Oppia ikä kaikki

(Tämä teksti on kirjoitettu puolitoista vuotta sitten toiseen blogiini, mutta on edelleen totta itselleni.)

****

Tuntuu kovasti siltä, että olen tällä hetkellä valtavassa oppimisen ja oivaltamisen vaiheessa. Kirjoittelen näitä ylös itselleni ja teillekin, että sitten kun unohdan (taas) voin palata katsomaan, et kyllä minä joskus jotain olen hoksannutkin. Tunnen itseni jo siinä mielessä aika hyvin, että näiden vuosien varrella olen oivaltanut isoja asioita moneen kertaan ja yhtä lahjakkaasti ne myös jonnekin alitajunnan syövereihin kadottanut, kun elämä on alkanut potkia päähän TAI toisin sanoen, olen itse unohduksellani saanut aikaan kaaoksen elämässäni ja palannut vanhoihin tapoihin ja ajatusmalleihin. Niihin on hirveän helppo palata, koska ne ovat niin äärettömän tuttuja kuvioita, jopa turvallisia ja usein hetkellisesti kovinkin palkitsevia. Ja koska osaan ne niin hyvin, koen jonkinmoista "taitavuutta", vaikka asia olisi huonokin ja tekisi minulle pahaa. Ihminen on niin kummallinen otus.

Uusien asioiden opettelu puolestaan vaatii, kuten jokainen tietää, kärsivällisyyttä ja sen tajuamista, että palkinto kenties ei tule ihan siinä samassa hetkessä, vaan hiukan täytyy sietää epämukavuutta ja epävarmuutta, jopa epäonnistumisia. Täytyy sietää jopa hukassa olemisen tunnetta, joka on yksi pahimpia - ainakin itselleni. Kun ei ole varma, löytääkö sitä tietä enää ollenkaan.

Lapsilta kysytään usein koulupäivän jälkeen: No, mitäs sinä tänään opit? Minäkin haluan kysyä päivittäin itseltäni: Mitä minä tänään opin? Sillä ihan jokainen päivä on oppimisen päivä. Joku toki voi olla niin pitkällä, että osaa vain olla ja nauttia työntuloksista, mutta heitä on aika vähän tässä maailmassa. Haluan oppia nauttimaan opitusta ja haluan oppia lisää. Minulla on hirmuinen nälkä tällä hetkellä oppia, oppia ja taas oppia (montakohan kertaa tuo sana on jo tullut sanottua). Nautin tästä niin kauan kuin tätä kestää ja jos se loppuu ja väsyn, niin sitten lepään, se on niin yksinkertaista.

Lopuksi vastaus tai edes joku asia, mitä olen oppinut tähän hetkeen mennessä tänä päivänä. Opin, että irtipäästäminen, josta olen niin paljon kirjoittanut, ei olekaan aidoimmillaan "irtipäästämistä", vaan sen takana tai alla olevan asian kohtaamista ja tiedostamista. Sen havaitsemista, että olen itse valinnut pitää kiinni. On varmasti myös totta, että joitakin, itseasiassa kaikkia noita asioita joissa olen riippunut, on tarvittu jonkun toisen, syvemmän tunteen hallitsemiseen tai peittämiseen. Niinpä "irtipäästämisen" seurauksena kohdattavaksi tuleekin aika isoja ja kipeitä tunteita.

En väitä, että jep, tajusin tämän nyt tässä heti kokonaan, mennäänpä siis seuraavaan asiaan ja koskaan en enää riipu missään kiinni, hallelujaa! Eipä varmastikaan ole niin, mutta tämä on yksi askel, yksi alku, yksi välähdys. Näitä odottelen lisää malttamattomana, oppien, mutta pitäen mielessä, että olen tässä, en voi edetä nopeammin kuin hetki kerrallaan. Tässä olen - nyt. Ja jostain kumman syystä koen onnea.

"Pelko on tie"

Tuo otsikko on lainaus Tommy Hellstenin kirjasta Kolmas mahdollisuus. Lainasin tuon kirjan tavallaan puolivahingossa kirjastoneidin etsiessä minulle vain "jotain" Hellsteniä omasta ehdotuksestani ja juuri tämä kirja osottautui kyllä ihan napakympiksi. Kyseessä on teos, jossa Tommy vastaa lukijoiden kysymyksiin hyvin erilaisilta elämänalueilta terapeutin näkökulmasta valaisten mahdollisia syitä kysyjien tilanteisiin ja tunteisiin.

Miksi sitten koin, että lukemani oli juuri minulle tarkoitettua johtui ehkä siitä, että kirjassa vastattiin silloisiin päässä pyörineisiin kysymyksiini hyvin suoraan ja suurella rakkaudella. Tunsin tulevani hoidetuksi, ymmärretyksi ja rakastetuksi tavallaan täysin odottamattomasti. Niin kävi, vaikken todellakaan istunut Hellstenin kanssa silmätysten vaan ainoastaan luin hänen vastauksiaan muille. Noissa vastauksissa käsiteltiin oman elämäni keskeisiä ongelmia ja tajusin sen, etten todellakaan ole yksin kaikkine outoine ajatuksineni ja syyllisyydentunteineni.

Minua kosketti myös Hellstenin oman henkilökohtaisen elämäntien pohdiskelu tuossa kirjassa, se tyyli ja avoimuus, jolla hän katsoi itseään, herätti luottamusta ja uskoa. Hän tietää mistä puhuu käytyään kipeitä asioita läpi itsensä kanssa omassa terapiassaan vuosien ajan ja hän näyttää uskaltavan  kohdata omat pimeät puolensa rohkeasti ja esimerkillisesti.

"Pelko on tie" sanoo Tommy. Tuo lause puhuttelee minua valtavasti. Elämä on matka, loppuun asti se on kasvua ja kehitystä, unelmia ja niiden särkymistä ja saavuttamista, pelkoa ja epävarmuutta. Mutta että pelko on tie, saa minut katsomaan tätä edessä olevaa polkuani jotenkin uudella tavalla, entistä haasteellisemmalta näkökannalta. Tajuan kyllä, että tämä on matkantekoa, olen jo pitkään tajunnut selvästi olevani menossa jonnekin (päämäärää en tiedä). Olen etsinyt ja löytänyt. Luopunut ja surrut, ja tiedän, että matka on kesken. Olen pelännyt ja pelkään. Olen kohdannut joitakin pelkojani, mutta en niitä pahimpia.

Pelkään tulla minuksi, olla minä, pelkään koetella rajojani ja pelkään epäonnistumista. Se johtuu luultavasti siitä, että olen elänyt roolien suojassa suurimman osan elämääni. En ole juurikaan uskaltanut ottaa sellaisia haasteita vastaan, joissa voisi paljastua todellinen heikkous ja hauraus suoraan siinä paikassa ja siinä hetkessä. Minun on helpompi epäonnistua rooleissa, kuten auton ratissa kuskina, sairaanhoitajana, äitinä, vaimona, ystävänä. Mutta olla heikko persoonana, pelkkänä itsenä ilman rooleja, se on vaikeaa. Mahdollinen kontrollin menetys, tyhmyys, sellaiset ulkonaiset heikkoudet, kuten ujouden ja jännityksen aiheuttamat fyysiset merkit, joille muut voisivat vaikkapa naureskella välittömästi, punastuminen, änkytys, sekavat lauseet, yritys ja epäonnistuminen muiden edessä aiheuttavat itkunsekaista pelkoa.

Mutta koska pelko on tie, näen että ainoastaan noiden suurimpien pelkojeni kautta minulla on mahdollisuus kasvaa uudelle tasolle. Sellaiselle tasolle, jossa voin aidosti kokea elämän kantavan minua tällaisena kuin olen, ilman mitään roolien tuottamia ehdollistumia. Jossa minulla on oikeasti "siivet" ja jossa voin sanoa aidosti itselleni ja muille kanssakulkijoille omaa runoani myötäillen, että siipiemme kantokyky testataan lopullisesti vasta lennon aikana, ei sitä ennen tai sen jälkeen.

Jos et uskalla koskaan lentää ja kokeilla, et saa koskaan myöskään tietää tulosta. Uskon, että sisimpämme tietää, milloin on aika hypätä ja kokeilla. Se on silloin, kun pelon muuriin ilmestyy aukko. Koen omalla kohdallani, että aukko (tie) on syntymässä sen seurauksena, että olen hakannut päätäni niin antaumuksella muuriin vuosikaudet, että muuri on päättänyt vihdoin antaa periksi :) Olen myös yhtä aikaa pään hakkaamisen ohella etsinyt tuosta samaisesta pelon ja epävarmuuden muurista heikointa kohtaa ahkerasti ja nyt ehkä vihdoinkin löytämässä sen. Hyvä niin. Ei se tienraivauksen tyyli vaan teho....