Saako heikkoa rakastaa?

Olen lukemassa kirjaa nimeltä Tunne lukkosi. Siinä kerrotaan meillä kaikilla olevista tunnelukoista, jotka ohjaavat tunteitamme, reaktioitamme, ja oikeastaan koko elämäämme. Rajoittavat, estävät unelmoimasta ja aiheuttavat ristiriitoja ihmissuhteisiin. Kirja on vaikuttava teos, joka pistää vastakkain lukijan omien tunnelukkojensa kanssa ja saa jopa ahdistumaan ankarasti. Ainakin itselleni on käynyt niin.

Se asia mistä ahdistuin eniten oli se, että kirjassa oli kohta, jossa käsiteltiin laiminlyönnin ja hylkäämisen  tunnelukkoja, jotka saavat meidät usein hakeutumaan suhteisiin, joissa lapsuuden draama ikäänkuin toistuu. Hakeudumme suhteisiin, jossa tarpeemme eivät tyydyty, jossa meitä laiminlyödään, koska ne tuntuvat tutuilta. Tämäkään ei vielä ollut se ahdistavin kohta. Kirjassa puhuttiin ns. mahdottomista suhteista tai "mahdollisesti" mahdottomista suhteista joihin olemme hakeutuneet itse. Listassa mainittiin että kumppanisi voi olla "kylmä ja laskelmoiva työnarkomaani" tai "työtön ja syvästi masentunut" tai "erakkoluonteinen ihminen" tai jopa "lääkkeitä ja alkoholia sekaisin käyttävä". Tämä kohta ahdisti minua! Jotenkin aistin tuossa tietynlaista sairausrasismia. Samassa lauseessa kylmyys, laskelmoivuus ja heikkous elämän taakkojen edessä.

On totta, että parisuhteen tarkoitus on täyttää meidän tarpeitamme, kokea rakkautta, tulla hyväksytyksi, kokea onnellisuutta ja oppia elämää ja itseään toisen ihmisen avulla. En kuitenkaan saata hyväksyä ajatusta, että parisuhteeseen kelpaamattomana nähdään työttömät, masentuneet, riippuvaiset, yleensäkin elämässään kamppailevat ja kaatuilevat ihmiset.

Myönnän että tuo kohta kolahti omaan nilkkaan aika ankarasti. Onko masentuneella, traumatisoituneella, mutta elämässään eteenpäin tai toipumaan pyrkivällä (tai hänellä, joka vain yrittää selvitä)  ihmisellä oikeus parisuhteeseen, rakkauteen, hellyyteen ja turvallisuuteen? Onko parisuhde vain hyvien, menestyneiden, kauniiden, rohkeiden, tarpeensa tunnistavien oikeus? Eikö parisuhde voisi kuulua heikoillekin. Eikö suhde voisi jopa parantaa, auttaa eteenpäin? Pitääkö suhdetta haluta vasta sitten, kun on täysin selvillä omista ongelmistaan ja tunnelukoistaan. Täysinoppinut? Sitten minä en taida koskaan saada suhdetta. Ansaita sitä, vaikka olen etsinyt tietä valoon jo vuosikymmenen. Miksi? Siksi, koska olen edelleen mielialojeni kanssa kamppaileva ihminen, koska olen heikko, epävarma ja välillä myös sairas enemmän tai vähemmän. Olen "mahdollisesti" kelpaamaton, koska en "luultavasti" pysty täyttämään toisen ihmisen tarpeita? Surullista.

Minun oli kirjoitettava tämä paha olo ulos, koska olen kyllästynyt siihen asenteeseen, että maailma on vain tasapainoisten ja vahvojen ihmisten valtakunta. Olen vahvasti eri mieltä, maailma ja rakkaus kuuluvat kaikille! KAIKILLE!!! Niille heikoille ja pienillekin.