Vanhenemisen ristiriitaa

Vanheneminen on outoa, ei kai sitä muutenkaan voi ilmaista. Miettikää - sisällämme asuu keskenkasvuinen mieli, tässä vanhenevassa kehossa asuu jotain hyvin nuorta, ehkä jopa iätöntä. Välillä tunnen itseni aikuiseksi, aikuisemmaksi, mutta sitten taas toisessa hetkessä olen kuin lapsi sormi suussa ja kaikki opittu on jossain unohduksissa. Katson peiliin ja ihmettelen, miksi näytän tältä miltä näytän. Miksi koko olemukseni on käynyt vieraaksi. Tämä on kuin murrosikä - olo on kömpelö, en hallitse enää raajojani. Kävelen erikoisesti ja köpötys ei ole enää vieras sana kokemusmaailmassani. Ei, se on tuttuakin tutumpaa. Varsinkin, kun ulkona jäisillä kaduilla etenen katse maahan luotuna ottaen tipuaskeleita ja mietin, mistä voisin ostaa kenkiini liukuesteet. Lenkille kaipaa jotain tukea ja ne 45-vuotislahjaksi saadut kävelysauvat, jotka silloin ehkä tuntuivat hiukan mummomaisilta, tuntuvat niin tarpeellisilta nyt. Ei siksi, että kävely olisi reippaampaa, vaan siksi, että niihin voi nojailla mukavasti aina silloin tällöin köpöttelyn lomassa.

Mutta miltä tuntuu, kun ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä alkaa jossain vaiheessa elinkaarta väistämättä kasvaa ja kasvaa. Se tuntuu jo nyt 56-vuotiaana todella kummalliselta. Yleensä sanotaan, että ihmiset vanhetessaan tyyntyvät ja tyytyvät siihen mitä on ja hyväksyvät olemassa olevan totuuden ja todellisuuden. Ehkä niin onkin joidenkin kohdalla, vaikka uskonkin, että ristiriita sisäisen ja ulkoisen tunteen ja tunnelman välillä kasvaa koko ajan lähes jokaisen ihmisen kohdalla. Tuon ristiriidan ei tarvitse olla kuitenkaan negatiivinen asia. Sitä kannattaa vain hiukan tutkia.

Mitä tapahtuu siis, kun ihminen vanhenee ja muuttuu vuosi vuodelta enemmän ulkoisesti itselleen vieraaksi tai alkaa muistuttaa vaikkapa omaa äitiään tai isovanhempiaan. Omilta vanhemmilta näyttäminen on monelle sellainen "ei, en halua"- juttu. Se kertoo konkreettisesta ikääntymisestä ja samalla myös juuret paljastuvat ja joillekin juuri ne juuret, joita ei niin tahtoisi tunnustaa omikseen.

 Ajattelen, että ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä on kuin silta, jossa hämmennys kehosta on sillan toisessa päässä ja toisessa päässä puolestaan on muuttumaton minuus, ikuinen nuoruus ja viattomuus. Siellä on tietoisuus jostain pysyvästä meissä. Tuolla sillalla voi käyskennellä puolivälissä maisemia katsellen, jolloin mieli hyväksyy molemmat puolet todellisuudeksi. Silloin on ikään kuin sinut itsensä kanssa. Välillä voi kävellä sillan päähän asti ja keskittyä olemaan enemmän sisäisyytensä kanssa sen vilpittömyydestä ja viattomuudesta nauttien. Toisinaan elämässä taas täytyy kohdata ikä ja sen tuottamat rajoitteet ja armahtavaisesti antaa itselleen kehon vaatima lepotauko.

Ulkoinen rapistuminen kertoo kuitenkin egolle karua kieltä. En voi riippua kiinni ulkoisissa asioissa - kehoni kertoo sen minulle selvästi. Kaikesta ulkoisesta on luovuttava jossain vaiheessa. Vanheneminen on tavallaan viesti, joka kertoo ihmiselle, että on aika lakata pikkuhiljaa riippumasta kiinni yhtään missään, koska kaikki on häilyväistä ja muuttuu ennen kuin huomaatkaan. On pakko (jos haluaa olla onnellinen) hyväksyä se mitä on nyt, tehdä se mitä haluaa - nyt. Sisäinen ihminen ei vanhene, ei rypisty, eikä ala köpöttää. Koen, että oma sisäinen ihmiseni on vakaampi koko ajan. Sen ei tarvitse enää kompuroida niin paljoa ja jos se kaatuu, se hyväksyy sen ilman suurempia ihmettelyjä. Olen löytämässä kyvyn hyväksyä kaikki asiat sellaisena, kuin ne tulevat. Ehkä se on ikääntymisen ansiota ainakin osittain.

Silti ristiriita, jonka koen katsoessani itseäni tuoreissa valokuvissa on aina läsnä. Näytän äidiltäni, en minulta, en siltä, mitä tunnen sisälläni. Olen muuttumassa vieraaksi itselleni, mutta se vierauden tuntu vie minua lähemmäksi omaa nuorta sisintäni. Se on nyt tutumpi kuin tuo vanheneva nainen peilissä tai kuvissa. En kuitenkaan halveksi tuota hiukan oudolta vaikuttavaa, joskus äitini "tietäväisellä" äänellä puhuvaa hahmoa. Ei, koen myötätuntoa ja lämpöä. Niin paljon nuo silmät ovat nähneet, niin paljon nuo rypistyvät kädet ovat tehneet erilaisia, ihmeellisiä asioita. Tuo mieli, kuinka se on oppinut ja kuinka paljon unohtanut. Keho muistaa kaiken ja vanhenee, koska se joutuu kantamaan painavia taakkoja - usein itse aiheutettuja. Tuo rapistunut mielen asumus natisee ja nitisee nahkoissaan, mutta sen muisti on veitsenterävä ja elämisen jäljet esillä, kuten käyttöastiassa kuuluukin olla.

Minuus, sisäinen olevaisuus, mikä sitten onkaan, ei vanhene, mutta suostuu mieluusti asumaan vanhemmassakin kehossa ja tuntuu itseasiassa viihtyvän siellä päivä päivältä paremmin.

Äitienpäivä - ristiriitaisten tunteiden päivä

Äitienpäivä - en tiedä mitä ajatella tästä päivästä noin yleensä ottaenkaan. Jokaisena aiempana äitienpäivänä olen joko lähettänyt kortin omalle äidilleni ja mennyt käymään tai vähintään soittanut. Yhden äitienpäivän muistan, jolloin lähetin vain kortin, koska en jaksanut edes puhua, koska olin niin masentunut erään suuren kriisin seurauksena. Äidiltä olisin ehkä hakenut tuolloin tukea, jos se olisi ollut mahdollista, mutta se ei ollut. Äiti oli myös väsynyt, hän oli sitä lähes aina. En halunnut häntä omilla murheillani rasittaa ja toisaalta pelkäsin, että hänen murheensa katkaisevat kamelinselkäni lopullisesti.

Tänä äitienpäivänä en lähettänyt korttia, enkä mennyt edes käymään - äidin haudalle nimittäin. Ajattelin koko aamupäivän, että olisi kohteliasta käydä ostamassa kukkia ja viedä ne haudalle kuten oletin kaikkien muidenkin äitinsä menettäneiden tekevän. Sitten tuli muuta menoa ja ajattelin, että ei äiti taida itseasiassa hirveästi kukistani piitata tällä hetkellä ja lopulta jätin sitten menemättä haudalle kokonaan. Koen siitä nyt hieman huonoa omaatuntoa. Minulla ei ole näköjään mitään "häpyä", perinteitä, eikä kunnon tapoja. Mutta, en vain yksinkertaisesti osaa ajatella, että hän, äitini millään tavoin siellä hautausmaalla asustaisi.

Muistomerkit ovat meitä jäljelle jääneitä varten, jotta voisimme mennä ja  konkreettisilla teoillamme osoittaa kaipausta ja välittämistä - itsellemme. Varmasti haudalla käyminen myös hoitaa meitä jotenkin. En vain tiedä tarkkaan, miten. Isäni hauta (hän kuoli kun olin 11v) on Rovaniemellä, enkä ole käynyt siellä aikuisiällä kuin yhden kerran. Sen tein lähinnä äidin vuoksi, hänen puolestaan. Istutin kauniita kukkia, ostin lyhtyjä ja koin sen kieltämättä hyvin terapeuttiseksi hetkeksi, juttelin siinä samalla isälle kaikenlaista ja itkinkin jonkin verran. Nytkin alkaa itkettää kun muistelen tuota kaunista kesäpäivää, kun hiki selästä valuen kaivoin maata ja mietin kukkien ja lyhtyjen oikeaa sijaintia niin hirveän tosissani. Ei isä siellä ollut, mutta minulle sillä käynnillä oli merkitystä. Koin itseni jollain lailla kunnon ihmiseksi hääriessäni siinä kuten muutkin omaiset tapaavat tehdä ja tehdessäni lähes piiloon kasvaneesta hautapaikasta hetkeksi kauniin ja rakastetun näköisen.

Olen surrut paljon; minun ja äitini suhde oli täynnä voimakkaita ja tarkoitan TODELLA voimakkaita tunteita äärimmäisestä tuskasta joskus jopa hilpeään iloonkin. Pääasiassa tuskaa, vihaisia tunteita ja pelkoa. Olen surrut hirveästi sitä, että äiti kärsi niin paljon elämänsä aikana, ja sitä, että meidän suhteemme jäi
tavallaan kesken, etten päässyt kokemaan turvallista äitisuhdetta ja ettei äiti saanut kokea taholtani niin paljon välittämistä kuin olisi tarvinnut. Yksi suuri stressipisteideni nostattaja on juuri tämä asia, jota olen jauhanut nyt 9 kk vääntäen ja kääntäen syyllisyyden tikaria sydämessäni edestakaisin pääsemättä eteenpäin kuitenkaan. Olen ostanut ihan varsinaisen surun työstämiskirjankin ja prosessoinut asiaa hyvän ja luotettavan ystäväni kanssa, kaivanut kivienkin alta kaiken mitä jäi sanomatta ja mitä olisin itse halunnut kuulla. Olen tyhjentänyt tänä aikana kolme asuntoa äidin tavaroista, vieläkin yksi iso vintti odottaa tyhjentämistä. En ole suinkaan yksin tehnyt noita käytännön asioita, pikemminkin olen ollut avustaja veljelleni ja hänen vaimolleen, mutta henkisesti olen jokaisen asunnon tyhjennyksen aikana ja jälkeen ollut vereslihalla. Eikä tämä tähän lopu. Voisin kirjoittaa kirjan, paksun romaanin pelkästään tästä aiheesta, ehkä teenkin sen. Nyt en kirjoita romaania. Nyt vain totean, ei ole ihme että tänäkin päivänä on hiukan uuvuttanut.

Tämä blogini on tällainen toisinaan (koko ajan...), vilpittömästi minun tunteitani käsittelevä. Luulen, että täällä tulee olemaan jatkossa myös huumoria paljon, mutta nyt juuri ei irtoa sitä puolta nimeksikään. Mutta onneksi minussa on monta tasoa. Pystyn suruisenakin nauramaan hulvattomalle komediaelokuvalle silmät vesissä ja samalla hetkeksi unohtamaan murheet, ja onneksi niin, muuten en jaksaisi herkkyyteni kanssa taistella näiden kaikkien sisimpääni piinaavien asioiden kanssa. Tarvitsen noita lepohetkiä, ja muuten, tuon huumorin lahjan olen luultavasti perinyt äidiltäni. :) Elämän vaikeudet vain kuolettivat hänen huumorinsa pikkuhiljaa aika vähiin. Itselleni toivon kykyä säilyttää kyvyn nauraa ja olla positiivinen(kin) loppuun asti.

Tänään mentiin kuitenkin tällä tasolla. Hyväksi tämän äitienpäivän teki kahvihetki poikani kanssa torilla ja kepeä juttuhetki tyttäreni kanssa facebookissa. Kiitos heistä, elämän minulle antamista upeista lahjoista!

Ja tässä voimaa antavaa musaa eräältä mielibändiltani eli Phoenix Effect - Stand Your Ground