tiistai 14. syyskuuta 2021

Olla ihminen

 

"Ei voi olla ihminen, jos ei ole ketään, jolle olla ihminen." - Tommy Hellsten

Kirjoitin tuon lauseen ylös kerran ja olen aina silloin tällöin sitä pohtinut itsekseni. Ensimmäisenä tuosta tulee mieleen yksinäisyys ja sen tuottamat ongelmat. Yksinäisillä on vähän ihmiskontakteja, vähän mahdollisuuksia harjoittaa ihmisyyttä toisten samanlaisten olentojen eli ihmisten kanssa. Eläimet eivät mielestäni korvaa ihmiskontaktien puutetta, vaikka antavatkin läheisyyttä, uskollisuutta ja toveruutta.

Uskon ja myös tiedän, että joillain hyvin voimakkaasti syrjäytyneillä ja jopa erakoituneilla ihmisillä on vaikeuksia elää ihmisiksi silloin, kun he kohtaavat muita. Jatkuva itsensä ja vain omien ongelmien ympärillä pyöriminen ei milloinkaan ole hyväksi vuorovaikutukselle muiden kanssa. Tietyt, hyvään ihmisyyteen kuuluvat käytöstavat ja tunteiden säätelykyvyt saattavat olla silloin hieman ruosteessa ja joskus voi toki olla myös katkeruutta ja epäluuloa ulkomaailmaa kohtaan. Ehkäpä jopa ihan syystäkin. Voisin kirjoittaa tästä asiasta varmaan paljonkin, mutta en oikeastaan alkanut kirjoittaa vain yksinäisyydestä - se vain tuli tähän alkuun jostain syystä.

Tuo Tommyn lause puhuttelee itseäni siksi, että olen huomannut, kuinka tärkeää on saada olla joskus, säännöllisestikin jollekin ihminen. Olla ihmiselle ihminen. Vanha tuttu lause - "olla ihmiselle ihminen". Mitä se tarkoittaa?

Ehkä se tarkoittaa sitä, että on tärkeää kokea kuuluvansa joukkoon, yhteisöön tai ainakin kokea samanlaisuutta ja yhteyttä jonkun kanssa. Tai että sinua kohdellaan tasavertaisesti, arvostaen, kuunnellen ja hyväksyen. Tai että sinulla on mahdollisuus itse kohdata muita ja opetella hyväksymistä ja arvostamista. Itselleni se tarkoittaa myös sitä, että minulla on suuri tarve (ja uskon myös monella muulla), kokea olevani tarpeellinen. Eräs ystäväni, joka asuu yksin, kertoi, kuinka hänen poikansa tuli yökylään yllättäin omassa asunnossaan olevan remontin vuoksi. Ystäväni oli niin täpinöissään saadessaan "palvella" poikaansa pitkästä aikaa, että unohti itsensä hetkeksi kokonaan. Hän tuskin nukkui yöllä odottaessaan, että saa tehdä pojalleen ihanan aamiaisen ja saattaa hänet työhön lämpimien ajatusten kera. Tuo oli positiivista itsensä unohtamista. Kun on paljon yksin, niin saadessaan seuraa, saattaa innostus pursuilla jopa hiukan ylikin ihmisenä olosta ihmiselle.

Yksin sitä ei aina ymmärrä olevansa ihminen (arvokas sellaisenaan), eikä muista, kenties ei edes tiedä, miten ihanaa on olla ihminen jonkun toisen ihmisen kanssa. Itselläni on käynyt niinkin, kun olen ollut tarpeeksi kauan itsekseni, että olen lakannut kaipaamasta ihmisiä. Oma seura on tuntunut kertakaikkiaan maailman parhaalta. Kai se on ollut joku esiaste erakoitumisesta? Yksinkin on silti hyvä osata olla. Ja minä osaan hirveän hyvin, olen introvertti ja luotu olemaan paljon itsekseni, omien ajatusteni kanssa. Olen silti huomannut, että toisten kanssa opin itsestäni eniten ja opin myös muista. Yksin on vaikea oppia ihmisyydestä paljoakaan. Voi lukea, voi meditoida, mutta ihmisyyden todelliset haasteet tulevat esiin vasta erilaisissa tilanteissa, erilaisten ihmisten kanssa.

Pitkällisessä yksinolossa ja oman seuran nautiskelussa saattaa käydä niinkin, että alkaa kuvitella itsestään liikoja tai sitten toisinpäin - alkaa vähätellä kaikkea itsessään. Yksinoloa on mielestäni siksi hyvä säädellä ja ottaa säännöllisesti spurtteja muiden ihmisten luo. Kannattaa tehdä todellisuustarkistuksia sen suhteen, missä on menossa oman ihmisyytensä kanssa.

Ilman peilejä, jotka antavat palautetta, on vaikea tietää, kuinka olla ihminen ja mitä tunteita muut ihmiset minussa aiheuttavat ja mitä minä herätän muissa olemassaolollani. Ilman peilejä, on vaikea oppia myöskään rakkaudesta mitään. Rakkaus on voima, joka yhdistää meidät ihmiset toisiimme, rakkaudettomuus erottaa, ainakin näennäisesti. Rakkauttahan ei voi poistaa olemasta, koska se vain on.

Ihmisenä ihmiselle oleminen on Rakkautta. Ja jos saan olla sinulle ihminen, saan olla silloin siinä olomuodossa, johon minut on luotu. Yhteydessä, jota itse kutsun Rakkaudeksi.

"Ei voi olla ihminen, jos ei ole ketään, jolle olla ihminen".

lauantai 4. syyskuuta 2021

Luojani, auta minua tulemaan aikuiseksi

 Olen kirjoittanut tämän allaolevan kirjoituksen 13 vuotta sitten. Ei se ole vanhentunut juurikaan. Siksi jaan sen uudelleen täällä. Kirjoitettu siis 24.9.2008 Kauhajoen koulusurman jälkimainingeissa.

 

*************

Luojani, auta minua tulemaan aikuiseksi 

Täytyy tunnustaa, eilinen katastrofi Kauhajoella kauhistuttaa ja masentaa mieltä. Mikä tätä maata vaivaa? Mikä meitä ahdistaa ja meidän nuoriamme? Miksi elämä on näin toivotonta ja pahaa joidenkin mielestä, että ratkaisuna nähdään joukkomurha? Varmasti hyviä kysymyksiä, mutta vastaukset vaativat jo melkoisesti kykyä katsoa kokonaisuutta rehellisesti ja ihan uudella tavalla. Pitää osata unohtaa vanhat kaavat ja hyviksi luullut toimenpiteet, jotka eivät auttaneet sittenkään.

Syyttävät sormet tulee kääntää kohti maata ja miettiä, mistä syntyy viha ja tunne, että ihmiskunta on pelkästään mätä. Mistä syntyy välinpitämättömyys ja halu antaa periksi, halu näyttää keinolla millä hyvänsä, että minä olen olemassa, minä OLIN olemassa. Vaikken ollut ennen, NYT OLEN ainakin historian kirjoissa. Ja ihan sama, millä teolla minä sinne historiaan pääsin.

Jokainen haluaa tullä nähdyksi, jokainen kaipaa rakkautta ja hyväksyntää. Nämä tarpeet tulee tulla tyydytetyksi jo lapsuudessa hyvällä ja luontevalla tavalla perheen ja sen yhteisön parissa, jossa lapsi kasvaa. Lasta tulee kuunnella ja arvostaa. Jokainen kaipaa myös rajoja, oman reviirin rajoja ja tietoisuutta myös muiden ihmisten rajoista, jotta voi ymmärtää mitä on hyvä tehdä ja mitä olla tekemättä. Tämä luo turvan tuntua.

Nykymaailma suosii rajattomuutta, ikuisia lapsia hellitään tositeeveessä ja kadehditaan heidän kykyään olla "omia itsejään". Kadehditaan niitä, jotka eivät piittaa rajoistaan tai eivät tunnista niitä, eivätkä osaa kunnioittaa niitä toisissakaan ihmisissä. Jotka hilluvat rajattomuuden turvattomuudessa kiljuen ja syliä kaivaten kuin pikkuvauvat.

Tavalliset keskivertoihmiset eivät ole enää mitään tai he ovat niitä, jotka eivät osaa elää täysillä, jotka eivät uskalla ottaa riskejä. Kuitenkin vaativinta voi olla juuri se arjen sieto, hyvän ja rauhallisen elämän järjestäminen jälkikasvulle. Aikuismainen vanhemmuus. Se jos mikä on vaativaa ja koettelee ihmisen rajoja ja opettaa elämästä eniten.


Minä uskon, että meidän kaikkien nk. aikuisten on mentävä itseemme ja mietittävä uudelleen, olemmeko me sittenkään kasvaneet aikuisiksi?? Tai haluammeko me edes olla niitä? Luulenpa, että sana "aikuisuus" on otettava uudelleen käsittelyyn, pureskeltava se osiin ja sulateltava huolella ravinnoksemme, sillä ilman sitä meidän lapsistamme ei tule koskaan muuta kuin huomiota vaativia isoja lapsia tai jopa tuhoa kylväviä murhaajia.

Tämä on vain yksi näkökulma. Heikkouden hyväksyminen ja avun antaminen niille, jotka eivät jaksa kasvattaa lapsia yksin vaikeina aikoina on toisen kirjoituksen aihe ja varmasti ihan yhtä tärkeä kuin tämäkin. Mutta siihen ehkä myöhemmin.

tiistai 30. maaliskuuta 2021

Unien voima

 Allaoleva on kirjoitettu v.2017. 

***

Unilla on voimaa. Olen joskus, useinkin nähnyt unta rakastetuksi tulemisesta, tiedän siis miltä se tuntuu, vaikka olenkin joskus kirjoittanut, että olen saanut aika vähän kokea sitä oikeassa elämässä. Mikä sitten on unta ja mikä totta? Hmm...mielenkiintoinen aihe, mutta ei mennä pohtimaan sitä kuitenkaan, koska se on liian henkistä tähän juttua kohtaan, enkä osaa siitä kyllä mitään juuri sanoakaan. Joskus vain tuntuu, että unimaailma on vähintään yhtä totta kuin tämä, minkä koemme todellisuudeksi.

Ne unet, joissa on ollut rakkautta, hyväksyntää, intohimoakin...ne ovat antaneet todellakin voimaa. Ihan samalla tavalla, kuin olisin sen kokenut hereillä ollessani. Unessa olen ollut itsekin rakastunut ja saanut rakkauden kohteeltani hyväksyviä katseita täynnä rakkautta, joskus kannustavia ja todella rakastavia lauseita, joskus lämpimiä halauksia ja parhaimmillaan jopa intohimoisia suudelmiakin (ihanaa).  Olen unissanikin yleensä hyvin keskittynyt aistimaan tunteita, tunnelmia ja läheisyyttä ja liikun ehkä hiukan enemmän henkisen aistimaailman tasolla, vaikka välillä onneksi saan kokea siellä myös fyysistäkin läheisyyttä. Fyysinen läheisyys on eri tavalla koskettavaa, se on kehohyväksyntää ja täydentää rakkauden turvallista kokemusta.

Miksi aloin kirjoittaa unen voimasta. No, viime yönä tai pikemminkin päivällä, kun nukahdin uudestaan, näin todella ikävää unta. Aloin nyt kirjoittaa sitä ulos, pois minusta tai pikemminkin pois ja auki sitä ahdistusta, jonka se jätti minuun. Unilla on aina tarkoitus ja unet kertovat siitä, mitä on meneillään alitajunnan syövereissä. Siksi olen yleensä iloinen myös painajaisunista, koska nekin haluavat kertoa jotain, mitä ehkä kannattaisi tutkia.

Olen jo unohtanut unen yksityiskohdat, niinkuin käy, jos ei heti herätessään laita unta ylös. Uneni oli aika tyypillinen jumitusuni. Eli sellainen, jossa ei pääse eteenpäin vaikka kuinka yrittäisi. Omaan uneeni linkittyi oma kokemukseni hoitotyöstä sairaanhoitajana ja olinkin unessa töissä jossain sairaalassa. Työpaikka oli kaiketi uusi ja paikat vielä vieraita. Minulla oli yksi potilas, jonka hoitaminen oli vaativaa jossain mielessä. Hän oli mies, likainen, pesua kaipaava, lääkkeitä kaipaava, yleensäkin paljon huolenpitoa tarvitseva hahmo ja samalla kuitenkin jollain lailla vahva persoona (kuin Jack Nicholson). Unessani yritin etsiä hänelle puhtaita vaatteita, lakanoita, lääkkeitä ja kaikkea mitä hoitamiseen liittyy. En löytänyt yhtään mitään, en yhtään oikeaa huonetta, en lääkekaappia, en kertakaikkiaan mitään. Jokainen huone mihin menin, oli väärä. Olin äärimmäisen ahdistunut, koska halusin hoitaa potilasta, mutta minulla ei ollut mitään välineitä millä sitä tehdä. Ympärillä kulki kiireistä hoitohenkilökuntaa, joilla ei ollut aikaa opastaa minua uudessa työpaikassani. Lopulta aloin tuntea valtavaa vihaa ja epätoivoa, ja kiljuin apua käytävällä suureen ääneen. Tunsin ääretöntä yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemista ja samalla tunsin suurta hätää potilaani puolesta, joka ei saanut apua minulta.

Unen lopussa potilas kuitenkin nousi sängystä ihan hyvävointisena, mutta pahalle haisevana. Ajattelin siinä vähän kummissani, että miten hän nyt noin nopeasti toipui ja vielä ilman minun apuani. Hän oli lähdössä kotiin, mutta kehotin ennen kotiinlähtöä häntä ottamaan suihkun. Niin hän taisi tehdäkin. :) En tiedä, mikä merkitys tuolla potilaan likaisuudella unessani oli, mutta ehkä se selviää. Joka tapauksessa tässä vaiheessa unta heräsin.

Uni jätti minuun hereilläkin tunteen epätoivosta, jumituksesta, kaiken epäonnistumisesta hyvistä yrityksista huolimatta. Olin heräämisen jälkeen täynnä ahdistusta ja kaikki voimani olivat kadonneet. Olin unessa niin yksin hätäni kanssa. Tunsin hätää toisen ihmisen puolesta, en niinkään omasta puolestani. Tein kaikkeni, mutta mikään ei sujunut. Tunsin itseni tyhmäksi, huonoksi, avuttomaksi, täysin kykenemättömäksi. Nyt kun kirjoitin sen tähän, näen hiukan selkeämmin, mitä uni yrittää minulle kertoa. Ehkä se kertoo, että minulla on taipumus jumittua omiin ajatuksiini, joskus taipumus luulla, että olen vastuussa jonkun toisen hyvinvoinnista kokonaisvaltaisesti ja kannan suhteetonta syyllisyyttä, jos en osaa auttaa tai jaksa auttaa. Uni toistaa myös menneisyyden kokemuksia riittämättömyyden ja turhautumisen tunteista tilanteissa, joissa huolenpitoa/sairaanhoitoa olisi oikeasti ja kiireellisesti tarvittu läheiselle ihmiselle, mutta sitä ei ole saatu. Päinvastoin on saatu ylimielisyyttä, vääriä diagnooseja ja hoidon kieltämistä. Ne ovat olleet todella, todella traumaattisia kokemuksia minulle, ja joista en ole päässyt vieläkään täysin yli.

Vieläkin tärisen sisäisesti, mutta toivon, että unilla olisi myös asioita purkava vaikutus. Ainakin ne nostavat esiin juuri niitä tärkeimpiä asioita, joita tulisi itsessä hoitaa ja huomioida. Tuossa unessani oli positiivista potilaan omien voimavarojen esiintulo ja ns.ihmeparantuminen. Minua ei edes tarvittu. Tuokin terapoi minua aika lailla. Ihmisillä on itsessään usein avaimet omaan parantumiseensa. Minullakin. Tehtäväni on ehkä useinkin vain katsella vierestä sitä parantumisen ihmettä.

Kiitos siis unista, vaikka välillä ne niin kipeältä tuntuvatkin.


Kärsivällisyys

 

Mitä on kärsivällisyys?

Olen usein luonnehtinut itseäni kärsimättömäksi ja kiirehtiväksi ihmiseksi. Mutta, onko se totta? Onko? Kysyn sitä itseltäni nyt?

Ei, pikemminkin, olen hidastelija ja asioiden lykkääjä. Mutta toisaalta, en ole ihan kyllä noitakaan...hmm...joten onko mikään totta, miten itseäni kuvailen? Ovatko "kuvailuni" vain yritystä löytää itselleni joku muoto. Yritys erottua muista. Yritys olla jotain ihan omaa ja erityistä?

Kärsivällisyys, mitä se sitten on?

Jos ajattelen omaa elämääni, se on pyytänyt paljon aikaa mitä moninaisempien asioiden ja tunteiden käsittelyyn. Joskus yhden vaikean kokemuksen käsittely on vienyt vuoden tai kaksi. Jotkut asiat ovat vaatineet jopa kymmenen vuotta tulematta lopultakaan koskaan selväksi.

Mutta kyllä, olen siinä mielessä kärsivällinen, että olen jaksanut odottaa asioiden selkiintymistä. Joissain tapauksissa en ole jaksanut odottaa koko aikaa, ja olen "itkenyt" vastauksia tuon tuosta, mutta ne ovat olleet vain "pieniä" torkahduksia.

Kärsivällisyys - iso sana - iso taito.

Tänään näen itseni tosi kärsivällisenä ihmisenä. Olen pitkäpinnainen, jaksan odottaa vaikka koko elämäni läpi. Ei ongelmaa siinä mielessä. Mutta, pitääkö minun odottaa ja mitä minä odotan?

Rakkaus on tärkein asia elämässä, niin ajattelen.

Jos odotan rakkautta kärsivällisesti, tuleeko se luokseni odotukseni voimasta?

Ja voiko rakkautta odottaa? Eikö rakkaus ole jo tässä, kaikkialla. En vain sitä aina tiedosta. 

Mutta kärsivällisyys - kestää kärsimystä rauhallisena ollen, sitähän se jotakuinkin tarkoittaa. Tai näin sen nyt koin tässä hetkessä. Kestää...kestää...jaksaa..jaksaa...

Mitä lopulta on kärsivällisyys? Miettikää itse tai älkää niinkään miettikö, vaan olkaa kärsivällisiä, silloin kun elämä sitä teiltä pyytää. Osatkaa myös erottaa se hetki, jolloin kärsivällisyydelle on tullut raja vastaan.

 

tiistai 24. marraskuuta 2020

Rakastaminen tuo rohkeutta

 

“Kun tulet todella rakastetuksi, saat voimaa, kun taas toisen rakastaminen syvästi tuo rohkeutta.”

-Lao Tse-

 

Näin ihan vain vilaukselta tuon Laotsen lainauksen jossain television ohjelmassa ja ihastuin siihen. Kaivoin sen netistä esiin ja laitoin tuohon tämän kirjoitukseni alkusanoiksi.

Minua kosketti tuossa lauseessa Laotsen näkökulma rakkauteen. Samalla kykenin täysin ymmärtämään tuon lauseen. Olen saanut aika vähän rakkautta elämäni aikana, niin olen ajatellut aina. Olen saanut, mutta vähemmän kuin monet muut ihmiset, joita tunnen. Tämä on tietenkin vain henkilökohtainen kokemukseni tuosta asiasta. En ole varma, onko päätelmäni oikea, vai vain ajatuksieni vääristämä. Enhän tiedä muiden ihmisten kokemusta. Ja jos vertaan taas joihinkin todella vähäosaisiin tai hylättyihin itseäni, osani alkaakin tuntua ihan kohtalaiselta. Ehkä se onkin pelkkä tunne ja uskomus? Ehkä ei. Kokemus rakkaudesta ei ole kuitenkaan välittynyt tai ihmiset eivät ole osanneet välittää rakkauttaan siten, että olisin sen ymmärtänyt rakkaudeksi. Ja toisaalta turvattomuuden kokemus on ollut se määräävin tunne lapsuudesta lähtien, joten voimaantuminen rakkaudesta, jota sen alla ehkä on ollut, on jäänyt vähäiseksi. Ehkä traumat ovat myös aiheuttaneet jonkinlaista kyvyttömyyttä ottaa vastaan rakkautta? En tiedä miten asia oikeasti on, enkä lähde sitä tässä sen enempää analysoimaan.

Tuo  Laotsen lause tuntui tosi tutulta.  Rakkautta on ollut vähän ja siitä on seurannut voimattomuus. Voimattomuus on ollut välillä vähäisempää, mutta usein niissä hetkissä olen ollut täysin oman voimani varassa ajatellen, että kaikki mitä minussa on, riittää minulle, sen on riitettävä, koska kokemukseni ovat "opettaneet", että yksin selviäminen on pakollista - ainoa mahdollisuus. Samalla olen kuluttanut omia uusiutumattomia voimavarojani ajautuen lopulta uupumukseen ja masennukseen. Ovatko voimavarat uusiutumattomia? Mielestäni kyllä, silloin kun antaminen ja saaminen eivät ole tasapainossa ja ihminen on sairastunut väärään "vahvuuteen".

Tuo kaikki edellä kirjoittamani sotii jonkin verran vastaan nykyistä ajatteluani siitä, että kaikki rakkaus on meissä itsessämme. Kirjoitin sen silti, koska koen myös niiden ajatusten olevan totta minulle. En halua yrittää leikkiä henkisempää kuin olen. Ja totuuskin on niin häilyvä ja muuttaa muotoaan hetki hetkeltä. Välillä olen täynnä rakkautta ilman mitään vastakaikua, eli rakkaus vain nousee sisimmästä. Välillä huomaan tyhjentyväni kuin ilmapallo ja nääntyväni rakkauden puutteessa.

Mutta tuohon Laotsen lauseeseen vielä. Olen kokenut tuon lauseen loppuosan todeksi. Olen nimittäin rakastanut vahvasti ja ollut äärimmäisen rohkea sen seurauksena. Se on minulle totta. Tuo lauseen alkuosa kaipaa vielä elämän antamia uusia kokemuksia. Voimaa tarvitsen ja ehkä sitä vielä saan. Rakkaus saattaa yllättää vielä tässäkin elämässä.

Tarvitsenko siihen tunnetta rakastetuksi tulemisesta vai riittääkö siihen se, että rakastan itse itseäni. Se jää koettavaksi.

(3/2017)

Joskus vain tuntuu tältä

 Teksti vuodelta 2018. Jaan, koska itselleni ajoittain ajankohtainen.

*************************

Itselläni on taipumusta miettiä asioita ja elämää joskus hyvinkin kyynisesti. Olen kuitenkin pohjimmiltani melko optimistinen. Uskon, että asiat selviävät aina jotenkin, että lähes kaikesta voi päästä yli. Siltikin olen aika lailla myös menneisyyteni vanki. Taistelen niin päivisin hereillä ollessani kuin öisinkin unimaailmassani menneisyyteni kipujen ja oman riittämättömyyteni kanssa ja minun on vaikea antaa itselleni anteeksi joitakin asioita, vaikka kovasti olen yrittänyt. Se vain tuntuu välillä ihan mahdottomalta. Noissa kohdissa tulee yleensä taas Jumalakin mieleen ja pyydän, josko hän voisi auttaa asiassa.
 
Ehkä armo onkin ainoa apu. Mutta vaikka paljon olen siitäkin kuullut ja siitä kirjoja lukenut, en osaa sitä omalle kohdalleni monestikaan ajatella. Välillä lannistun ja ajattelen, että minut on "tuomittu" elämään tällä tavoin. Että näin on tarkoitettu. Ehkä minun on tällaisena helpompi ymmärtää niitä ihmisiä, jotka kokevat syyllisyyttä ja häpeää ja jotka eivät kykene muuttumaan "paremmiksi". On helpompi olla tuomitsematta ketään, koska itseä ei oikeastaan kykene näkemään minkään asian tai kauheuden yläpuolella olevana.
 
Kirjoitin aikanaan kyynisen runon elämän tyhjyydestä. Tai siitä, kun ei oikein tajua, miksi täällä ollaan ja mihin pitäisi pyrkiä? Kun katsoo elämää sivusta ja jotenkin tajuaa sen hulluuden ja turhuuden, minkä ympärillä me pyörimme. Miten kuvittelemme tekemisemme jotenkin niin tärkeäksi, tai sitten näemme kaiken vain roskana.
 
En kannusta ajattelemaan tällä tavoin. Mutta joskus vain käy näin. Itseni tällainen kyynisyys pistää toisaalta ajattelemaan elämää eri suunnasta. Ehkä elämä ei tapahdu muualla, ehkä se mitä näen on vain harhaa, omien uskomusteni tuotetta, ja se joka katsoo, on elämä itse. Ehkä elämä ei ole arvottamista, vaan arvo sinänsä. Lahja, jota on vaan joskus niin kovin, kovin vaikea avata.
 
 
Mitä on elämä
 
Mitä on elämä muuta kuin

päivien kuluttamista,

tuntien täyttämistä,

minuuttien murentamista.

Unohdan hetket, jotka

haluaisin muistaa,

muistan hetket, jotka

haluaisin unohtaa.


Mitä on elämä muuta kuin

kuvitelmaa elämisestä,

haaveilua sen hedelmistä,

takertumista luuloihin.


Yritän kuluttaa aikaa

jota ei ole,

yritän keksiä tekemistä,

jolla ei ole tarkoitusta.


Mitä on elämä muuta kuin

näyttelemistä

vieraalla estradilla,

monologeja,

papukaijasyndroomaa.


Teen suuria tyhjästä

ja huudan tyhjiä sanoja,

teen pieniä suurista

ja itken katkeria kyyneleitä.


Mitä on elämä muuta kuin

sen tajuamista, ettet tajua mitään,

et koskaan, että olet yksin,

että olet hukassa, kadonnut

elämään, joka ei anna

vastauksia koskaan.


Mitä on elämä muuta kuin

olemista elossa.

Mitä on eläminen muuta kuin

kulkemista kohti kuolemaa.



Mitä on kuolema?
 
 
(2010)

 

Tajuamisen vaikeus

 Tämä päiväkirjamainen teksti on vuodelta 2018.

*************************************

Olipahan viikonloppu! Siis erittäin tyypillinen ja samalla jotenkin kuitenkin erilainen. Olen tajunnut tänä viikonloppuna jotakin, mitä en edes ehkä vielä tajua, vaikka luulenkin hiukan tajuavani? Tajuaminen on edennyt asteittain, käynyt välillä jopa valaistumisen lähistöllä kurkkimassa ja sitten taas pudonnut jonnekin mutavesiin, mutta sitten taas noussut pinnalle kuplimaan. Koko viikonloppu tuota samaa ees taas veivaamista. Vaikka minulle osoitetaan selvästi asioita, joiden perusteella pitäisi hölmömmänkin tajuta, olen erittäin hyvä keksimään selityksiä, oletuksia, arvauksia ja vaikka mitä -  siis mitä se sinnikäs egomme nyt vaan keksiikin, saadakseen lisää aikaa jatkaakseen olemassaoloaan ja tätä kärsimyksen suloista leikkiä ja peliä.

Olen kuitenkin kyllästynyt. Olen kyllästynyt olemaan sokea, jota varmasti tulen silti olemaan vielä jatkossakin. Olen kyllästynyt etsimään itseni ulkopuolelta vastauksia. Olen kyllästynyt vihaamaan ja säälimään itseäni. Olen kyllästynyt olemaan syyllinen, ja olen kyllästynyt siihen, etten todellakaan rakasta itseäni juurikaan. Olen kyllästynyt olemaan uhri ja olen todella kyllästynyt siihen, että ulkomuotoni paljastaa tämän kaiken. Minut on paljastettu ja se ottaa päähän, hävettää ja nolottaa. Masennukseni ja saamattomuuteni näkyy kilometrien päähän, vaikka tahtoisin peittää sen. Samalla olen raadollisen "iloinen" siitä, että näen itsekin - on niin tärkeää nähdä oikein ja rehellisesti, vaikka se hetkellisesti järkyttääkin.

Mutta, minulla on ihanat lapset. Tänään oli äitienpäivä, jonka sain viettää heidän kanssaan. Myös eilen sain olla tyttäreni kanssa, joka on yksi henkisimmistä ihmisistä, jonka tiedän. Hän auttoi mua eteenpäin. Vaikka lilluin mutavellissä, hän sai mut nauramaan kaikelle (ihan kaikelle) ja hyväksymään asiat sellaisenaan - ainakin hetkeksi. Hän sai mut myös olemaan kiitollinen juuri niistä asioista, jotka vie kohti egon kuolemaa tai ainakin sen kutistumista eli olemaan kiitollinen niistä ihan vaikeimmistakin tunteista. En tiedä, enkä todellakaan tajua miksi, mutta jostain kumman syystä taas, kaiken kuravellin jälkeen koen salaista tyyneyttä enemmän kuin kaksi päivää sitten.

En kuitenkaan enää tunne itseäni, olen kuin loputtomassa tyhjyydessä ja merkityksettömyydessä, mutta samalla tiedän, että olen taas askeleen lähempänä jotain todellisempaa. Ehkä lähempänä jonkin olennaisen tajuamista tai pikemminkin kaiken sen hyväksymistä mikä on ja mikä tapahtuu.