Rakastaminen tuo rohkeutta

 

“Kun tulet todella rakastetuksi, saat voimaa, kun taas toisen rakastaminen syvästi tuo rohkeutta.”

-Lao Tse-

 

Näin ihan vain vilaukselta tuon Laotsen lainauksen jossain television ohjelmassa ja ihastuin siihen. Kaivoin sen netistä esiin ja laitoin tuohon tämän kirjoitukseni alkusanoiksi.

Minua kosketti tuossa lauseessa Laotsen näkökulma rakkauteen. Samalla kykenin täysin ymmärtämään tuon lauseen. Olen saanut aika vähän rakkautta elämäni aikana, niin olen ajatellut aina. Olen saanut, mutta vähemmän kuin monet muut ihmiset, joita tunnen. Tämä on tietenkin vain henkilökohtainen kokemukseni tuosta asiasta. En ole varma, onko päätelmäni oikea, vai vain ajatuksieni vääristämä. Enhän tiedä muiden ihmisten kokemusta. Ja jos vertaan taas joihinkin todella vähäosaisiin tai hylättyihin itseäni, osani alkaakin tuntua ihan kohtalaiselta. Ehkä se onkin pelkkä tunne ja uskomus? Ehkä ei. Kokemus rakkaudesta ei ole kuitenkaan välittynyt tai ihmiset eivät ole osanneet välittää rakkauttaan siten, että olisin sen ymmärtänyt rakkaudeksi. Ja toisaalta turvattomuuden kokemus on ollut se määräävin tunne lapsuudesta lähtien, joten voimaantuminen rakkaudesta, jota sen alla ehkä on ollut, on jäänyt vähäiseksi. Ehkä traumat ovat myös aiheuttaneet jonkinlaista kyvyttömyyttä ottaa vastaan rakkautta? En tiedä miten asia oikeasti on, enkä lähde sitä tässä sen enempää analysoimaan.

Tuo  Laotsen lause tuntui tosi tutulta.  Rakkautta on ollut vähän ja siitä on seurannut voimattomuus. Voimattomuus on ollut välillä vähäisempää, mutta usein niissä hetkissä olen ollut täysin oman voimani varassa ajatellen, että kaikki mitä minussa on, riittää minulle, sen on riitettävä, koska kokemukseni ovat "opettaneet", että yksin selviäminen on pakollista - ainoa mahdollisuus. Samalla olen kuluttanut omia uusiutumattomia voimavarojani ajautuen lopulta uupumukseen ja masennukseen. Ovatko voimavarat uusiutumattomia? Mielestäni kyllä, silloin kun antaminen ja saaminen eivät ole tasapainossa ja ihminen on sairastunut väärään "vahvuuteen".

Tuo kaikki edellä kirjoittamani sotii jonkin verran vastaan nykyistä ajatteluani siitä, että kaikki rakkaus on meissä itsessämme. Kirjoitin sen silti, koska koen myös niiden ajatusten olevan totta minulle. En halua yrittää leikkiä henkisempää kuin olen. Ja totuuskin on niin häilyvä ja muuttaa muotoaan hetki hetkeltä. Välillä olen täynnä rakkautta ilman mitään vastakaikua, eli rakkaus vain nousee sisimmästä. Välillä huomaan tyhjentyväni kuin ilmapallo ja nääntyväni rakkauden puutteessa.

Mutta tuohon Laotsen lauseeseen vielä. Olen kokenut tuon lauseen loppuosan todeksi. Olen nimittäin rakastanut vahvasti ja ollut äärimmäisen rohkea sen seurauksena. Se on minulle totta. Tuo lauseen alkuosa kaipaa vielä elämän antamia uusia kokemuksia. Voimaa tarvitsen ja ehkä sitä vielä saan. Rakkaus saattaa yllättää vielä tässäkin elämässä.

Tarvitsenko siihen tunnetta rakastetuksi tulemisesta vai riittääkö siihen se, että rakastan itse itseäni. Se jää koettavaksi.

(3/2017)

Sielun kurinaa

 

Löysin tämän vanhan tekstini, ja minusta tämä on niin hauska kaikessa riipaisevuudessaan, että jaan sen taas. Tämä on kirjoitettu 1/2015. Olenko päässyt eteenpäin, rakkauden piiriin? Hmm...pikemminkin olen oppinut hyväksymään ja näkemään rakkauden laajemmin, vaikka tuossa vaiheessa kyllä osasin jo laajentaa näkökulmaani, minun oli "pakko".

****

Stevie Wonderin rakkauslaulu You and I on yksi suosikeistani rakkauslaulujen suuressa valtameressä. Jotenkin toivoisin itsekin osaavani ajatella yhtä epäitsekkäästi rakkaudesta kuin biisin kertoja, olla iloinen ja kiitollinen siitä mitä on ja oli, meni miten meni. Mutta tällaisessa "nälkään kuolevassa" tilassa sekin tuntuu jotenkin mahdottomalta. Ihan kuin joku pitelisi valtavaa herkkukoria silmien ja suun edessä ja heiluttelisi hampurilaista, kanankoipea tai jopa hyvin riiputettua sisäfilettä nenän tuntumassa, mutta ei kuitenkaan antaisi edes maistiaista. Nykäisisi ruuan pois aina viime hetkellä...haukkaisi vain itse pihvin reunasta, maiskuttelisi kuuluvasti ja nauraisi ilkeästi sen päälle. Kuvitelkaa tilanne, kyllä siinä helposti saattaisi unohtua sivistys ja toisten kunnioitus nälässä kituvalta. Luulenpa että jokainen, jolla vielä voimia olisi jäljellä, hyökkäisi ruuan kimppuun hinnalla millä hyvänsä. Kysehän on eloonjäämisestä, siis täsmennän vielä, eloonjäämisestä - sitä ei moni tunnu tajuavan. Henkisellä puolella rakkaus on leipää, rakkaus on elämän kantava voima ja kaiken hyvän ja terveen toiminnan ja pelkän olemisenkin pohjakallio.

Tässä biisissä on kuitenkin "sivistynyt" sanoma rakkaudesta. Olen itsekin kokenut joskus noin. Olen osannut olla kiitollinen siitä rakkaudesta joka on asunut minussa enkä ole toivonut sen enempää. Ilman vaatimuksia olen vain levännyt rakkauden tunteessa ja tyyneydessä. 

Keskustelin eilen ystäväni kanssa rakkaudesta ja rakkauden nälästä ja totesimme yhteistuumin ja myös kokemuksen rintaäänellä, että mitä nälkäisempi ihminen on, sitä vähemmän hänelle rakkautta tarjotaan. Heille, joilla rakkautta on jo ennestään yllin kyllin, annetaan koko ajan lisää. Miksi? Ehkä rakkautta saanut ihminen on yksinkertaisesti vain helpommin rakastettava ja myös turvallinen kohde lämpimille tunteille, koska hän ei tuosta tutusta kokemuksesta pahemmin hätkähdä. Rakkauden nälkää poteva saattaa olla liian pelottava ja vaativa näky siinä riutuneessa olemuksessaan anovine silmineen ja ojentuvine käsineen. Ehkä hänen pelätään käyttäytyvän ennalta arvaamattomasti, jos hänelle erehtyy rakkauden murusia heittelemään. Ehkä hän tulisi ja ryöstäisi sinun ruokasi siinä yllättävässä ekstaasissaan, kiljuisi aina vain lisää ja lopulta kenties söisi sinutkin kokonaan suihinsa. Kuin vampyyri, tuo  olio imisi kuiviin viimeisenkin jäljellä olevan veritipan. Tai kuin nälkäinen susi, joka vain viime hädässä nauttii ihmislihaa ruuakseen, hän valitsisi juuri sinut ravinnokseen. Niinpä. Kuka tietää, jos ei kokeile. :)

Älkäämme kieltäkö rakkautta juuri niiltä, jotka sitä kaikkein eniten tarvitsevat, vaikka pelkona olisi "tulla itse syödyksi". Sanon tämän myös itselleni, vaikka nälkä kurniikin sielussa ja ne tielleni tipahtaneet rakkauden murusetkin on popsittu pois jo aikoja sitten. Ehkä jos saisin itse annettua edes ripauksen rakkautta ( edes rakkauden tapaista) jollekin nälkäiselle, saisin itsekin siitä varmasti osani. Ehkä se alkaisi kasvaa minussa. Ehkä. Täytyy toivoa niin.

Rakastamisen pelko

Kamppailen kummallisessa tilassa. Olen tilassa, jossa kuuntelen välillä opetettuja "totuuksia" elämästä, noita ulkopuoleltani vuosien mittaan tulleita "viisauksia", välillä taas käännyn itseni, sen syvimmän puoleen ja kuulen ihan jotain muuta, ja hymyilen... ja sitten taas, ne muka järkevät oman egomieleni tuottamat ajatusmallit ja  kuviot saavat vallan ja olen lopulta ihan sekaisin ja ristiriidassa "realistisen" elämän ja syvimmän itseni kanssa. Mihin uskoisin, ketä kuuntelisin? Ja miksi yleensäkään kuuntelisin mitään, tai ketään, miksen vain olisi ja eläisi - rakkaudessa. Ilman selityksiä tai perusteita. Kuten kukkakaan ei selitä, miksi se juuri nyt kukkii tai kuihtuu. On paljon asioita, jotka tapahtuvat, emmekä me kyseenalaista niitä, me vain hyväksymme ne sellaisenaan, olemassaoloon kuuluvina asioina tai ilmiöinä. Miksi me siis kyseenalaistamme rakkauden ilmestymisen meissä? Miksi meillä on taipumus syyttää itseämme rakkauden tuottamasta tunteiden voimasta, tehdä siitä jotenkin väärää ja joskus jopa kuin paholaismainen vihollinen, joka yrittää tuhota meidät. Tiedän kyllä joitakin syitä tuohon ja niitä yritänkin valottaa tässä kirjoituksessani hieman.

Olen kirjoittanut tässä blogissa aiemminkin rakkaudesta omasta mielestäni niin rehellisesti ja sen vaatimalla arvokkuudella, kuin olen sillä hetkellä osannut. Voit lukea sen tästä. Rakkaus - mitä sen on? 
Olen myös kysynyt, "saako heikkoa rakastaa?" ja tämänkin kirjoituksen otsikko voisi olla: "saako tai voiko heikko rakastaa?" Onko heikon ihmisen rakkaus vähäpätöisempää kuin vahvan ihmisen? Tietenkin voidaan myös kysyä lopulta, kuka meistä on heikko ja kuka on vahva. Se ei ole yksiselitteistä lainkaan, koska moni ns.vahvuus meissä peittää alleen heikkoutta ja moni ns.heikkous kätkee suuren vahvuuden itsessään. Nämä kysymykseni ovat tavallaan "hölmöjä" siinä itsestäänselvyydessä, että jokainen varmasti vastaisi sen kummempia miettimättä, että totta kai heikko saa ja voikin rakastaa. Mutta, kun mennään syvemmälle, kysymys onkin siitä, miten me (miten minä itse arvotan omaa rakkauttani) arvotamme rakkautta, sen antajan tai saajan mukaan ja jos me niin teemme, onko se rakkautta lainkaan tai onko rakkaus silloin vain sivuosassa?

Palatkaamme tuohon alkuun. Miksi rakkaus tuntuu viholliselta? Miksi sisälläni on käynnissä taistelu, jossa vastakkain ovat kieltäminen ja hyväksyntä. Rakkautta en saa pois häädettyä kokonaan, se on ja pysyy tuossa lähellä, välillä pyrähtää kuin suuri valopallo ulos sielustani. Välillä pälyilee nurkan takana odottaen sopivaa hetkeä palata. Kieltäminen on sitä, että yritän järkeillä sen joksikin muuksi, kieltää sen voiman ja kauneuden. Muotoilen siitä rumaa ja jopa vähän säälittävääkin, jonka olemassaololle ei ole perusteita. Näin saan itsestäni " muka" vahvemman häätämällä pois sen ylimääräisen asukkaan, joka vie mielenrauhani, ja joka tekee minusta jotenkin avuttoman, koska en voi hallita sen tuomaa viestiä. Se viesti on jotain niin tyyntä ja pyhää, etten koe järkevää syytä sen olemiselle minussa - heikossa ihmisessä.

Rakkaus tuo mukanaan myös toivon. Se on ehkä suurin syy, miksi haluan kieltää rakkauden minussa. En halua toivoa, en halua uskoa. Haluan vain olla tässä ja nyt - ilman haaveita ja unelmia. Haluan ottaa tästä hetkestä irti sen, mitä se voi tarjota ja siinä kaikki. Tämä jos mikä on outoa, koska olen kirjoittanut jopa pienen teoksenkin unelmista. Miksi pelkään nykyisin niin paljon unelmia ja toivon tunnetta? Luultavasti pelkään tulevani entistäkin heikommaksi, tai olevani entistäkin naivimpi. Pelkään olevani kuin lapsi, joka ei kertakaikkiaan vain ymmärrä, että kaikki mitä hän haluaa tai toivoo, ei ole hyväksi hänelle. Pelkään siis tulevani pienemmäksi. Myös sielultani, ikään kuin sielu, se syvin sisin meissä voisi kasvaa tai pienetä. Ei se voi. Se on aina sama pyhyys ja totuus meissä.

Pelkään olla myös haavoittuvainen, koska koen, että minulla ei ole ketään tai mitään, joka lohduttaisi tai hoitaisi minua, kun olen haavoittuneessa tilassa. Ja pelkään pettymystä. Tuntuu että arpia on jo riittävästi ja aikaa niin vähän uusien parantumiseen, ettei ole varaa riskin otolle rakkauden suhteen enää. Ajattelen tuota kaikkea siksi, koska haluan olla myös itse rakastettu - totta kai. Ajattelen silti lopultakin hyvin nurinkurisesti. Elämä on lyhyt, se on totta. Haluanko siis käyttää sen äärimmäiseen itsesuojeluun, kovuuteen ja rakkauden tai rakastamisen  kieltämiseen itsessäni? Haluanko rakentaa uudelleen ympärilleni muurin, nostaa naamion kasvoilleni takaisin? Kyllä joskus haluan, useinkin, mutta en näe sitä viisaaksi ratkaisuksi, joten siksi tässä juuri kirjoitankin tätä tekstiä. Yritän selvittää ja hyväksyä sen, mitä elämä on minulle antanut. Mutta rakkaus pelottaa, koska se avaa silmät, se avaa tien sellaiseen viisauteen ja armoon, joka häikäisee. Se synnyttää rakkauden itseänikin kohtaan, ja sekin pelottaa, koska se synnyttää vahvuutta, jota en ole kokenut aikoihin. Odotan rakkautta ulkopuoleltani, mutta kohtaan itseni rakkaudessa. Kestänkö sitä?

Rakkaus on hyvin monimutkainen ja ristiriitainen kaikessa yksinkertaisuudessaan, kuten kirjoituksestanikin käy ilmi. Monimutkaisen siitä tekee se, että asumme ihmisasussa ja katsomme maailmaa identiteettiverkkojemme läpi nähden kaiken jotenkin vääristyneenä. Pyörimme olettamuksien ja luulojen hullunmyllyssä, jossa jopa aito rakkauskin muuttuu vaikeaksi ja tuhoavaksi villipedoksi, joka täytyy taltuttaa keinolla millä hyvänsä.

Hyväksyntä ja rakkauden vastaanottaminen synnyttävät turvallisuutta, vapautta ja pyhää huolettomuutta. Kun joku on minulle tärkein aidossa rakkaudessa, tulee samalla kaikista ja kaikesta tärkeää minulle - minä itse mukaan lukien. Tajuan silloin kaiken arvon ja arvokkuuden sekä myös herkkyyden. Haluan suojella, varjella ja kohdella hellävaraisesti elämän antamia lahjoja ja kauneutta ympärilläni.

Rakastaminen teonsanana on maailman tärkein asia, se on tärkeämpää kuin tulla itse rakastetuksi. Jos rakastamme ja annamme sen hehkua meistä ulos, hyväksymme silloin niin itsemme, rakkauden kohteemme, kuin myös muut lähimmäisemme. Kyse on vain siitä, hyväksymmekö rakkautemme ilman määrittelyjä ja rajoja ja annammeko sille vapauden muuttaa meitä.

Rakkaus - mitä se on?

Mitä tiedän rakkaudesta? Olen rakastanut eli silloinhan minun täytyy tietää rakkaudesta jotain. Mutta ehkä haluatkin tietää miltä se tuntuu. Mieti, miltä tuntuu ilo, miltä tuntuu suru, miltä tuntuu pelko tai ikävä? Miltä tuntuu pakahtuminen ja onni? Miltä tuntuu suurin kipu ja miltä tuntuu syvin rauha? Siltä tuntuu rakkaus. Nyt kysyt kenties, miksi rakkaus ei voi tuntua vain hyvältä, pehmoiselta ja puhtaalta. Ehkä siksi, että haluan määritellä sen, muuttaa sitä, kasvattaa ja lannistaa. Silloin se ei mahdu enää minuun ja poistuu, mutta ei omasta halustaan vaan minun päätöksestäni, ja silloin sen tilalle astuu suru ja joskus myös viha.  Rakkaus jää kuitenkin aina lähelle odottamaan sitä hetkeä, jolloin olen valmis jälleen kantamaan sitä sisälläni. Se hetki tulee, kun luovun vaatimuksistani rakkauden suhteen. Silloin rakkaudella on tarvitsemansa tila minussa ja silloin myös jaksan kantaa sitä tai antaa sen kantaa minua. Mutta paljonko painaa rakkaus ? Yhtä hyvin voisi kysyä, paljonko painaa elämä?

Olen ajatellut, että elämä, samoin kuin rakkaus painaa vain silloin, kun työnnän sitä pois luotani. Joudun työntämään lujaa, käyttämään siihen kaikki voimani ja yleensä silloin ihmettelen, miksi kaikki on niin raskasta. Työntövoima saattaa tuntua elämänvoimalta, mutta ei se ole sitä. Se on pikemminkin raatamista ulkopuolisten, joskus sisäistenkin vaatimusten suossa. Hien valuessa, lihakset äärimmilleen jännittyneinä pystyn kuin pystynkin pitämään aidon ilon ja rakkauden loitolla itsestäni. Mutta entäpä jos päästänkin ne luokseni, avaan oven sieluuni rohkeasti unohtaen ne raadolliset vaatimukset ja roolit, jotka telkeävät sieluni oven ja estävät rakkautta ja iloa pääsemästä sisään. Entäpä jos tartun niiden käsiin ja annan niille sen tehtävän, mikä niille on tarkoitettu. Annan niiden elää minussa ja tehdä minusta se ihminen, joksi olen tarkoitettu tulemaan.

Ehkä mietit nyt, onko korkealentoisten sanojeni takana mitään todellista kokemuspohjaa, olenko minä  kokenut aidon yksinäisyyden, sellaisen yksinäisyyden, joka tuntuu tyhjyydeltä ja huumaavan pitkältä pudotukselta loputtomaan railoon elämän pinnalta? Kun vierellä ei ole ketään, joka kykenisi poistamaan yksinäisyytesi tuskan, kykenisi sulkemaan sinut syliinsä niin, että olisit turvassa, olisit rakastettu. Ei ketään, jolle olisit se ykkösihminen, tärkein ja rakkain, juuri se oikea. Etkä itsekään saa antaa sitä mitä eniten haluat; välitöntä hellyyttä, huomiota ja arkipäivän rakastamista, romanttisesta rakastamisesta puhumattakaan. 

Olen kokenut sen.

Tähän monet sanovat, että onhan olemassa vapaaehtoistyötä, on eläintensuojelua, on isättömiä poikia, äidittömiä tyttöjä, orpoja ja vanhuksia, on heikkoja ja sairaita ihmisiä. Niin on, mutta mistä voima heidän rakastamiseensa? Useat ihmiset antavat toisille ihmisille ikään kuin tyhjästä rakkautta, huolenpitoa ja hoivaa. Osa heistä tuntuu etsivän rakastamisen kohteiltaan vastakaikua ja he saavatkin sitä ajoittain. Mutta ilman rakkautta itsensä sisällä jokainen väsyy antamiseen jossain vaiheessa ja lopulta antaa periksi. Rakkautta on vaikea jakaa, jos se ei vyöry ylitsesi, pulppua esiin luonnostaan. 

Mistä syntyvät kaikki ne miljoonat rakkauslaulut ja rakkausrunot? Mistä syntyvät suuret unelmat ja suurin taide? Ne syntyvät koetusta rakkaudesta ja usein myös sen menettämisestä, koska mikään ei tuota niin suurta tuskaa kuin yksinäisyys, joka on vuorattu rakkauden puutteella. Eikä mikään ole pahempaa kuin menettää rakkaus. Mutta mistä saamme rakkautta, jos meillä ei sitä vierellämme ole?

Olen etsinyt rakkautta paljon. Olen myös löytänyt sitä mitä ihmeellisimmissä muodoissa ja mitä kummallisimmista paikoista. Olen löytänyt sitä meren rannalta, puistosta, raitiovaunun kyydistä, ystävän ymmärtävästä katseesta ja lämpimistä sanoista, mutta kaikkein suurimman rakkauden löysin eräänä yllätyksellisenä päivänä pysähtymällä, kuin ohimennen, kauneimman kuulemani äänen, sanojen ja sävelten äärelle. Rakkaus, jonka löysin musiikin kautta oli viimeinen järisyttävän suuri pisara etsintäni jokeen ja sai aikaan rakkauden tulvimisen minussa yli äyräidensä. Sen avulla aloin löytää tietä itseni syvimpiin kerroksiin ja rakkauteen, joka asuu minussa, jos vain niin haluan.

Toisin sanoen; löysin rakkauden lopultakin itsestäni ja se oli ja on tähänastisen elämäni tärkein kokemus.

Miksi kirjoittaa taas rakkaudesta, tuosta maailman yleisimmin kirjoitetusta aiheesta? Olen tajunnut, että ilman rakkautta ei ole mitään, ei yhtään mitään, mistä kannattaa kirjoittaa tai puhua. Ilman rakkautta olemme kuin tyhjiä astioita, tekomme voimattomia, sanamme heliseviä tiukuja, kuten Raamattukin asiasta kauniisti puhuu. Mutta kun rakkaus saa täyttää, kaikelle tuntuu syntyvän merkitys. Kaikkein pienimmätkin asiat ja tapahtumat alkavat tuntua tärkeiltä, ne johtavat jonnekin, voivat puhua meille ja opettaa meitä. Ilman rakkautta en kykene kuulemaan, sillä silloin korvani kuulevat vain kipuni ja yksinäisyyteni äänen. Rakkaus avaa uuden salatun maailman, jonka ihmeet ovat loputtomia, sillä rakkaus itsessään on ihme ja eläminen ihmeen kanssa saa elämän muuttumaan sarjaksi hyvyyttä, kauneutta ja yllätyksellisyyttä. Se on kuin jännittävä polku, jota pitkin haluaa kulkea loppuelämänsä, sillä sen maisemat ovat huimat, täynnä värikkyyttä ja jonka jokaisen mutkan takana odottaa uusi ja erilainen näkymä.

Rakkaudessa eläminen ja siitä ilon ammentaminen ei ole silti mikään helppo tie. On armoa saada kokea rakkaus elämässään, mutta heikkouden hetkinä saattaa rakkauden kokemus tuntua jopa liiankin vahvalta onnelta. Silloin ihminen ajaakin rakkauden pois luotaan siksi, että hän kokee olevansa siihen arvoton tai liian hauras. Tämän tien valitseminen vaatii kokoaikaista päätöksentekoa ja hereillä oloa, sillä rakkautta vastaan taistelevat voimat eivät uinu hetkeäkään. Älykkyyden ja pärjäävyyden merkkeinä saatetaan pitää kyynisyyttä, skeptisyyttä, raakaa realismia ja jopa kovuuttakin. Joidenkin ihmisten mielestä lapsenusko ja usko rakkauteen aikuisella kertoo naiiviudesta, sinisilmäisyydestä ja kyvyttömyydestä kohdata tosiasioita. Joidenkin toisten mielestä se taas saattaa kertoa todellisuuspaosta ja pelosta, halusta kadota pehmeän pumpulipallon sisään, jonne on helppo piiloutua pahalta maailmalta, kun se käy liian ahdistavaksi. 

Onko rakkaudessa eläminen sitten pakenemista tai itselleen valehtelua? Onko ilman parisuhdetta elävän ihmisen höpinä suuresta, kaikkivoittavasta rakkaudesta ja sen kokemisesta mielikuvitusta, satua ja vain suurta illuusiota? 

Vastaan, ei ole. Omasta mielestäni rakkaudessa eläminen on avoimena elämistä, kaikkien tunteiden vastaanottamista ja hyväksymistä. Jopa sateenkaarikin kaikkine väreineen kalpenee rakkauden tuomien tunteiden rinnalla, vaikka onkin niin hyvä vertauskuva sille. Se on myös suurta rohkeutta. Voit rakastaa, vaikka elämä ei menekään odotuksiesi mukaan ja vaikka rakkauden herättäjä olisi ihan jossakin muualla kuin sinun rinnallasi, sillä rakkaus on paljon enemmän kuin kahden ihmisen muodostama liitto tai suhde. Rakkaus on, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Se on voima ja yhteys, jota ilman millään asialla tai teolla ei ole merkitystä. Siksi rakkauden kutistaminen tiettyyn muottiin tekee sille vääryyttä. Rakkaus on silta, joka yhdistää meidät kaikkiin muihin ihmisiin, luontoon ja itseemme ja ohjaa tekojamme oikeaan suuntaan.

Mutta - rakkaus tuo mukanaan aina myös haavoittumisen riskin. Se paljastaa ihmisyyden haurauden opettamalla meitä luopumaan, sillä todellinen rakkaus elää ja kasvaa vain vapaudessa. Koemme tuskaa, yksinäisyyttä, pelkoa ja jopa vihaa yrittäessämme vangita ja hallita sitä ja pitää sen omanamme, mutta lopultakin tuo nyrkin sisään puristettu rakkaus vain tukehtuu hiljalleen pois tai pakenee viimeisillä voimillaan.

 
Rakkaus saa ihmisen itkemään loputtomia kyyneleitä kaipuusta ja hylkäämisen pelosta, vaikka lopultakaan rakkaus itsessään ei hylkää koskaan ketään. Ihminen on ihminen, hän itse hylkää rakkauden yrittäessään määritellä ja muokata sen oman mielensä mukaan. Ihminen pettyy tällöin vain omiin odotuksiinsa ja oletuksiinsa ja kärsii aikansa, kunnes tarpeeksi tyhjänä on jälleen valmis täyttymään rakkaudella. 

Mitä on siis rakkaus? En osaa kirjoittaa niin hyvin, että voisin sanoa sen tyhjentävästi, vaikka niin kovasti tuossa aiemmin yritinkin. Lyhyesti siis - syvimmillään ja aidoimmillaan rakkaus on pelkästään suurta, käsittämätöntä rauhaa ja puhtain mahdollinen ilo ja onnellisuus. Se on suurin turvallisuuden tunne ja loputtomin vapaus. Se on syvin totuus ja tietoisuus meissä. Rakkaus on sielumme ääni ja elämämme tarkoitus. Ilman rakkautta olemme pulassa, koska ilman sitä emme voi oppia tuntemaan itseämme ja toisiamme rehellisesti, avoimesti ja armollisesti, emmekä kykene toimimaan oikealla tavalla, oikeista lähtökohdista ja motiiveista. 

Siksi oikea, aito rakkaus on meille jokaiselle se ainoa tärkeä asia elämässä. Ainoa ja välttämätön.

Vanha Sydän

Tuli mieleeni analysoida intuitiivisesti Erinin Vanha Sydän -kappaleen lyriikkaa, eli mitä se itselleni merkitsee, minkälaisia mielleyhtymiä ja tunne-elämyksiä saan siitä ja miksi minä pidän siitä niin mahdottoman paljon?
Laitetaanpa aluksi koko lyriikka tähän esille ja sen jälkeen "analyysi" joka on siis VAIN minun tunteitani ja kokemuksiani peilaava ja henkilökohtainen siinä mielessä.Tässä siis esimerkki siitä, miten me/minä kuuntelemme lyriikkaa, jokainen oman henkilöhistoriansa läpi sitä suodattaen.


Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula

Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula
Noita laulujas aina niin nuoren ja rakastuneen
Älä sinä vanha mieli enää mulle jauha
Ihan turhaan sä kirvoitat poltteen jo unohtuneen

Oi, jos se ois niin, hukkuisin huokauksiin
Valvoisin lakanat ryttyyn, saisin kaikesta kii
Katso, kun kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen

Vanha, vanha sydämeni, miksi mulle laulat?
Miksi tarjoat kaunista, hienoa rakastajaa?
Kun hänkin vielä lähtee pois ja sitten mä itken, kaipaan
Kuin hiipuva hanki vain oottelen vaeltajaa

Mut jos oisit mun, uskoisin täysikuuhun
Uskoisin rakkauslauluihin, nääthän sä kun
Mä niin kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen
Oi, jos se ois niin, hukkuisin huokauksiin
Valvoisin lakanat ryttyyn, saisin kaikesta kii
Katso, kun kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen

Vanha, vanha sydämeni, miksi mulle laulat?

**************


"Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula/Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula"

Tästä aloituksesta tulee mieleeni jo elämässään hiukan luovuttanut ihminen, joka ikään kuin toruu sydäntään ja sen toiveita heti kättelyssä, yrittäen selittää itselleen, että sydänhän on siis tosiaan hyvin vanha; kulunut, rispaantunut, kolottava, vaivainen, kaiken jo nähnyt.  Laulaja ikäänkuin hymähtää itselleen vaivautuneena, nolosteleekin, ja yrittää viedä sydämen haaveet realismiin välittömästi ja katkaista toiveilta siivet ennenkuin ne ovat kasvaneet liian isoiksi.


"Noita laulujas aina niin nuoren ja rakastuneen
Älä sinä vanha mieli enää mulle jauha
Ihan turhaan sä kirvoitat poltteen jo unohtuneen"

Sydämen laulu kuuluu nuoruuteen, rakkauteen, eikä vanha sydän sellaista enää kaipaa, tarvitse, eikä varsinkaan ansaitse. Mutta mieli ja sydän jauhaa kuin jonkin muun voiman johtamana, ihminen yrittää estellä, olla "aikuinen", viileä ja realistinen. Hän on pettynyt useasti, ja jaksanut eteenpäin vain luopumalla yrittämisestä ja turhista haaveista. Hän on elänyt tasaista ja  mitään odottamatonta elämää ja ollut piilossa kuin simpukka, suojassa elämän väreiltä. Ihminen on luullut päässeensä tiettyjen tunteiden "yläpuolelle", jolloin sydämestä on tullut vanhan lisäksi kuin tyhjä, kumiseva kuori. Nyt ihminen pelkää, että sydän herää jälleen eloon, alkaa tuntea, ja tuloksena on TAAS kirpeä pettymyksen polte, eikä vanha sydän voi sellaista kestää.

"Oi, jos se ois niin, hukkuisin huokauksiin
Valvoisin lakanat ryttyyn, saisin kaikesta kii
Katso, kun kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen"

Nyt unelmat saavat hetkellisen vallan ja ihminen nousee uskomaan ihmeisiin.  Miten ihanaa olisi rakastaa, olla onnesta sekaisin, tuntea elävänsä, parantua kaikista peloista, löytää elämän tarkoitus. Tuo valtava onnen tunne saa ihmisen tuntemaan itsensä kauniiksi, hän kokee pystyvänsä taikomaan rakkaudenkohteelleen kaiken ja antamaan itsestään enemmän kuin tuo toinen edes osaa odottaa. Ihminen on saanut itsetuntonsa takaisin, ja vanhasta sydämestä tulee nuori ja hehkeä kertaheitolla. Hän on tullut ulos kuorestaan esiin valmiina rakastamaan taas rohkeasti.

"Vanha, vanha sydämeni, miksi mulle laulat?
Miksi tarjoat kaunista, hienoa rakastajaa?
Kun hänkin vielä lähtee pois ja sitten mä itken, kaipaan
Kuin hiipuva hanki vain oottelen vaeltajaa"

Sitten paluu arkeen. Vähän vihaisena itselleen ihminen toruu taas sydäntään ja puhuu sille totuuksia: "etkö raihnainen, tyhmä sydän jo ymmärrä, olet vanha, VANHA, pientä rajaa rakkaudenkohteen suhteen siis?" Ihminen yrittää asettaa unelmilleen katon, jottei pettyisi. Onko hänellä edes oikeutta haaveilla ihanasta rakastetusta, kauniista, taitavasta, "nuorestakin" (nuori=elämäniloinen?). Tilanne on julma. Hän valmistautuu jo pahimpaan, kylmien faktojen/kokemusten valossa hän tietää, että tuo ihana kohde  on joko mahdoton tai suhde loppuu jo alkumetreillä. Turhaan toiveeseen takertuminen ja siinä pettyminen johtaisi vain loputtomaan  elämän ikävään, katkeruuteen, tyhjyyteen, kylmyyteen... passiivisuus ja kuoleman odottelu ainoina seuralaisina.

"Mut jos oisit mun, uskoisin täysikuuhun,
Uskoisin rakkauslauluihin, nääthän sä kun
Mä niin kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen
Oi, jos se ois niin, hukkuisin huokauksiin
Valvoisin lakanat ryttyyn, saisin kaikesta kii
Katso, kun kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen"

Kuin taikaiskusta, hyvät tunteet saavat taas vallan ja ihminen intoutuu selittämään rakkaudenkohteelleen (mielessään) kuinka suuriarvoista heidän rakkautensa olisi, kuinka suuria muutoksia se toisi heidän kummankin elämään. Kuinka paljon vahvuutta jo voimansa menettänyt ihminen saisi - hän kykenisi heidän molempien puolesta ihmeisiin ja loihtimaan uskomattomia asioita heidän elämäänsä. Kuinka kauniiksi yhteinen rakkaus hänet tekisi. Ihminen ikäänkuin kysyy kohteeltaan, etkö todellakaan näe, miten suuria ihmeitä rakkaus voi tehdä, miten se voi muuttaa ihan kaiken? Suurinta olisi kuitenkin se, että ihminen saisi takaisin jo menettämänsä uskon rakkauteen ja vapautuisi elämänilon tappavasta kyynisyydestä. Ihminen ikäänkuin "takertuu" viimeisenä oljenkortenaan mahdolliseen uuteen rakkauteen.

"Vanha, vanha sydämeni, miksi mulle laulat?"

Ilo muuttuu suruksi jälleen. Mikään ei kuitenkaan muutu, rakkautta ei löydy. Ihminen jää vain ihmettelemään, miksi sydän laulaa, vaikka tosielämässä sen kaipuu niin usein jää toteutumatta. Eikö sitä saa hiljaiseksi. Järjetöntä, täysi mysteeri. Mitä sydän haluaa viestiä, mikä on sen sanoma?

Itselleni sen sanoma on se, että sydämen laulu on aina viesti syvimmistä tarpeistamme. Jos sydän laulaa, sillä on siihen takuulla hyvät syynsä. Kuunnelkaamme sitä tarkasti ja kertokaamme pelkäämättä sen tuomaa viestiä. Ei ole hävettävää, noloa tai tyhmää rakastaa, oli kohde sitten kuka tahansa. Surullista, pelkurimaista on jättää rakastamatta. Rakkaudella on itsetarkoituksensa, se avaa meidät elämälle ja kaikelle hyvälle maailmankaikkeudessa. Mutta...tärkeintä on rakastaa itseään! Rakkaudesta voi olla myös riippuvainen tuhoavalla tavalla, ihminen voi luulla, että ilman suhdetta/miestä/naista ei ole oikeaa elämää ja unohtaa omat unelmansa, oman sielunsa kuuntelemisen.

Kiitos Erin tästä hienosta kappaleesta! Pidän tästä siksi, että se kertoo hyvin selkeästi, mutta samalla kauniin runollisesti ja tunteikkaasti sen, mitä tällainen keski-ikäinen kuin minä, tai tunnetasolla haavoittunut ihminen käy läpi kokiessaan ihastumisentunteita sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka kokijan itsensä mielestä ovat liian hyviä, saavuttamattomia tai liian nuoria hänelle. Tämän voi soveltaa myös nuorempiin ihmisiin, joilla on itsetunto-ongelmia tai ihmisiin, jotka kokevat että VAIN suhderakkauden kautta voi elää täyttä elämää. Itseasiassa tämän lyriikan voi soveltaa kaikkiin ihmisiin, jotka kaipaavat rakkautta, heidän pelkoihinsa ja toiveisiinsa.
 
Ei ole häpeällistä rakastaa, oli kohde kuka tahansa. Ei ole parempia tai huonompia rakkaudenkohteita, on vain sopivia, epäsopivia, rakkauteen vastaamattomia (epäsopivia siis) tai joskus onnekkaasti jopa niitä sielunkumppaneita. Muistetaan silti, että ilman kumppaniakin ihminen on kokonainen, toisen kautta ei voi elää, tai voi kyllä, mutta silloin on unohtanut oman itsensä. En tiedä, mitä Erin itse laulullaan täsmällisesti tarkoittaa, mutta minulle heräsi tällaisia ajatuksia ja niinhän se on, että taide on täydellistä vasta kuulijan sielunmaailman syövereissä. Jokaiselle vieläpä erilainen ja ikioma.
 

Saako heikkoa rakastaa?

Olen lukemassa kirjaa nimeltä Tunne lukkosi. Siinä kerrotaan meillä kaikilla olevista tunnelukoista, jotka ohjaavat tunteitamme, reaktioitamme, ja oikeastaan koko elämäämme. Rajoittavat, estävät unelmoimasta ja aiheuttavat ristiriitoja ihmissuhteisiin. Kirja on vaikuttava teos, joka pistää vastakkain lukijan omien tunnelukkojensa kanssa ja saa jopa ahdistumaan ankarasti. Ainakin itselleni on käynyt niin.

Se asia mistä ahdistuin eniten oli se, että kirjassa oli kohta, jossa käsiteltiin laiminlyönnin ja hylkäämisen  tunnelukkoja, jotka saavat meidät usein hakeutumaan suhteisiin, joissa lapsuuden draama ikäänkuin toistuu. Hakeudumme suhteisiin, jossa tarpeemme eivät tyydyty, jossa meitä laiminlyödään, koska ne tuntuvat tutuilta. Tämäkään ei vielä ollut se ahdistavin kohta. Kirjassa puhuttiin ns. mahdottomista suhteista tai "mahdollisesti" mahdottomista suhteista joihin olemme hakeutuneet itse. Listassa mainittiin että kumppanisi voi olla "kylmä ja laskelmoiva työnarkomaani" tai "työtön ja syvästi masentunut" tai "erakkoluonteinen ihminen" tai jopa "lääkkeitä ja alkoholia sekaisin käyttävä". Tämä kohta ahdisti minua! Jotenkin aistin tuossa tietynlaista sairausrasismia. Samassa lauseessa kylmyys, laskelmoivuus ja heikkous elämän taakkojen edessä.

On totta, että parisuhteen tarkoitus on täyttää meidän tarpeitamme, kokea rakkautta, tulla hyväksytyksi, kokea onnellisuutta ja oppia elämää ja itseään toisen ihmisen avulla. En kuitenkaan saata hyväksyä ajatusta, että parisuhteeseen kelpaamattomana nähdään työttömät, masentuneet, riippuvaiset, yleensäkin elämässään kamppailevat ja kaatuilevat ihmiset.

Myönnän että tuo kohta kolahti omaan nilkkaan aika ankarasti. Onko masentuneella, traumatisoituneella, mutta elämässään eteenpäin tai toipumaan pyrkivällä (tai hänellä, joka vain yrittää selvitä)  ihmisellä oikeus parisuhteeseen, rakkauteen, hellyyteen ja turvallisuuteen? Onko parisuhde vain hyvien, menestyneiden, kauniiden, rohkeiden, tarpeensa tunnistavien oikeus? Eikö parisuhde voisi kuulua heikoillekin. Eikö suhde voisi jopa parantaa, auttaa eteenpäin? Pitääkö suhdetta haluta vasta sitten, kun on täysin selvillä omista ongelmistaan ja tunnelukoistaan. Täysinoppinut? Sitten minä en taida koskaan saada suhdetta. Ansaita sitä, vaikka olen etsinyt tietä valoon jo vuosikymmenen. Miksi? Siksi, koska olen edelleen mielialojeni kanssa kamppaileva ihminen, koska olen heikko, epävarma ja välillä myös sairas enemmän tai vähemmän. Olen "mahdollisesti" kelpaamaton, koska en "luultavasti" pysty täyttämään toisen ihmisen tarpeita? Surullista.

Minun oli kirjoitettava tämä paha olo ulos, koska olen kyllästynyt siihen asenteeseen, että maailma on vain tasapainoisten ja vahvojen ihmisten valtakunta. Olen vahvasti eri mieltä, maailma ja rakkaus kuuluvat kaikille! KAIKILLE!!! Niille heikoille ja pienillekin.