Vanhenemisen ristiriitaa

Vanheneminen on outoa, ei kai sitä muutenkaan voi ilmaista. Miettikää - sisällämme asuu keskenkasvuinen mieli, tässä vanhenevassa kehossa asuu jotain hyvin nuorta, ehkä jopa iätöntä. Välillä tunnen itseni aikuiseksi, aikuisemmaksi, mutta sitten taas toisessa hetkessä olen kuin lapsi sormi suussa ja kaikki opittu on jossain unohduksissa. Katson peiliin ja ihmettelen, miksi näytän tältä miltä näytän. Miksi koko olemukseni on käynyt vieraaksi. Tämä on kuin murrosikä - olo on kömpelö, en hallitse enää raajojani. Kävelen erikoisesti ja köpötys ei ole enää vieras sana kokemusmaailmassani. Ei, se on tuttuakin tutumpaa. Varsinkin, kun ulkona jäisillä kaduilla etenen katse maahan luotuna ottaen tipuaskeleita ja mietin, mistä voisin ostaa kenkiini liukuesteet. Lenkille kaipaa jotain tukea ja ne 45-vuotislahjaksi saadut kävelysauvat, jotka silloin ehkä tuntuivat hiukan mummomaisilta, tuntuvat niin tarpeellisilta nyt. Ei siksi, että kävely olisi reippaampaa, vaan siksi, että niihin voi nojailla mukavasti aina silloin tällöin köpöttelyn lomassa.

Mutta miltä tuntuu, kun ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä alkaa jossain vaiheessa elinkaarta väistämättä kasvaa ja kasvaa. Se tuntuu jo nyt 56-vuotiaana todella kummalliselta. Yleensä sanotaan, että ihmiset vanhetessaan tyyntyvät ja tyytyvät siihen mitä on ja hyväksyvät olemassa olevan totuuden ja todellisuuden. Ehkä niin onkin joidenkin kohdalla, vaikka uskonkin, että ristiriita sisäisen ja ulkoisen tunteen ja tunnelman välillä kasvaa koko ajan lähes jokaisen ihmisen kohdalla. Tuon ristiriidan ei tarvitse olla kuitenkaan negatiivinen asia. Sitä kannattaa vain hiukan tutkia.

Mitä tapahtuu siis, kun ihminen vanhenee ja muuttuu vuosi vuodelta enemmän ulkoisesti itselleen vieraaksi tai alkaa muistuttaa vaikkapa omaa äitiään tai isovanhempiaan. Omilta vanhemmilta näyttäminen on monelle sellainen "ei, en halua"- juttu. Se kertoo konkreettisesta ikääntymisestä ja samalla myös juuret paljastuvat ja joillekin juuri ne juuret, joita ei niin tahtoisi tunnustaa omikseen.

 Ajattelen, että ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä on kuin silta, jossa hämmennys kehosta on sillan toisessa päässä ja toisessa päässä puolestaan on muuttumaton minuus, ikuinen nuoruus ja viattomuus. Siellä on tietoisuus jostain pysyvästä meissä. Tuolla sillalla voi käyskennellä puolivälissä maisemia katsellen, jolloin mieli hyväksyy molemmat puolet todellisuudeksi. Silloin on ikään kuin sinut itsensä kanssa. Välillä voi kävellä sillan päähän asti ja keskittyä olemaan enemmän sisäisyytensä kanssa sen vilpittömyydestä ja viattomuudesta nauttien. Toisinaan elämässä taas täytyy kohdata ikä ja sen tuottamat rajoitteet ja armahtavaisesti antaa itselleen kehon vaatima lepotauko.

Ulkoinen rapistuminen kertoo kuitenkin egolle karua kieltä. En voi riippua kiinni ulkoisissa asioissa - kehoni kertoo sen minulle selvästi. Kaikesta ulkoisesta on luovuttava jossain vaiheessa. Vanheneminen on tavallaan viesti, joka kertoo ihmiselle, että on aika lakata pikkuhiljaa riippumasta kiinni yhtään missään, koska kaikki on häilyväistä ja muuttuu ennen kuin huomaatkaan. On pakko (jos haluaa olla onnellinen) hyväksyä se mitä on nyt, tehdä se mitä haluaa - nyt. Sisäinen ihminen ei vanhene, ei rypisty, eikä ala köpöttää. Koen, että oma sisäinen ihmiseni on vakaampi koko ajan. Sen ei tarvitse enää kompuroida niin paljoa ja jos se kaatuu, se hyväksyy sen ilman suurempia ihmettelyjä. Olen löytämässä kyvyn hyväksyä kaikki asiat sellaisena, kuin ne tulevat. Ehkä se on ikääntymisen ansiota ainakin osittain.

Silti ristiriita, jonka koen katsoessani itseäni tuoreissa valokuvissa on aina läsnä. Näytän äidiltäni, en minulta, en siltä, mitä tunnen sisälläni. Olen muuttumassa vieraaksi itselleni, mutta se vierauden tuntu vie minua lähemmäksi omaa nuorta sisintäni. Se on nyt tutumpi kuin tuo vanheneva nainen peilissä tai kuvissa. En kuitenkaan halveksi tuota hiukan oudolta vaikuttavaa, joskus äitini "tietäväisellä" äänellä puhuvaa hahmoa. Ei, koen myötätuntoa ja lämpöä. Niin paljon nuo silmät ovat nähneet, niin paljon nuo rypistyvät kädet ovat tehneet erilaisia, ihmeellisiä asioita. Tuo mieli, kuinka se on oppinut ja kuinka paljon unohtanut. Keho muistaa kaiken ja vanhenee, koska se joutuu kantamaan painavia taakkoja - usein itse aiheutettuja. Tuo rapistunut mielen asumus natisee ja nitisee nahkoissaan, mutta sen muisti on veitsenterävä ja elämisen jäljet esillä, kuten käyttöastiassa kuuluukin olla.

Minuus, sisäinen olevaisuus, mikä sitten onkaan, ei vanhene, mutta suostuu mieluusti asumaan vanhemmassakin kehossa ja tuntuu itseasiassa viihtyvän siellä päivä päivältä paremmin.

Oppia ikä kaikki

(Tämä teksti on kirjoitettu puolitoista vuotta sitten toiseen blogiini, mutta on edelleen totta itselleni.)

****

Tuntuu kovasti siltä, että olen tällä hetkellä valtavassa oppimisen ja oivaltamisen vaiheessa. Kirjoittelen näitä ylös itselleni ja teillekin, että sitten kun unohdan (taas) voin palata katsomaan, et kyllä minä joskus jotain olen hoksannutkin. Tunnen itseni jo siinä mielessä aika hyvin, että näiden vuosien varrella olen oivaltanut isoja asioita moneen kertaan ja yhtä lahjakkaasti ne myös jonnekin alitajunnan syövereihin kadottanut, kun elämä on alkanut potkia päähän TAI toisin sanoen, olen itse unohduksellani saanut aikaan kaaoksen elämässäni ja palannut vanhoihin tapoihin ja ajatusmalleihin. Niihin on hirveän helppo palata, koska ne ovat niin äärettömän tuttuja kuvioita, jopa turvallisia ja usein hetkellisesti kovinkin palkitsevia. Ja koska osaan ne niin hyvin, koen jonkinmoista "taitavuutta", vaikka asia olisi huonokin ja tekisi minulle pahaa. Ihminen on niin kummallinen otus.

Uusien asioiden opettelu puolestaan vaatii, kuten jokainen tietää, kärsivällisyyttä ja sen tajuamista, että palkinto kenties ei tule ihan siinä samassa hetkessä, vaan hiukan täytyy sietää epämukavuutta ja epävarmuutta, jopa epäonnistumisia. Täytyy sietää jopa hukassa olemisen tunnetta, joka on yksi pahimpia - ainakin itselleni. Kun ei ole varma, löytääkö sitä tietä enää ollenkaan.

Lapsilta kysytään usein koulupäivän jälkeen: No, mitäs sinä tänään opit? Minäkin haluan kysyä päivittäin itseltäni: Mitä minä tänään opin? Sillä ihan jokainen päivä on oppimisen päivä. Joku toki voi olla niin pitkällä, että osaa vain olla ja nauttia työntuloksista, mutta heitä on aika vähän tässä maailmassa. Haluan oppia nauttimaan opitusta ja haluan oppia lisää. Minulla on hirmuinen nälkä tällä hetkellä oppia, oppia ja taas oppia (montakohan kertaa tuo sana on jo tullut sanottua). Nautin tästä niin kauan kuin tätä kestää ja jos se loppuu ja väsyn, niin sitten lepään, se on niin yksinkertaista.

Lopuksi vastaus tai edes joku asia, mitä olen oppinut tähän hetkeen mennessä tänä päivänä. Opin, että irtipäästäminen, josta olen niin paljon kirjoittanut, ei olekaan aidoimmillaan "irtipäästämistä", vaan sen takana tai alla olevan asian kohtaamista ja tiedostamista. Sen havaitsemista, että olen itse valinnut pitää kiinni. On varmasti myös totta, että joitakin, itseasiassa kaikkia noita asioita joissa olen riippunut, on tarvittu jonkun toisen, syvemmän tunteen hallitsemiseen tai peittämiseen. Niinpä "irtipäästämisen" seurauksena kohdattavaksi tuleekin aika isoja ja kipeitä tunteita.

En väitä, että jep, tajusin tämän nyt tässä heti kokonaan, mennäänpä siis seuraavaan asiaan ja koskaan en enää riipu missään kiinni, hallelujaa! Eipä varmastikaan ole niin, mutta tämä on yksi askel, yksi alku, yksi välähdys. Näitä odottelen lisää malttamattomana, oppien, mutta pitäen mielessä, että olen tässä, en voi edetä nopeammin kuin hetki kerrallaan. Tässä olen - nyt. Ja jostain kumman syystä koen onnea.

"Pelko on tie"

Tuo otsikko on lainaus Tommy Hellstenin kirjasta Kolmas mahdollisuus. Lainasin tuon kirjan tavallaan puolivahingossa kirjastoneidin etsiessä minulle vain "jotain" Hellsteniä omasta ehdotuksestani ja juuri tämä kirja osottautui kyllä ihan napakympiksi. Kyseessä on teos, jossa Tommy vastaa lukijoiden kysymyksiin hyvin erilaisilta elämänalueilta terapeutin näkökulmasta valaisten mahdollisia syitä kysyjien tilanteisiin ja tunteisiin.

Miksi sitten koin, että lukemani oli juuri minulle tarkoitettua johtui ehkä siitä, että kirjassa vastattiin silloisiin päässä pyörineisiin kysymyksiini hyvin suoraan ja suurella rakkaudella. Tunsin tulevani hoidetuksi, ymmärretyksi ja rakastetuksi tavallaan täysin odottamattomasti. Niin kävi, vaikken todellakaan istunut Hellstenin kanssa silmätysten vaan ainoastaan luin hänen vastauksiaan muille. Noissa vastauksissa käsiteltiin oman elämäni keskeisiä ongelmia ja tajusin sen, etten todellakaan ole yksin kaikkine outoine ajatuksineni ja syyllisyydentunteineni.

Minua kosketti myös Hellstenin oman henkilökohtaisen elämäntien pohdiskelu tuossa kirjassa, se tyyli ja avoimuus, jolla hän katsoi itseään, herätti luottamusta ja uskoa. Hän tietää mistä puhuu käytyään kipeitä asioita läpi itsensä kanssa omassa terapiassaan vuosien ajan ja hän näyttää uskaltavan  kohdata omat pimeät puolensa rohkeasti ja esimerkillisesti.

"Pelko on tie" sanoo Tommy. Tuo lause puhuttelee minua valtavasti. Elämä on matka, loppuun asti se on kasvua ja kehitystä, unelmia ja niiden särkymistä ja saavuttamista, pelkoa ja epävarmuutta. Mutta että pelko on tie, saa minut katsomaan tätä edessä olevaa polkuani jotenkin uudella tavalla, entistä haasteellisemmalta näkökannalta. Tajuan kyllä, että tämä on matkantekoa, olen jo pitkään tajunnut selvästi olevani menossa jonnekin (päämäärää en tiedä). Olen etsinyt ja löytänyt. Luopunut ja surrut, ja tiedän, että matka on kesken. Olen pelännyt ja pelkään. Olen kohdannut joitakin pelkojani, mutta en niitä pahimpia.

Pelkään tulla minuksi, olla minä, pelkään koetella rajojani ja pelkään epäonnistumista. Se johtuu luultavasti siitä, että olen elänyt roolien suojassa suurimman osan elämääni. En ole juurikaan uskaltanut ottaa sellaisia haasteita vastaan, joissa voisi paljastua todellinen heikkous ja hauraus suoraan siinä paikassa ja siinä hetkessä. Minun on helpompi epäonnistua rooleissa, kuten auton ratissa kuskina, sairaanhoitajana, äitinä, vaimona, ystävänä. Mutta olla heikko persoonana, pelkkänä itsenä ilman rooleja, se on vaikeaa. Mahdollinen kontrollin menetys, tyhmyys, sellaiset ulkonaiset heikkoudet, kuten ujouden ja jännityksen aiheuttamat fyysiset merkit, joille muut voisivat vaikkapa naureskella välittömästi, punastuminen, änkytys, sekavat lauseet, yritys ja epäonnistuminen muiden edessä aiheuttavat itkunsekaista pelkoa.

Mutta koska pelko on tie, näen että ainoastaan noiden suurimpien pelkojeni kautta minulla on mahdollisuus kasvaa uudelle tasolle. Sellaiselle tasolle, jossa voin aidosti kokea elämän kantavan minua tällaisena kuin olen, ilman mitään roolien tuottamia ehdollistumia. Jossa minulla on oikeasti "siivet" ja jossa voin sanoa aidosti itselleni ja muille kanssakulkijoille omaa runoani myötäillen, että siipiemme kantokyky testataan lopullisesti vasta lennon aikana, ei sitä ennen tai sen jälkeen.

Jos et uskalla koskaan lentää ja kokeilla, et saa koskaan myöskään tietää tulosta. Uskon, että sisimpämme tietää, milloin on aika hypätä ja kokeilla. Se on silloin, kun pelon muuriin ilmestyy aukko. Koen omalla kohdallani, että aukko (tie) on syntymässä sen seurauksena, että olen hakannut päätäni niin antaumuksella muuriin vuosikaudet, että muuri on päättänyt vihdoin antaa periksi :) Olen myös yhtä aikaa pään hakkaamisen ohella etsinyt tuosta samaisesta pelon ja epävarmuuden muurista heikointa kohtaa ahkerasti ja nyt ehkä vihdoinkin löytämässä sen. Hyvä niin. Ei se tienraivauksen tyyli vaan teho....