Onneksi en omista ystäviä

Minua ei ole kirjoituttanut aikoihin, ei myöskään valokuvatuttanut saatikka laulattanut. Kahta viimeistä olen silti "suorittanut", jotten ihan jämähtäisi tekemättömyyteen. En ole nimittäin suorittanut mitään muutakaan ihmeellistä niiden sijaan. Olen kyllä tavannut ystäviäni, joten se puoli on ollut suurinpiirtein hoidossa, vaikka selkeästi koenkin eläväni nyt jonkin tason erakkoelämää. Ilman aktiivisia ihmisiä ympärilläni olisin pelkästään yksin kolossani ihmettelemässä sitä,  että miten tässä nyt näin kävi.

Olen ollut aina yksinoloa arvostava ihminen. Jo lapsena viihdyin hyvin oman itseni ja toisaalta kirjojen mielikuvitusmaailmassa ja ehkäpä siitä syystä minulle ei ole jäänyt elämääni lapsuuden tai nuoruuden ajoilta yhtään ystävää jäljelle. En edes muista heidän nimiään. En myöskään muista yhdenkään luokkakaverini nimeä. En ole osannut liittyä elämääni tuleviin uusiin ihmisiin tunnetasolla kovinkaan vahvasti. On ollut kuitenkin joitakin harvoja ja valittuja, joista on tullut todella tärkeitä. Osa menneen elämäni ihmisistä imaisi minusta niin paljon itseensä voimaa, että ehkä siitä syystä en ole voinut/ jaksanut ottaa vastaan moniakaan uusia ihmisiä elämääni, vaikka heitä olisi ollut varmasti tarjolla. Nykyään olenkin hyvin tarkka siitä, etten anna itsestäni liikaa, joskus se menee jopa överiksi, antamattomuus nimittäin, mutta oppia ja kasvua ikä kaikki.

Aloin vuosien kuluessa rakastaa yksinolemista yhä enemmän ja enemmän, se oli minulle se paras keino olla oma itsensä todella ja rentoutua aidosti. En tiedä, pitäisikö minun kokea tuosta syyllisyyttä? En aio kokea sitä, aion hyväksyä oman itseni tällaisena, mutta matka on vielä kesken. Mietin päivittäin sitä, mihin kuulun, kuka olen, minne menen ja en ole sinut monenkaan kohdan kanssa omassa itsessäni, silti olen päättänyt oppia hyväksymään sen, mitä minusta on tullut tähän päivään mennessä ja jokainen päivähän tuo mukanaan uutta hyväksyttävää. Joskus on hyväksyttävä se, että mitään muutosta ei ole tapahtunut. Haluan edelleen olla yksikseni enimmäkseen ja olen hukassa tieni tarkoituksesta. Nuo ovat kaksi asiaa, jotka eivät tunnu muuttuvan ja taitaa niitä olla muitakin.

Ystävyys on minulle arvoitus, mutta tiedän kyllä omistavani muutaman ystävän. Tai nimenomaan en omista heitä, eivätkä he minua, siksi kai olemmekin ystäviä. Eikä meillä ole tarvetta muuttaa toista eikä toivottavasti tarvetta pitää toista ennallaan. Ystävyys jatkuu, mikäli pystymme sopeutumaan ystäviemme ja itsemme kasvuun ja muuttumiseen. Mikäli emme sopeudu tai hyväksy, ystävyys loppuu. Näin olen kokenut. Ystävyys, kuten rakkauskin vaatii vapautta, hyväksymistä ja karsivällisyyttä. Saan olla kiitollinen, että tunnen ihmisiä, jotka ovat päättäneet antaa minun olla mikä olen. Niin minäkin teen heille. Se on ainoa tapa mennä eteenpäin. Rinnakkain, mutta sopivan välimatkan päässä kasvutilan antamiseksi. Ehkä joskus olemme eri teillä, kuljemme hetkisen kaukana toisistamme, mutta yhteenpalatessa jaamme kokemuksemme ja sitten mietimme, jatkammeko eteenpäin yhdessä vai erikseen. Onneksi on vapaus valita. Onneksi on ystäviä, joita emme omista.