Löysin taulukon, jossa voi laskea omat stressipisteensä viimeksi kuluneen kahden vuoden ajalta. Laskin omani vuoden ajalta ja arvatkaa mitä sain tulokseksi? No, sain vaatimattomat 531 pistettä. Eikä tuossa listassa muuten edes ollut mainittu kaikkia niitä tapahtumia, jotka olen kokenut menetyksinä tai muuten vaan rankkoina asioina menneen vuoden sisällä. Jos stressipisteitä saa 300 tai yli, on kestokyky silloin kovilla. Ei kai ole siis ihme että koen olevani kuin ansassa. Rinnasta puristaa joka päivä ja energiataso on minimaalinen. Arvioisin itse, että pystyn 30%:sti siihen mihin normaaliolossani pystyn ja koen jaksavani hyvin tehdä. En normaalistikaan ole mikään supernainen. Olen slow motion-ihminen ja haluankin olla. Ei elämä saa olla pelkkää suorittamista, ainakaan enää tässä vaiheessa.
Mutta kyllä, kuten huomaatte, jaksan kuitenkin kirjoittaa, sillä kirjoittamalla olen aiemmassakin vaikeassa elämänvaiheessa pelastanut itseni. Siksi aloitinkin tämän uuden blogin, pelastaakseni itseni. Osaan kyllä hakea apua, mutta luotan myös omaan sisäiseen viisauteeni ja käytän sitä niin hyvin kuin osaan hyödykseni muiden apujen ohella. Toisaalta aina kun lähden hakemaan tukea ja hoitoa itseni ulkopuolelta, alan samalla vähätellä oloani jotenkin oudolla tavalla ja myös naureskella itselleni antaen vaikutelman hyvinkin pirtsakasta huumori-immeisestä. En käsitä syytä tuohon käyttäytymiseen (huom...jonkinmoinen identiteettiongelma?). Tarvitsen apua, mutta samalla yritän olla maailman reippain?? Haloo! Jos on väsy, niin silloin kannattaa olla sitä selkeästi, eikä esittää jotain muuta.
Tyttäreni stressipisteet olivat myös korkeat johtuen opiskelujen päätösvaiheista. Hänen kuullessaan minun pisteeni, hän totesi vain lyhyesti: "VAU, siis kyseenalainen "vau...", sulla on hyvä stressinsietokyky!" Siitä tajusin itsekin, että niinhän se juuri onkin, minulla on ollut loistava kyky sietää stressiä ja olla piittaamatta omasta voinnistani itseasiassa lainkaan ja siksi olenkin usein palanut loppuun. Olen polttanut kynttiläni todellakin loppuun molemmista päistä kaunis ja viehkeä hymy kasvoillani, kuin pikaliimalla liimattuna. Vasta sitten olen antanut periksi, kun näpit ovat syttyneet tuleen. AUTS.
Eikö voisi jakaa eläkepaperit meille hulluille ihan siitä syystä, että emme tajua, missä kulkee kestämisen ja itseltä vaatimisen raja!? Olen aika vihainen itselleni juuri nyt, vaikka samalla huomaan, että energiaahan tämä tunne tuo mukanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti