa, ainakin näennäisesti. Rakkauttahan ei voi poistaa olemasta, koska se vain on.

Ihmisenä ihmiselle oleminen on Rakkautta. Ja jos saan olla sinulle ihminen, saan olla silloin siinä olomuodossa, johon minut on luotu. Yhteydessä, jota itse kutsun Rakkaudeksi.

"Ei voi olla ihminen, jos ei ole ketään, jolle olla ihminen".

Unien voima

 Allaoleva on kirjoitettu v.2017. 

***

Unilla on voimaa. Olen joskus, useinkin nähnyt unta rakastetuksi tulemisesta, tiedän siis miltä se tuntuu, vaikka olenkin joskus kirjoittanut, että olen saanut aika vähän kokea sitä oikeassa elämässä. Mikä sitten on unta ja mikä totta? Hmm...mielenkiintoinen aihe, mutta ei mennä pohtimaan sitä kuitenkaan, koska se on liian henkistä tähän juttua kohtaan, enkä osaa siitä kyllä mitään juuri sanoakaan. Joskus vain tuntuu, että unimaailma on vähintään yhtä totta kuin tämä, minkä koemme todellisuudeksi.

Ne unet, joissa on ollut rakkautta, hyväksyntää, intohimoakin...ne ovat antaneet todellakin voimaa. Ihan samalla tavalla, kuin olisin sen kokenut hereillä ollessani. Unessa olen ollut itsekin rakastunut ja saanut rakkauden kohteeltani hyväksyviä katseita täynnä rakkautta, joskus kannustavia ja todella rakastavia lauseita, joskus lämpimiä halauksia ja parhaimmillaan jopa intohimoisia suudelmiakin (ihanaa).  Olen unissanikin yleensä hyvin keskittynyt aistimaan tunteita, tunnelmia ja läheisyyttä ja liikun ehkä hiukan enemmän henkisen aistimaailman tasolla, vaikka välillä onneksi saan kokea siellä myös fyysistäkin läheisyyttä. Fyysinen läheisyys on eri tavalla koskettavaa, se on kehohyväksyntää ja täydentää rakkauden turvallista kokemusta.

Miksi aloin kirjoittaa unen voimasta. No, viime yönä tai pikemminkin päivällä, kun nukahdin uudestaan, näin todella ikävää unta. Aloin nyt kirjoittaa sitä ulos, pois minusta tai pikemminkin pois ja auki sitä ahdistusta, jonka se jätti minuun. Unilla on aina tarkoitus ja unet kertovat siitä, mitä on meneillään alitajunnan syövereissä. Siksi olen yleensä iloinen myös painajaisunista, koska nekin haluavat kertoa jotain, mitä ehkä kannattaisi tutkia.

Olen jo unohtanut unen yksityiskohdat, niinkuin käy, jos ei heti herätessään laita unta ylös. Uneni oli aika tyypillinen jumitusuni. Eli sellainen, jossa ei pääse eteenpäin vaikka kuinka yrittäisi. Omaan uneeni linkittyi oma kokemukseni hoitotyöstä sairaanhoitajana ja olinkin unessa töissä jossain sairaalassa. Työpaikka oli kaiketi uusi ja paikat vielä vieraita. Minulla oli yksi potilas, jonka hoitaminen oli vaativaa jossain mielessä. Hän oli mies, likainen, pesua kaipaava, lääkkeitä kaipaava, yleensäkin paljon huolenpitoa tarvitseva hahmo ja samalla kuitenkin jollain lailla vahva persoona (kuin Jack Nicholson). Unessani yritin etsiä hänelle puhtaita vaatteita, lakanoita, lääkkeitä ja kaikkea mitä hoitamiseen liittyy. En löytänyt yhtään mitään, en yhtään oikeaa huonetta, en lääkekaappia, en kertakaikkiaan mitään. Jokainen huone mihin menin, oli väärä. Olin äärimmäisen ahdistunut, koska halusin hoitaa potilasta, mutta minulla ei ollut mitään välineitä millä sitä tehdä. Ympärillä kulki kiireistä hoitohenkilökuntaa, joilla ei ollut aikaa opastaa minua uudessa työpaikassani. Lopulta aloin tuntea valtavaa vihaa ja epätoivoa, ja kiljuin apua käytävällä suureen ääneen. Tunsin ääretöntä yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemista ja samalla tunsin suurta hätää potilaani puolesta, joka ei saanut apua minulta.

Unen lopussa potilas kuitenkin nousi sängystä ihan hyvävointisena, mutta pahalle haisevana. Ajattelin siinä vähän kummissani, että miten hän nyt noin nopeasti toipui ja vielä ilman minun apuani. Hän oli lähdössä kotiin, mutta kehotin ennen kotiinlähtöä häntä ottamaan suihkun. Niin hän taisi tehdäkin. :) En tiedä, mikä merkitys tuolla potilaan likaisuudella unessani oli, mutta ehkä se selviää. Joka tapauksessa tässä vaiheessa unta heräsin.

Uni jätti minuun hereilläkin tunteen epätoivosta, jumituksesta, kaiken epäonnistumisesta hyvistä yrityksista huolimatta. Olin heräämisen jälkeen täynnä ahdistusta ja kaikki voimani olivat kadonneet. Olin unessa niin yksin hätäni kanssa. Tunsin hätää toisen ihmisen puolesta, en niinkään omasta puolestani. Tein kaikkeni, mutta mikään ei sujunut. Tunsin itseni tyhmäksi, huonoksi, avuttomaksi, täysin kykenemättömäksi. Nyt kun kirjoitin sen tähän, näen hiukan selkeämmin, mitä uni yrittää minulle kertoa. Ehkä se kertoo, että minulla on taipumus jumittua omiin ajatuksiini, joskus taipumus luulla, että olen vastuussa jonkun toisen hyvinvoinnista kokonaisvaltaisesti ja kannan suhteetonta syyllisyyttä, jos en osaa auttaa tai jaksa auttaa. Uni toistaa myös menneisyyden kokemuksia riittämättömyyden ja turhautumisen tunteista tilanteissa, joissa huolenpitoa/sairaanhoitoa olisi oikeasti ja kiireellisesti tarvittu läheiselle ihmiselle, mutta sitä ei ole saatu. Päinvastoin on saatu ylimielisyyttä, vääriä diagnooseja ja hoidon kieltämistä. Ne ovat olleet todella, todella traumaattisia kokemuksia minulle, ja joista en ole päässyt vieläkään täysin yli.

Vieläkin tärisen sisäisesti, mutta toivon, että unilla olisi myös asioita purkava vaikutus. Ainakin ne nostavat esiin juuri niitä tärkeimpiä asioita, joita tulisi itsessä hoitaa ja huomioida. Tuossa unessani oli positiivista potilaan omien voimavarojen esiintulo ja ns.ihmeparantuminen. Minua ei edes tarvittu. Tuokin terapoi minua aika lailla. Ihmisillä on itsessään usein avaimet omaan parantumiseensa. Minullakin. Tehtäväni on ehkä useinkin vain katsella vierestä sitä parantumisen ihmettä.

Kiitos siis unista, vaikka välillä ne niin kipeältä tuntuvatkin.

Kärsivällisyys

 

Mitä on kärsivällisyys?

Olen usein luonnehtinut itseäni kärsimättömäksi ja kiirehtiväksi ihmiseksi. Mutta, onko se totta? Onko? Kysyn sitä itseltäni nyt?

Ei, pikemminkin, olen hidastelija ja asioiden lykkääjä. Mutta toisaalta, en ole ihan kyllä noitakaan...hmm...joten onko mikään totta, miten itseäni kuvailen? Ovatko "kuvailuni" vain yritystä löytää itselleni joku muoto. Yritys erottua muista. Yritys olla jotain ihan omaa ja erityistä?

Kärsivällisyys, mitä se sitten on?

Jos ajattelen omaa elämääni, se on pyytänyt paljon aikaa mitä moninaisempien asioiden ja tunteiden käsittelyyn. Joskus yhden vaikean kokemuksen käsittely on vienyt vuoden tai kaksi. Jotkut asiat ovat vaatineet jopa kymmenen vuotta tulematta lopultakaan koskaan selväksi.

Mutta kyllä, olen siinä mielessä kärsivällinen, että olen jaksanut odottaa asioiden selkiintymistä. Joissain tapauksissa en ole jaksanut odottaa koko aikaa, ja olen "itkenyt" vastauksia tuon tuosta, mutta ne ovat olleet vain "pieniä" torkahduksia.

Kärsivällisyys - iso sana - iso taito.

Tänään näen itseni tosi kärsivällisenä ihmisenä. Olen pitkäpinnainen, jaksan odottaa vaikka koko elämäni läpi. Ei ongelmaa siinä mielessä. Mutta, pitääkö minun odottaa ja mitä minä odotan?

Rakkaus on tärkein asia elämässä, niin ajattelen.

Jos odotan rakkautta kärsivällisesti, tuleeko se luokseni odotukseni voimasta?

Ja voiko rakkautta odottaa? Eikö rakkaus ole jo tässä, kaikkialla. En vain sitä aina tiedosta. 

Mutta kärsivällisyys - kestää kärsimystä rauhallisena ollen, sitähän se jotakuinkin tarkoittaa. Tai näin sen nyt koin tässä hetkessä. Kestää...kestää...jaksaa..jaksaa...

Mitä lopulta on kärsivällisyys? Miettikää itse tai älkää niinkään miettikö, vaan olkaa kärsivällisiä, silloin kun elämä sitä teiltä pyytää. Osatkaa myös erottaa se hetki, jolloin kärsivällisyydelle on tullut raja vastaan.