tag:blogger.com,1999:blog-29813579066428764702024-03-14T01:35:58.930-07:00Vilpittömästi MinunSanoja elämästä, pohdintaa, vapaata ajatuksenvirtaa ja spontaania mielen purkua. Ihan mitä vaan sielusta kumpuaa, kaikki on henkilökohtaista ja vilpitöntä halua löytää elämästä jotain tolkkua sanojen ja iki-ihanan alitajunnan tuoman viisauden avulla.Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.comBlogger40125tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-18506130925687823542021-09-14T02:02:00.003-07:002021-10-11T03:37:16.293-07:00Olla ihminen<p>Tämä on vanha tekstini. Luin tämän ja huomasin, että ajattelen hieman toisin nykyisin. Ehkä kirjoitan siitä uuden artikkelin, mutta näin ajattelin vuosia sitten. Varmasti monelle tuttua. </p><p>*************<br /></p><div class="post-content" contenteditable="false" id="rohea-content-body">
<p><i>"Ei voi olla ihminen, jos ei ole ketään, jolle olla ihminen.</i>" - Tommy Hellsten</p>
<p>Kirjoitin tuon lauseen ylös kerran ja olen aina silloin tällöin sitä
pohtinut itsekseni. Ensimmäisenä tuosta tulee mieleen yksinäisyys ja sen
tuottamat ongelmat. Yksinäisillä on vähän ihmiskontakteja, vähän
mahdollisuuksia harjoittaa ihmisyyttä toisten samanlaisten olentojen eli
ihmisten kanssa. Eläimet eivät mielestäni korvaa ihmiskontaktien
puutetta, vaikka antavatkin läheisyyttä, uskollisuutta ja toveruutta.</p>
<p>Uskon ja myös tiedän, että joillain hyvin voimakkaasti syrjäytyneillä
ja jopa erakoituneilla ihmisillä on vaikeuksia elää ihmisiksi silloin,
kun he kohtaavat muita. Jatkuva itsensä ja vain omien ongelmien
ympärillä pyöriminen ei milloinkaan ole hyväksi vuorovaikutukselle
muiden kanssa. Tietyt, hyvään ihmisyyteen kuuluvat käytöstavat ja
tunteiden säätelykyvyt saattavat olla silloin hieman ruosteessa ja
joskus voi toki olla myös katkeruutta ja epäluuloa ulkomaailmaa kohtaan.
Ehkäpä jopa ihan syystäkin. Voisin kirjoittaa tästä asiasta varmaan
paljonkin, mutta en oikeastaan alkanut kirjoittaa vain yksinäisyydestä -
se vain tuli tähän alkuun jostain syystä.</p>
<p>Tuo Tommyn lause puhuttelee itseäni siksi, että olen huomannut,
kuinka tärkeää on saada olla joskus, säännöllisestikin jollekin ihminen.
Olla ihmiselle ihminen. Vanha tuttu lause - "olla ihmiselle ihminen".
Mitä se tarkoittaa?</p>
<p>Ehkä se tarkoittaa sitä, että on tärkeää kokea kuuluvansa joukkoon,
yhteisöön tai ainakin kokea samanlaisuutta ja yhteyttä jonkun kanssa.
Tai että sinua kohdellaan tasavertaisesti, arvostaen, kuunnellen ja
hyväksyen. Tai että sinulla on mahdollisuus itse kohdata muita ja
opetella hyväksymistä ja arvostamista. Itselleni se tarkoittaa myös sitä, että minulla on suuri tarve (ja
uskon myös monella muulla), kokea olevani tarpeellinen. Eräs ystäväni,
joka asuu yksin, kertoi, kuinka hänen poikansa tuli yökylään yllättäin
omassa asunnossaan olevan remontin vuoksi. Ystäväni oli niin
täpinöissään saadessaan "palvella" poikaansa pitkästä aikaa, että unohti
itsensä hetkeksi kokonaan. Hän tuskin nukkui yöllä odottaessaan, että
saa tehdä pojalleen ihanan aamiaisen ja saattaa hänet työhön lämpimien
ajatusten kera. Tuo oli positiivista itsensä unohtamista. Kun on paljon
yksin, niin saadessaan seuraa, saattaa innostus
pursuilla jopa hiukan ylikin ihmisenä olosta ihmiselle.<br /></p>
<p>Yksin sitä ei aina ymmärrä olevansa ihminen (arvokas sellaisenaan),
eikä muista, kenties ei edes tiedä, miten ihanaa on olla ihminen jonkun
toisen ihmisen kanssa. Itselläni on käynyt niinkin, kun olen ollut
tarpeeksi kauan itsekseni, että olen lakannut kaipaamasta ihmisiä. Oma
seura on tuntunut kertakaikkiaan maailman parhaalta. Kai se on ollut
joku esiaste erakoitumisesta? Yksinkin on silti hyvä osata olla. Ja minä osaan hirveän hyvin, olen
introvertti ja luotu olemaan paljon itsekseni, omien ajatusteni kanssa.
Olen silti huomannut, että toisten kanssa opin itsestäni eniten ja opin
myös muista. Yksin on vaikea oppia ihmisyydestä paljoakaan. Voi lukea,
voi meditoida, mutta ihmisyyden todelliset haasteet tulevat esiin vasta
erilaisissa tilanteissa, erilaisten ihmisten kanssa.
</p><p>Pitkällisessä yksinolossa ja oman seuran nautiskelussa saattaa käydä
niinkin, että alkaa kuvitella itsestään liikoja tai sitten toisinpäin -
alkaa vähätellä kaikkea itsessään. Yksinoloa on mielestäni siksi hyvä säädellä
ja ottaa säännöllisesti spurtteja muiden ihmisten luo. Kannattaa tehdä
todellisuustarkistuksia sen suhteen, missä on menossa oman ihmisyytensä
kanssa.</p>
<p>Ilman peilejä, jotka antavat palautetta, on vaikea tietää, kuinka
olla ihminen ja mitä tunteita muut ihmiset minussa aiheuttavat ja mitä
minä herätän muissa olemassaolollani. Ilman peilejä, on vaikea oppia
myöskään rakkaudesta mitään. Rakkaus on voima, joka yhdistää meidät
ihmiset toisiimme, rakkaudettomuus erottaa, ainakin näennäisesti.
Rakkauttahan ei voi poistaa olemasta, koska se vain on.</p>
<p>Ihmisenä ihmiselle oleminen on Rakkautta. Ja jos saan olla sinulle
ihminen, saan olla silloin siinä olomuodossa, johon minut on luotu.
Yhteydessä, jota itse kutsun Rakkaudeksi.</p>
<p>"<i>Ei voi olla ihminen, jos ei ole ketään, jolle olla ihminen".</i></p>
</div>Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-49911520775310984012021-03-30T11:59:00.002-07:002021-03-30T12:00:29.894-07:00Unien voima<p> Allaoleva on kirjoitettu v.2017. </p><p>*** <br /></p><p>Unilla on voimaa. Olen joskus, useinkin nähnyt unta rakastetuksi
tulemisesta, tiedän siis miltä se tuntuu, vaikka olenkin joskus kirjoittanut, että olen saanut aika vähän kokea sitä oikeassa elämässä. Mikä sitten
on unta ja mikä totta? Hmm...mielenkiintoinen aihe, mutta ei mennä
pohtimaan sitä kuitenkaan, koska se on liian henkistä tähän juttua
kohtaan, enkä osaa siitä kyllä mitään juuri sanoakaan. Joskus vain
tuntuu, että unimaailma on vähintään yhtä totta kuin tämä, minkä koemme
todellisuudeksi.</p>
<p>Ne unet, joissa on ollut rakkautta, hyväksyntää, intohimoakin...ne
ovat antaneet todellakin voimaa. Ihan samalla tavalla, kuin olisin sen
kokenut hereillä ollessani. Unessa olen ollut itsekin rakastunut ja
saanut rakkauden kohteeltani hyväksyviä katseita täynnä rakkautta,
joskus kannustavia ja todella rakastavia lauseita, joskus lämpimiä
halauksia ja parhaimmillaan jopa intohimoisia suudelmiakin (ihanaa).
Olen unissanikin yleensä hyvin keskittynyt aistimaan tunteita, tunnelmia
ja läheisyyttä ja liikun ehkä hiukan enemmän henkisen aistimaailman
tasolla, vaikka välillä onneksi saan kokea siellä myös fyysistäkin
läheisyyttä. Fyysinen läheisyys on eri tavalla koskettavaa, se on
kehohyväksyntää ja täydentää rakkauden turvallista kokemusta.</p>
<p>Miksi aloin kirjoittaa unen voimasta. No, viime yönä tai pikemminkin
päivällä, kun nukahdin uudestaan, näin todella ikävää unta. Aloin nyt
kirjoittaa sitä ulos, pois minusta tai pikemminkin pois ja auki sitä
ahdistusta, jonka se jätti minuun. Unilla on aina tarkoitus ja unet
kertovat siitä, mitä on meneillään alitajunnan syövereissä. Siksi olen
yleensä iloinen myös painajaisunista, koska nekin haluavat kertoa
jotain, mitä ehkä kannattaisi tutkia.</p>
<p>Olen jo unohtanut unen yksityiskohdat, niinkuin käy, jos ei heti
herätessään laita unta ylös. Uneni oli aika tyypillinen jumitusuni. Eli
sellainen, jossa ei pääse eteenpäin vaikka kuinka yrittäisi. Omaan
uneeni linkittyi oma kokemukseni hoitotyöstä sairaanhoitajana ja olinkin
unessa töissä jossain sairaalassa. Työpaikka oli kaiketi uusi ja paikat
vielä vieraita. Minulla oli yksi potilas, jonka hoitaminen oli vaativaa
jossain mielessä. Hän oli mies, likainen, pesua kaipaava, lääkkeitä
kaipaava, yleensäkin paljon huolenpitoa tarvitseva hahmo ja samalla
kuitenkin jollain lailla vahva persoona (kuin Jack Nicholson). Unessani
yritin etsiä hänelle puhtaita vaatteita, lakanoita, lääkkeitä ja kaikkea
mitä hoitamiseen liittyy. En löytänyt yhtään mitään, en yhtään oikeaa
huonetta, en lääkekaappia, en kertakaikkiaan mitään. Jokainen huone
mihin menin, oli väärä. Olin äärimmäisen ahdistunut, koska halusin
hoitaa potilasta, mutta minulla ei ollut mitään välineitä millä sitä
tehdä. Ympärillä kulki kiireistä hoitohenkilökuntaa, joilla ei ollut
aikaa opastaa minua uudessa työpaikassani. Lopulta aloin tuntea valtavaa
vihaa ja epätoivoa, ja kiljuin apua käytävällä suureen ääneen. Tunsin
ääretöntä yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemista ja samalla tunsin suurta
hätää potilaani puolesta, joka ei saanut apua minulta.</p>
<p>Unen lopussa potilas kuitenkin nousi sängystä ihan hyvävointisena,
mutta pahalle haisevana. Ajattelin siinä vähän kummissani, että miten
hän nyt noin nopeasti toipui ja vielä ilman minun apuani. Hän oli
lähdössä kotiin, mutta kehotin ennen kotiinlähtöä häntä ottamaan
suihkun. Niin hän taisi tehdäkin. :) En tiedä, mikä merkitys tuolla
potilaan likaisuudella unessani oli, mutta ehkä se selviää. Joka
tapauksessa tässä vaiheessa unta heräsin.</p>
<p>Uni jätti minuun hereilläkin tunteen epätoivosta, jumituksesta,
kaiken epäonnistumisesta hyvistä yrityksista huolimatta. Olin heräämisen
jälkeen täynnä ahdistusta ja kaikki voimani olivat kadonneet. Olin
unessa niin yksin hätäni kanssa. Tunsin hätää toisen ihmisen puolesta,
en niinkään omasta puolestani. Tein kaikkeni, mutta mikään ei sujunut.
Tunsin itseni tyhmäksi, huonoksi, avuttomaksi, täysin kykenemättömäksi.
Nyt kun kirjoitin sen tähän, näen hiukan selkeämmin, mitä uni yrittää
minulle kertoa. Ehkä se kertoo, että minulla on taipumus jumittua omiin
ajatuksiini, joskus taipumus luulla, että olen vastuussa jonkun toisen
hyvinvoinnista kokonaisvaltaisesti ja kannan suhteetonta syyllisyyttä,
jos en osaa auttaa tai jaksa auttaa. Uni toistaa myös menneisyyden
kokemuksia riittämättömyyden ja turhautumisen tunteista tilanteissa,
joissa huolenpitoa/sairaanhoitoa olisi oikeasti ja kiireellisesti
tarvittu läheiselle ihmiselle, mutta sitä ei ole saatu. Päinvastoin on
saatu ylimielisyyttä, vääriä diagnooseja ja hoidon kieltämistä. Ne ovat
olleet todella, todella traumaattisia kokemuksia minulle, ja joista en
ole päässyt vieläkään täysin yli.</p>
<p>Vieläkin tärisen sisäisesti, mutta toivon, että unilla olisi myös
asioita purkava vaikutus. Ainakin ne nostavat esiin juuri niitä
tärkeimpiä asioita, joita tulisi itsessä hoitaa ja huomioida. Tuossa
unessani oli positiivista potilaan omien voimavarojen esiintulo ja
ns.ihmeparantuminen. Minua ei edes tarvittu. Tuokin terapoi minua aika
lailla. Ihmisillä on itsessään usein avaimet omaan parantumiseensa.
Minullakin. Tehtäväni on ehkä useinkin vain katsella vierestä sitä
parantumisen ihmettä.</p>
<p>Kiitos siis unista, vaikka välillä ne niin kipeältä tuntuvatkin.</p><p><br /></p>Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-31637376190498815982021-03-30T11:04:00.001-07:002021-03-30T11:04:18.322-07:00Kärsivällisyys<p> </p><div class="post-content" contenteditable="false" id="rohea-content-body">
<p>Mitä on kärsivällisyys?</p>
<p>Olen usein luonnehtinut itseäni kärsimättömäksi ja kiirehtiväksi
ihmiseksi. Mutta, onko se totta? Onko? Kysyn sitä itseltäni nyt?</p>
<p>Ei, pikemminkin, olen hidastelija ja asioiden lykkääjä. Mutta
toisaalta, en ole ihan kyllä noitakaan...hmm...joten onko mikään totta,
miten itseäni kuvailen? Ovatko "kuvailuni" vain yritystä löytää
itselleni joku muoto. Yritys erottua muista. Yritys olla jotain ihan
omaa ja erityistä?</p>
<p>Kärsivällisyys, mitä se sitten on?</p>
<p>Jos ajattelen omaa elämääni, se on pyytänyt paljon aikaa mitä
moninaisempien asioiden ja tunteiden käsittelyyn. Joskus yhden vaikean
kokemuksen käsittely on vienyt vuoden tai kaksi. Jotkut asiat ovat
vaatineet jopa kymmenen vuotta tulematta lopultakaan koskaan selväksi.</p>
<p>Mutta kyllä, olen siinä mielessä kärsivällinen, että olen jaksanut
odottaa asioiden selkiintymistä. Joissain tapauksissa en ole jaksanut
odottaa koko aikaa, ja olen "itkenyt" vastauksia tuon tuosta, mutta ne
ovat olleet vain "pieniä" torkahduksia.</p>
<p>Kärsivällisyys - iso sana - iso taito.</p>
<p>Tänään näen itseni tosi kärsivällisenä ihmisenä. Olen pitkäpinnainen,
jaksan odottaa vaikka koko elämäni läpi. Ei ongelmaa siinä mielessä.
Mutta, pitääkö minun odottaa ja mitä minä odotan?</p>
<p>Rakkaus on tärkein asia elämässä, niin ajattelen.</p>
<p>Jos odotan rakkautta kärsivällisesti, tuleeko se luokseni odotukseni voimasta?</p><p>Ja voiko rakkautta odottaa? Eikö rakkaus ole jo tässä, kaikkialla. En vain sitä aina tiedosta. <br /></p>
<p>Mutta kärsivällisyys - kestää kärsimystä rauhallisena ollen, sitähän se jotakuinkin tarkoittaa. Tai näin sen nyt koin tässä hetkessä. Kestää...kestää...jaksaa..jaksaa...</p>
<p>Mitä lopulta on kärsivällisyys? Miettikää itse tai älkää niinkään miettikö,
vaan olkaa kärsivällisiä, silloin kun elämä sitä teiltä pyytää. Osatkaa
myös erottaa se hetki, jolloin kärsivällisyydelle on tullut raja
vastaan.</p>
<p> </p>
</div>Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-40364739275879973242020-11-24T09:03:00.006-08:002020-11-24T09:05:11.550-08:00Rakastaminen tuo rohkeutta<p> </p><blockquote>
<p style="text-align: center;"><i>“Kun tulet todella rakastetuksi, saat voimaa, kun taas toisen rakastaminen syvästi tuo rohkeutta.”</i></p>
<p style="text-align: center;"><i>-Lao Tse-</i></p>
</blockquote>
<p style="text-align: center;"> </p>
<p>Näin ihan vain vilaukselta tuon Laotsen lainauksen jossain television
ohjelmassa ja ihastuin siihen. Kaivoin sen netistä esiin ja laitoin
tuohon tämän kirjoitukseni alkusanoiksi.</p>
<p>Minua kosketti tuossa lauseessa Laotsen näkökulma rakkauteen. Samalla
kykenin täysin ymmärtämään tuon lauseen. Olen saanut aika vähän
rakkautta elämäni aikana, niin olen ajatellut aina. Olen saanut, mutta
vähemmän kuin monet muut ihmiset, joita tunnen. Tämä on tietenkin vain
henkilökohtainen kokemukseni tuosta asiasta. En ole varma, onko
päätelmäni oikea, vai vain ajatuksieni vääristämä. Enhän tiedä muiden
ihmisten kokemusta. Ja jos vertaan taas joihinkin todella vähäosaisiin
tai hylättyihin itseäni, osani alkaakin tuntua ihan kohtalaiselta. Ehkä
se onkin pelkkä tunne ja uskomus? Ehkä ei. Kokemus rakkaudesta ei ole
kuitenkaan välittynyt tai ihmiset eivät ole osanneet välittää
rakkauttaan siten, että olisin sen ymmärtänyt rakkaudeksi. Ja toisaalta
turvattomuuden kokemus on ollut se määräävin tunne lapsuudesta lähtien,
joten voimaantuminen rakkaudesta, jota sen alla ehkä on ollut, on jäänyt
vähäiseksi. Ehkä traumat ovat myös aiheuttaneet jonkinlaista
kyvyttömyyttä ottaa vastaan rakkautta? En tiedä miten asia oikeasti on,
enkä lähde sitä tässä sen enempää analysoimaan.</p>
<p>Tuo Laotsen lause tuntui tosi tutulta. Rakkautta on ollut vähän ja
siitä on seurannut voimattomuus. Voimattomuus on ollut välillä
vähäisempää, mutta usein niissä hetkissä olen ollut täysin oman voimani
varassa ajatellen, että kaikki mitä minussa on, riittää minulle, sen on
riitettävä, koska kokemukseni ovat "opettaneet", että yksin selviäminen
on pakollista - ainoa mahdollisuus. Samalla olen kuluttanut omia
uusiutumattomia voimavarojani ajautuen lopulta uupumukseen ja
masennukseen. Ovatko voimavarat uusiutumattomia? Mielestäni kyllä,
silloin kun antaminen ja saaminen eivät ole tasapainossa ja ihminen on
sairastunut väärään "vahvuuteen".</p>
<p>Tuo kaikki edellä kirjoittamani sotii jonkin verran vastaan nykyistä
ajatteluani siitä, että kaikki rakkaus on meissä itsessämme. Kirjoitin
sen silti, koska koen myös niiden ajatusten olevan totta minulle. En
halua yrittää leikkiä henkisempää kuin olen. Ja totuuskin on niin
häilyvä ja muuttaa muotoaan hetki hetkeltä. Välillä olen täynnä
rakkautta ilman mitään vastakaikua, eli rakkaus vain nousee sisimmästä.
Välillä huomaan tyhjentyväni kuin ilmapallo ja nääntyväni rakkauden
puutteessa.</p>
<p>Mutta tuohon Laotsen lauseeseen vielä. Olen kokenut tuon lauseen
loppuosan todeksi. Olen nimittäin rakastanut vahvasti ja ollut
äärimmäisen rohkea sen seurauksena. Se on minulle totta. Tuo lauseen
alkuosa kaipaa vielä elämän antamia uusia kokemuksia. Voimaa tarvitsen
ja ehkä sitä vielä saan. Rakkaus saattaa yllättää vielä tässäkin
elämässä.</p>
<p>Tarvitsenko siihen tunnetta rakastetuksi tulemisesta vai riittääkö siihen se, että rakastan itse itseäni. Se jää koettavaksi.</p><p>(3/2017) <br /></p>Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-23121835875806073112020-11-24T08:43:00.000-08:002020-11-24T08:43:00.202-08:00Joskus vain tuntuu tältä<p> Teksti vuodelta 2018. Jaan, koska itselleni ajoittain ajankohtainen. <br /></p><p>*************************<br /></p><div class="contentFulltext">Itselläni on taipumusta miettiä asioita ja
elämää joskus hyvinkin kyynisesti. Olen kuitenkin pohjimmiltani melko
optimistinen. Uskon, että asiat selviävät aina jotenkin, että lähes
kaikesta voi päästä yli. Siltikin olen aika lailla myös menneisyyteni
vanki. Taistelen niin päivisin hereillä ollessani kuin öisinkin
unimaailmassani menneisyyteni kipujen ja oman riittämättömyyteni kanssa
ja minun on vaikea antaa itselleni anteeksi joitakin asioita, vaikka
kovasti olen yrittänyt. Se vain tuntuu välillä ihan mahdottomalta.
Noissa kohdissa tulee yleensä taas Jumalakin mieleen ja pyydän, josko
hän voisi auttaa asiassa.</div>
<div class="contentFulltext"> </div>
<div class="contentFulltext">Ehkä armo onkin ainoa apu. Mutta vaikka
paljon olen siitäkin kuullut ja siitä kirjoja lukenut, en osaa sitä
omalle kohdalleni monestikaan ajatella. Välillä lannistun ja ajattelen,
että minut on "tuomittu" elämään tällä tavoin. Että näin on tarkoitettu.
Ehkä minun on tällaisena helpompi ymmärtää niitä ihmisiä, jotka kokevat
syyllisyyttä ja häpeää ja jotka eivät kykene muuttumaan "paremmiksi".
On helpompi olla tuomitsematta ketään, koska itseä ei oikeastaan kykene
näkemään minkään asian tai kauheuden yläpuolella olevana.</div>
<div class="contentFulltext"> </div>
<div class="contentFulltext">Kirjoitin aikanaan kyynisen runon elämän
tyhjyydestä. Tai siitä, kun ei oikein tajua, miksi täällä ollaan ja
mihin pitäisi pyrkiä? Kun katsoo elämää sivusta ja jotenkin tajuaa sen
hulluuden ja turhuuden, minkä ympärillä me pyörimme. Miten kuvittelemme
tekemisemme jotenkin niin tärkeäksi, tai sitten näemme kaiken vain
roskana.</div>
<div class="contentFulltext"> </div>
<div class="contentFulltext">En kannusta ajattelemaan tällä tavoin.
Mutta joskus vain käy näin. Itseni tällainen kyynisyys pistää toisaalta
ajattelemaan elämää eri suunnasta. Ehkä elämä ei tapahdu muualla, ehkä
se mitä näen on vain harhaa, omien uskomusteni tuotetta, ja se joka
katsoo, on elämä itse. Ehkä elämä ei ole arvottamista, vaan arvo
sinänsä. Lahja, jota on vaan joskus niin kovin, kovin vaikea avata.</div>
<div class="contentFulltext"> </div>
<div class="contentFulltext"> </div>
<div class="contentFulltext"><span style="font-size: 14px;"><strong><em>Mitä on elämä</em></strong></span></div>
<div class="contentFulltext"> </div>
<div class="contentFulltext"><em>Mitä on elämä muuta kuin<br /><br />
päivien kuluttamista,<br /><br />
tuntien täyttämistä,<br /><br />
minuuttien murentamista.<br /><br />
Unohdan hetket, jotka<br /><br />
haluaisin muistaa,<br /><br />
muistan hetket, jotka<br /><br />
haluaisin unohtaa.<br /><br /><br />
Mitä on elämä muuta kuin<br /><br />
kuvitelmaa elämisestä,<br /><br />
haaveilua sen hedelmistä,<br /><br />
takertumista luuloihin.<br /><br /><br />
Yritän kuluttaa aikaa<br /><br />
jota ei ole,<br /><br />
yritän keksiä tekemistä,<br /><br />
jolla ei ole tarkoitusta.<br /><br /><br />
Mitä on elämä muuta kuin<br /><br />
näyttelemistä<br /><br />
vieraalla estradilla,<br /><br />
monologeja,<br /><br />
papukaijasyndroomaa.<br /><br /><br />
Teen suuria tyhjästä<br /><br />
ja huudan tyhjiä sanoja,<br /><br />
teen pieniä suurista<br /><br />
ja itken katkeria kyyneleitä.<br /><br /><br />
Mitä on elämä muuta kuin<br /><br />
sen tajuamista, ettet tajua mitään,<br /><br />
et koskaan, että olet yksin,<br /><br />
että olet hukassa, kadonnut<br /><br />
elämään, joka ei anna<br /><br />
vastauksia koskaan.<br /><br /><br />
Mitä on elämä muuta kuin<br /><br />
olemista elossa.<br /><br />
Mitä on eläminen muuta kuin<br /><br />
kulkemista kohti kuolemaa.</em><br /><br /><br /><em>Mitä on kuolema?</em></div>
<div class="contentFulltext"> </div>
<div class="contentFulltext"> </div>
<div class="contentFulltext"><em>(2010)</em><br /><br />
</div>
Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-26251811463995647582020-11-24T08:19:00.005-08:002020-11-24T08:20:17.092-08:00Tajuamisen vaikeus<p> Tämä päiväkirjamainen teksti on vuodelta 2018.</p><p>*************************************<br /></p><div class="post-content" contenteditable="false" id="rohea-content-body">
<p>Olipahan viikonloppu! Siis erittäin tyypillinen ja samalla
jotenkin kuitenkin erilainen. Olen tajunnut tänä viikonloppuna jotakin,
mitä en edes ehkä vielä tajua, vaikka luulenkin hiukan tajuavani?
Tajuaminen on edennyt asteittain, käynyt välillä jopa valaistumisen
lähistöllä kurkkimassa ja sitten taas pudonnut jonnekin mutavesiin,
mutta sitten taas noussut pinnalle kuplimaan. Koko viikonloppu tuota
samaa ees taas veivaamista. Vaikka minulle osoitetaan selvästi asioita,
joiden perusteella pitäisi hölmömmänkin tajuta, olen erittäin hyvä
keksimään selityksiä, oletuksia, arvauksia ja vaikka mitä - siis mitä
se sinnikäs egomme nyt vaan keksiikin, saadakseen lisää aikaa
jatkaakseen olemassaoloaan ja tätä kärsimyksen suloista leikkiä ja
peliä.</p>
<p>Olen kuitenkin kyllästynyt. Olen kyllästynyt olemaan sokea, jota
varmasti tulen silti olemaan vielä jatkossakin. Olen kyllästynyt
etsimään itseni ulkopuolelta vastauksia. Olen kyllästynyt vihaamaan ja
säälimään itseäni. Olen kyllästynyt olemaan syyllinen, ja olen
kyllästynyt siihen, etten todellakaan rakasta itseäni juurikaan. Olen
kyllästynyt olemaan uhri ja olen todella kyllästynyt siihen, että
ulkomuotoni paljastaa tämän kaiken. Minut on paljastettu ja se ottaa
päähän, hävettää ja nolottaa. Masennukseni ja saamattomuuteni näkyy
kilometrien päähän, vaikka tahtoisin peittää sen. Samalla olen
raadollisen "iloinen" siitä, että näen itsekin - on niin tärkeää nähdä
oikein ja rehellisesti, vaikka se hetkellisesti järkyttääkin.</p>
<p>Mutta, minulla on ihanat lapset. Tänään oli äitienpäivä, jonka sain
viettää heidän kanssaan. Myös eilen sain olla tyttäreni kanssa, joka on
yksi henkisimmistä ihmisistä, jonka tiedän. Hän auttoi mua eteenpäin.
Vaikka lilluin mutavellissä, hän sai mut nauramaan kaikelle (ihan
kaikelle) ja hyväksymään asiat sellaisenaan - ainakin hetkeksi. Hän sai
mut myös olemaan kiitollinen juuri niistä asioista, jotka vie kohti egon
kuolemaa tai ainakin sen kutistumista eli olemaan kiitollinen niistä
ihan vaikeimmistakin tunteista. En tiedä, enkä todellakaan tajua miksi,
mutta jostain kumman syystä taas, kaiken kuravellin jälkeen koen
salaista tyyneyttä enemmän kuin kaksi päivää sitten.</p>
<p>En kuitenkaan enää tunne itseäni, olen kuin loputtomassa tyhjyydessä
ja merkityksettömyydessä, mutta samalla tiedän, että olen taas askeleen
lähempänä jotain todellisempaa. Ehkä lähempänä jonkin olennaisen
tajuamista tai pikemminkin kaiken sen hyväksymistä mikä on ja mikä
tapahtuu.</p>
</div>Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-25144789983110703472020-11-22T02:40:00.002-08:002020-11-22T07:25:47.079-08:00Sielun kurinaa<p> </p><p>Löysin tämän vanhan tekstini, ja minusta tämä on niin hauska kaikessa
riipaisevuudessaan, että jaan sen taas. Tämä on kirjoitettu 1/2015.
Olenko päässyt eteenpäin, rakkauden piiriin? Hmm...pikemminkin olen
oppinut hyväksymään ja näkemään rakkauden laajemmin, vaikka tuossa
vaiheessa kyllä osasin jo laajentaa näkökulmaani, minun oli "pakko".</p>
<p>****</p>
<p><i>Stevie Wonderin rakkauslaulu <b>You and I</b> on
yksi suosikeistani rakkauslaulujen suuressa valtameressä. Jotenkin
toivoisin itsekin osaavani ajatella yhtä epäitsekkäästi rakkaudesta kuin
biisin kertoja, olla iloinen ja kiitollinen siitä mitä on ja oli, meni
miten meni. Mutta tällaisessa "nälkään kuolevassa" tilassa sekin tuntuu
jotenkin mahdottomalta. Ihan kuin joku pitelisi valtavaa herkkukoria
silmien ja suun edessä ja heiluttelisi hampurilaista, kanankoipea tai
jopa hyvin riiputettua sisäfilettä nenän tuntumassa, mutta ei kuitenkaan
antaisi edes maistiaista. Nykäisisi ruuan pois aina viime
hetkellä...haukkaisi vain itse pihvin reunasta, maiskuttelisi kuuluvasti
ja nauraisi ilkeästi sen päälle. Kuvitelkaa tilanne, kyllä siinä
helposti saattaisi unohtua sivistys ja toisten kunnioitus nälässä
kituvalta. Luulenpa että jokainen, jolla vielä voimia olisi jäljellä,
hyökkäisi ruuan kimppuun hinnalla millä hyvänsä. Kysehän on
eloonjäämisestä, siis täsmennän vielä, eloonjäämisestä - sitä ei moni
tunnu tajuavan. Henkisellä puolella rakkaus on leipää, rakkaus on elämän
kantava voima ja kaiken hyvän ja terveen toiminnan ja pelkän
olemisenkin pohjakallio.</i></p><i>
</i><p><i>Tässä biisissä on kuitenkin "sivistynyt" sanoma rakkaudesta. Olen
itsekin kokenut joskus noin. Olen osannut olla kiitollinen siitä
rakkaudesta joka on asunut minussa enkä ole toivonut sen enempää. Ilman
vaatimuksia olen vain levännyt rakkauden tunteessa ja tyyneydessä. </i></p><p><i>Keskustelin eilen ystäväni kanssa rakkaudesta ja rakkauden nälästä ja
totesimme yhteistuumin ja myös kokemuksen rintaäänellä, että mitä
nälkäisempi ihminen on, sitä vähemmän hänelle rakkautta tarjotaan.
Heille, joilla rakkautta on jo ennestään yllin kyllin, annetaan koko
ajan lisää. Miksi? Ehkä rakkautta saanut ihminen on yksinkertaisesti
vain helpommin rakastettava ja myös turvallinen kohde lämpimille
tunteille, koska hän ei tuosta tutusta kokemuksesta pahemmin hätkähdä.
Rakkauden nälkää poteva saattaa olla liian pelottava ja vaativa näky
siinä riutuneessa olemuksessaan anovine silmineen ja ojentuvine
käsineen. Ehkä hänen pelätään käyttäytyvän ennalta arvaamattomasti, jos
hänelle erehtyy rakkauden murusia heittelemään. Ehkä hän tulisi ja
ryöstäisi sinun ruokasi siinä yllättävässä ekstaasissaan, kiljuisi aina
vain lisää ja lopulta kenties söisi sinutkin kokonaan suihinsa. Kuin
vampyyri, tuo olio imisi kuiviin viimeisenkin jäljellä olevan
veritipan. Tai kuin nälkäinen susi, joka vain viime hädässä nauttii
ihmislihaa ruuakseen, hän valitsisi juuri sinut ravinnokseen. Niinpä.
Kuka tietää, jos ei kokeile. :)</i></p><i>
</i><p><i>Älkäämme kieltäkö rakkautta juuri niiltä, jotka sitä kaikkein eniten
tarvitsevat, vaikka pelkona olisi "tulla itse syödyksi". Sanon tämän
myös itselleni, vaikka nälkä kurniikin sielussa ja ne tielleni
tipahtaneet rakkauden murusetkin on popsittu pois jo aikoja sitten. Ehkä
jos saisin itse annettua edes ripauksen rakkautta ( edes rakkauden
tapaista) jollekin nälkäiselle, saisin itsekin siitä varmasti osani.
Ehkä se alkaisi kasvaa minussa. Ehkä. Täytyy toivoa niin.</i></p>Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-31934542221094184842020-07-16T05:31:00.002-07:002021-03-30T10:39:58.538-07:00Kohti lumisotaa, käy!Kaivelen vanhoja toiseen blogiini kirjoittamiani tekstejä ja tuon niitä uudelleen esiin siksi, että itse löydän niistä tärkeää asiaa, joka olisi hyvä minun itseni edelleen huomioida ja myös muidenkin.<br />
Alempi teksti on koottu kahdesta blogitekstistä tai vain yhdistetty ne, koska tavallaan kuuluvat yhteen.<br />
<br />
************<br />
<br />
<b>Metaforan voima</b><br />
5.maaliskuuta 2015<br />
<br />
<br />
<br />
Oivalsin, kiitos NLP:n, miten olen yhdellä valtavalla <i>metaforalla</i>
elämästäni vaikuttanut siihen luultavasti enemmän kuin
tiedänkään. Minulla on blogi, jonka nimi on Selviytymistaistelu.
Se kuvaa elämääni, sen jatkuvia taisteluita ja kaatumisia. Se
kuvaa niistä selviytymistä ja sitten taas uusia kaatumisia ja
haavoittumisia jne. Ihan hetki sitten mainitsin täällä eräässä
kirjoituksessakin laittavani sotamaalauksen päälle ja lähteväni
uuteen taistoon. Eli, minulla on siis elämästäni tällainen
käsitys, jota kuvaan metaforalla: <i>Selviytymistaistelu</i>, ei
lie ihme, että sitä se sitten onkin, ihan koko ajan.<br />
<div dir="LTR" id="rohea-content-body">
Nyt olisi (on) varmaan aika laskea jo sotakirveet, pestä pois
sotamaalaus ja keksiä elämääni kuvaamaan uusi metafora. Minä, rauhan nainen en sotaa kaipaa lopultakaan, en ole
kaivannut koskaan, vaikka itseni sellaiseen olen aiemmin hyvin
osannutkin johdattaa. <br />
<br />
<a href="https://www.blogger.com/null" name="rohea-content-body"></a><i></i>Elämäni kuvaaminen
<i>metaforalla </i>Selviytymistaistelu on siis luultavasti myös tehnyt siitä
sellaista tai ollut vaikuttamassa tunnetasolla asenteisiini. Olen
nähnyt edessäni vain voitettavia esteitä, rajoitteita ja suuren
joukon henkisiä vihollisia. Olen kokenut, että minun pitää
taistella ja taas taistella pysyäkseni edes joten kuten hengissä.
Selviytyminen on kovaa työtä, jatkuvaa aseiden kolistelua ja myös
siksi kunnioitettavaa. Onko tosiaan niin? Onko? Haluan
kyseenalaistaa tuon asenteeni nyt tai ei koskaan.<br />
<br />
<div dir="LTR" id="Osa1">
Tämä kymmenen vuoden takainen runoni on johdattamassa minua
uuteen vertauskuvaan elämästäni. Tässäkin on aiheena "sota",
mutta nyt ollaan sentään jo hiukan positiivisemmalla mielellä
liikkeellä. Olkoot tämä nyt välivaihe tai vaikkapa sitten se
myönteinen, hiukan leikillinen uusi asenne, suunta. Elämä voikin
olla selviytymistaistelun sijaan lumisotaa, jossa minäkin saan
heittää lumipalloja. Ehkä ne kasvoihini tai niskaani läsähtäneet
pallot elämän taholta voikin ottaa vain virkistävinä ja
herättävinä haasteina kohdata elämä uteliaana kuin lapsi?
Kulkea yllytyshulluna ja naurussa suin kohti uutta lumisotaa. Elämä
haastaa rakkaudella - ei yritä tappaa tai tuomita - tämän haluan
oppia. Tähän haastan itseni.<br />
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
HAASTE</div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<i>elämä on unohtanut
minut</i></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<i>jälleen kerran</i></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<i>ajattelin nyreästi</i></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<i>kunnes puu pudotti</i></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<i>niskaani aimo
lumipallon</i></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<i>keskellä kävelytietä</i></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<i>ja minua </i></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<i>alkoikin naurattaa</i></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<i>juuri kun olin
kääntänyt</i></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<i>elämänilolle
selkäni</i></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<i>elämä haastoikin
minut</i></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<i>kanssaan lumisotaan</i></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<i>ja minä olen
yllytyshullu</i></div>
<div align="CENTER" style="margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
</div>
<br />
<br />
<br /></div>
<div style="margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-7362207157884853182020-07-13T09:41:00.009-07:002020-11-23T10:56:49.687-08:00Pieni kyynisyys joskus tekee terää<div class="post-content" contenteditable="false" id="rohea-content-body">
Tämä alempana oleva teksti on vuodelta 2015. Olin silloin melko alamaissa ja eräs positiiviseksi potkuksi tarkoitettu artikkeli kirvoitti sitten esiin kyynisen minäni koko voimallaan. Mutta teksti on melko hauska, siksi jaan. :)<br />
<br />
********************************<br />
<br />
Niinhän siinä kävi, että tuo hetkellinen positiivinen muutos
vuorokausirytmiin ja mielialaan oli vain väliaikaista. Olen tosin jo
tottunut siihen, että kaikki on väliaikaista, toivottavasti tämä
masennuskin siis kaikessa sitkeydessään? Vuosi on vaihtunut, yritän
tässä kehitellä jotain näköaloja sinnikäästi eteeni, mutta en saa
millään konstilla mitään kuvia mieleeni. Pelkkää tyhjyyttä näkyvissä,
ole tässä sitten positiivinen ja lue vielä sen päälle tällainen
artikkeli: <b>13 merkkiä siitä, että elämäsi on valumassa hukkaan</b><br />
<b><br /></b>
Otetaanpa tuo viimeinen kohta artikkelista...<br />
<br />
<span style="font-size: 18px;"><i>"13. Et ole tyytyväinen elämääsi</i></span><br />
<i>Menestystä voi mitata onnellisuuden tasoilla. Oletko onnellinen?
Jos et, sinun tulisi muuttaa jotain. Edes tyytyväisyyden tunne ei kerro,
että eläisit elämääsi täysillä. Elämän tulisi olla jännittävää! Eli jos
et nauti elämästäsi, tarkastele mitä muutoksia voisit tehdä elämääsi,
jotta voisit olla tyytyväinen elämääsi.</i><br />
<i>Mikäli joku näistä 13 kohdasta aiheutti pistoksen sydämessäsi,
älä masennu. Voit tehdä muutoksen. Mutta ensimmäinen askel on päästä
eroon negatiivisesta asenteesta, ettet pysty siihen. Monesti suurin este
onnistumiselle on oman pään sisällä. Joten aloita sieltä, muuta
ajattelutapaasi – muuta elämääsi. Älä aloita huomenna, ensi maanantaina
tai vuodenvaihteessa! Aloita heti!"</i><br />
<br />
<b>Toistetaan...siis JOS joku näistä 13 kohdasta aiheutti pistoksen sydämessäsi, älä masennu... (myöhäistä!) </b>Kysykää
mieluummin löytyykö mitään hyvinvointivalmennusohjetta, joka EI
aiheuttaisi sydämen pistosta tai ahdistusta, syyllisyydestä
puhumattakaan. Aloittaisin ihan heti uuden elämän ja ajattelisin vain
positiivisesti kaikesta ja olisin intohimoinen, jos PYSTYISIN (tiedän,
negatiivista uhriajattelua). En myöskään masentuisi, jos OSAISIN olla olematta (tiedän, luulotautia ja motivaation puutetta).<br />
Tuo kolmoskohtakin tuossa artikkelissa oli virkistävä...<br />
<br />
<span style="font-size: 18px;"><i>"3. Jumitat paikallasi</i></span><br />
<i>Jos et koko ajan kasva ihmisenä ja opi uusia asioita, olet
jumissa. Mielesi jumittaa paikallaan, jos et ole aktiivinen ja opi uusia
asioita. Positiiviset haasteet elämässäsi laajentavat mielenmaailmaasi."</i><br />
<br />
Jumitan vai? Etten sitä jo tietäisi tällä kokemuksella. Jahas, että
ihan KOKO ajan pitäisi kasvaa ihmisenä ja KOKO ajan oppia uutta.
Hmm...ja minä kun olen yrittänyt vain olla vajoamatta pinnan alle
KOKOnaan. Kuvitelkaa hukkumassa olevaa ihmistä miettimässä samaan
aikaan, mitä uutta ja mielenkiintoista voisi juuri nyt oppia ja mitä
positiivisia, jännittäviä haasteita kohdata. No, myönnettäköön, että on
melkoinen "positiivinen" haaste olla hukkumatta ja keksiä keinoja
selviytyä. Kyllä siinä varmaan jotain myös oppii?? Oppii kenties uimaan
paremmin, kellumaan tai etsimään oljenkorsia? Hei, mut täähän oli
positiivista ajattelua!! :) JES! Hyvä minä!</div><div class="post-content" contenteditable="false" id="rohea-content-body"><br />
Kyynisyys on yksi masennuksen sivutuote. Suhtaudun siihen pääosin
positiivisesti (oho!), koska se antaa potkua persuuksiin ja pistää
huvittamaan itseäni aika ajoin. Melko usein huomaan katsovani itseäni
kuin sivusta ja se musta asenteeni näyttää niin koomisen
vakavalta ja lapsellisen itsepäiseltä, että saan siitä outoa voimaa
jatkaa räpiköimistä. Ristiriitaista, mutta totta. Jotenkin tajuan, ettei
se ole koko totuus, etten se ole minä. Itseään on hyvä oppia
katselemaan ulkopäin, varsinkin masentuneena, jotta kykenee erottamaan sen todellisen minuuden, joka tässä olemuksessa asuu kaikesta ajoittaisesta kyynisyydestä, tyhjyydentunteesta ja toivottomuudesta huolimatta. </div><div class="post-content" contenteditable="false" id="rohea-content-body"> </div><div class="post-content" contenteditable="false" id="rohea-content-body">Kuten olen joskus kirjoittanut; <i>masennus on
minussa, mutta minuuteni ei ole masennuksessa</i>. Ei, vaikka kyseessä onkin
mielen "sairaus", lainausmerkit, koska masennus ei tavallaan ainakaan omalla kohdallani ole ollut sairaus, pikemminkin mielen ja kehon terve reaktio ja totaaliuupumus pitkäaikaiseen stressiin ja traumoihin. Mutta siis, jopa masennuksessa tai muissakin psyykkisissä
"sairauksissa" on mahdollista tuntea itsessään terveys ja jokin
salaperäinen täydellisyys kaiken kuonan ja kivun alla tai päällä tai
missä se nyt itse kullakin tuntuu olevan. Sillä ei ole väliä, ainoastaan
sillä, että opettelee erottamaan ne alaspäin vievät tunteet ja sen todellisen sisäisen
itsen toisistaan. Minua se ainakin auttaa jaksamaan paremmin.</div><div class="post-content" contenteditable="false" id="rohea-content-body"><br />
Eli vaikka jumituttaa, niin muistetaan, että siellä jossain asuu terveys ja viisaus. Siellä jossain - meissä.<br />
<br /></div>
Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-60963718209343070282020-05-05T14:47:00.000-07:002020-05-09T05:18:13.980-07:00Voiko ihminen muuttaa omaa persoonallisuuttaan?<div align="LEFT" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; page-break-before: always;">
<br />
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: x-small;">(Persoonallisuuspsykologian opintoihin liittyvä esseeni vuodelta 2017, siksi paljon teoriaa) </span></span></span></div>
<div align="LEFT" style="line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: x-small;"><b><br /></b></span></span></span></div>
<div align="LEFT" style="line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: x-small;"><b> </b></span></span></span></div>
<div align="LEFT" style="line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: medium;"><b><br /> </b></span></span></span>
</div>
<div align="LEFT" style="line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;">
</span>
</div>
<div align="LEFT" style="line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"><b>Johdanto</b></span></span></span></div>
<div align="LEFT" style="line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;">Ihmisen
persoonallisuuus on monimutkainen kokonaisuus ja oman
persoonallisuutensa muuttaminen kysymys, joka herättää paljon
erilaisia ajatuksia ja kysymyksiä. Itselle ensimmäisenä tuli
mieleen toive, että persoonan muuttaminen olisi mahdollista.
Toisaalta psykologian opiskelu jo alkuvaiheissaan on opettanut, että
persoonallisuudella on taipumus pysyä tietyissä uomissaan
sinnikkäästi koko elämän ajan. Persoonallisuus toki kehittyy ja
muokkautuu lapsuudesta aikuisuuteen mentäessä eri
kehitysvaiheiden aikana. Aikuisuudessakin ympäristö ja monet
erilaiset elämäntilanteet ja muutokset pakottavat usein ihmisen
muuttumaan jollain tasolla, mutta pystyykö ihminen itse muuttamaan
persoonaansa? Uskon, että ihminen voi muuttaa omaa
persoonallisuuttaan ja toisaalta uskon, ettei ihmisen tarvitse
muuttaa sitä, mikä on autenttista, totta ja hyvää meille. Kysymys
onkin, olemmeko aitoja vai onko lapsuus, nuoruus ja elämänkokemukset
muokanneet meitä niin, että meistä on tullut epäaitoja ja
persoonallisuuttamme esittäviä ”näyttelijöitä” elämän
estradilla. Olen psykologiaan tutustuessani oppinut, että
persoonallisuus pitää sisällään niin monia tasoja ja
ulottuvuuksia, että ”persoonallisuuden muutos” jo käsitteenä
on yllättävän vaikea ainakin siitä näkökulmasta, pystyykö
ihminen siihen itse vaikuttamaan aktiivisesti. Mikä muutos on
pysyvä, mikä hetkellistä ja mikä liittyy erilaisten roolien
tuomaan vaihtelevuuteen persoonan ilmiasussa ja ulottuvuudessa? Mikä on
aitoa ja mikä teeskentelyä, mikä on sopeutumisen vaatimaa lyhytaikaista muutosta, mikä on syvää ja mikä on vain pinnan kohentelua?
Onko positiivinen muutos tahallista vai tahatonta eli muuttuuko
ihmisen persoonallisuus jalostumisen kautta kuin itsestään hänen
kypsyessä elämänkokemuksissaan, jolloin persoonallisuus
pikkuhiljaa puhdistuu haitallisista käytös- ja
ajattelumalleista. Tarvitaanko muuttumiseen kovaa tahtoa,
sinnikkyyttä ja motivaatiota? Kuinka suuri on ihmisen oma osuus
muuttumisessa vai onko sitä? En löytänyt kysymyksiini suoria
vastauksia kirjallisuudesta, mutta ihmisen psykologisesta
kehityksestä löytyy paljonkin tietoa ja yritän soveltaa sitä
tähän aiheeseen. </span></span></span>
</div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;">Jatkossa
selvitän kirjallisuuden avulla ihmisen persoonallisuuden eri puolia
ja kehitystä ja käytän pohjana eri psykologiasuuntauksien
näkemystä ihmisestä persoonana sekä Mc Adamsin kolmitasoista
persoonallisuusmallia. Lopetan esseeni loppupohdintaan, jossa
vapaasti analysoin oppimaani ja omia ajatuksiani ihmisen kyvystä
muuttaa persoonallisuuttaan. Tämä aihe on mielestäni melko
filosofinen, jopa henkinenkin ja siksi psykologiset keinot eivät
mielestäni riitä tämän asian lähestymiseen kokonaisvaltaisesti.
</span></span></span>
</div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"><b>Eri
psykologisten suuntausten persoonallisuuskäsityksiä ja muutoksen
mahdollisuuksia</b></span></span></span></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;">Perttulan
(2009) mukaan<i> humanistinen psykologia</i> luottaa ihmiseen ja
uskoo vahvasti myös ihmisen persoonallisuuden kehitykseen.
Persoonallisuus on läsnä ihmisessä elämän loppuun asti ja
kehittymisellä on sisäsyntyinen suunnitelma, joka auttaa ihmistä
tulemaan potentiaaliltaan täydeksi ja toteuttamaan itsessään
olevat mahdollisuudet. Meissä kaikissa on motiivi, sen voima vain
vaihtelee ihmisestä toiseen. Humanistinen psykologia korostaa
yksilöä ja sanoo, että ihminen voi kyllä elää
persoonalli-suutensa vastaisesti, mutta se aiheuttaa epämukavuutta.
Jungin mukaan ihminen uhraa persoonallisuuttaan ohjautuessaan vain
yhteiskunnan arvoista käsin ilman omakohtaista kokemusten kuuntelua
omissa päätöksissään (Perttula 2009, s.196-199). Humanistinen
terapiatyö auttaakin ihmistä tulemaan tietoiseksi ihmisen
todellisesta itsestä ja omista tarpeistaan ja auttaa ihmistä
kuuntelemaan itseään (Nolen-Hoeksema, Fredrikson, Loftus, Lutz
2016, s.554) Itsetuntemuksella onkin mielestäni valtavan suuri
merkitys persoonallisuuden hyvinvoinnille. Hyvien tai huonojen
valintojen kautta ihminen voi ohjata itseään kohti aitoa
persoonallisuuttaan tai pois päin siitä. </span></span></span>
</div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"><i>Fenomenologisen
psykologian</i> mukaan persoonallisuus on yksilöllinen ihmisen
elämäntilanteen ja sen ymmärtämisen ainutkertaisuuden takia
(Perttula 2009, s.209). Luulen, että ihmisen halutessa muuttaa omaa
persoonallisuuttaan, hänen elämäntilanteeseensa sisältyvän
<i>sisäisen kokemisen</i> muuttaminen muuttaisi myös
persoonallisuuden ilmentymistä. Mutta miten ihminen voi muuttaa
subjektiivista kokemustaan? Se tuskin tapahtuu nappia painamalla,
mutta itsensä syvällinen tiedostaminen ja sen asian oivaltaminen,
että elämäntilannettaan voi katsoa ”kuin toisen silmin”, voisi
auttaa, koska näkökulman vaihtaminen auttaa usein suhteuttamaan
kokemusta. Se tietysti vaatii kovaa henkistä työtä ihmisen
uskomusten ja ajattelumallien tunnistamisessa sekä muokkaamisessa. </span></span></span>
</div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"><i>Narratiivisen
psykologian</i> mukaan persoonallisuus on kertomuksia, joita
itsellemme kerromme. Ihmiselle on luontaista jäsentää
toimintaansa erilaisten tarinoiden avulla ja siten ylläpitää
persoonallisuuden eheyden tunnetta. (Perttula 2009, s.209.) Tässä
kohtaa näen tarinoiden olevan mahdollisuuksia muutokseen sisäisen
tarkkailun kautta, koska ihmisen itse itselleen kertomat tarinat
muokkaavat hänen persoonallisuuttaan ja käyttäytymistään. Kyse
on sisäisestä ympäristöstä, jonka vaikuttaa ihmiseen samoin kuin
ulkoinenkin ympäristö. Negatiivinen tarinaympäristö vaikuttaa
ihmiseen negatiivisesti ja positiivinen positiivisesti. Ihmisen oma
aktiivisuus, uteliaisuus ja uskallus omien tarinoidensa sisällön
laadun tunnistamiseen on tärkeää. Se miten ihminen itselleen
puhuu, millaisia tarinoita kertoo, vaikuttaa hänen tunteisiinsa,
itsetuntoonsa, minäkuvaansa ja kokonaisidentiteettiinsä. </span></span></span>
</div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"><i>Eksistentiaalinen
psykologia</i> sanoo ihmisen syntyneen ”täälläoloon” ja
hänen tehtävänsä on käyttää hänelle annettu elämä
mahdollisimman hyvin ja valintojen kautta saavuttaa tietty
persoonallisuuden taso. Valinnat eivät kaikilta osin ole vapaita
(kuten perhe, mihin syntyy), mutta tärkeää on ymmärtää
tekevänsä valintoja yhdessä muiden kanssa ja siten pikkuhiljaa
kehittyä persoonana (Perttula 2009, s.209). Näen valinnat suurena
mahdollisuutena muuttaa omaa persoonallisuuttaan tai ainakin ohjata
sitä niin, että se voi toteutua koko kauneudessaan ja
potentiaalissaan mahdollisimman täydesti. Ihminen voi valita, millä
sävyllä värittää kertomuksensa ja miten suhtautuu
elämäntilanteeseensa; onko hän uhri vai oman elämänsä
vaikuttaja ja luoja. Tärkeää on myös minkälaisen merkityksen
ihminen antaa täällä ololleen ja kuinka lujasti luottaa itsessään
asuvaan suunnitelmaan ja motiiviin. </span></span></span>
</div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"><i>Psykoanalyyttisen
suuntauksen</i> mukaan ihmisen muutos lähtee yksilön
tiedostamattomien halujen, toiveiden ja motiivien tunnistamisesta ja
käsittelystä esimerkiksi terapiassa (Nolen-Hoeksema ym. 2016,
s.10). Mielestäni on melko uskottavaa, että mitään
tiedostamatonta ei voi muuttaa tietoisuuden keinoin. Siksi asioiden
nouseminen yksilön tietoisuuteen vaikkapa unien välityksellä,
terapiassa tai taiteen keinoin, on mahdollisuus alkaa työstää
niitä itsetutkistelun keinoin. </span></span></span>
</div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"><i>Behavioristinen
psykologia </i>esittää yksilön ulkoisen käyttäytymisen
perustuvan palkinto/rangaistus- periaatteeseen, eli ihminen
käyttäytyy sen mukaisesti, kuinka ympäristö ihmisineen ja
tilanteineen häntä palkitsee tai rankaisee (Nolen-Hoeksema ym.
2016, s.13). Yksinkertaistettuna behaviorismin mukaan muutoksen
ihmisen ulkoisessa käyttäytymisessä voisi siis saada aikaan
muokkaamalla hänen ympäristöolosuhteitaan sekä sosiaalista
verkostoaan. On luultavaa, että tuollainen muutos vaikuttaa myös
ihmisen sisäiseen käsitykseen itsestään, koska palkitseva
ympäristö auttaa ihmistä löytämään omat vahvuutensa. </span></span></span>
</div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"><i>Kognitiivinen
psykologia </i>näkee ihmisen tiedon käsittelijänä ja ihmisen
aivoja onkin verrattu tietokoneeseen; elämämme aikana saatu tieto
varastoidaan, käsitellään ja valikoidaan, sekä vertaillaan,
arvioidaan ja uudelleen sovitetaan entisen muistissa olevan tiedon
kanssa. Kognitiivinen terapia keskittyy asiakkaan käyttäytymisen
lisäksi hänen haitallisten uskomustensa muuttamiseen ja auttaa
asiakasta korvaamaan irrationaaliset tulkinnat realistisemmaksi
(Nolen-Hoeksema ym. 2016, s.13, s.554). Kognitiivinen psykologia
antaa mielestäni hyvät lähtökohdat ihmisen itse aiheuttamalle
muutokselle persoonallisuudessaan. Kuten tietokoneet voidaan
ohjelmoida uudelleen, on ihmiselläkin mahdollisuus ajattelunsa
kautta luoda uusia uusia, parempia tapoja käsitellä tietoa ja
opetella terveellisempiä coping-keinoja stressin purkamiseen. Kaikki
tuo kehitys vaikuttaa myös persoonallisuuteen ja sen ilmentämiseen
tasapainoisemmalla tavalla.</span></span></span></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"><b>Mc
Adamsin persoonallisuusmallin kolme tasoa ja muutoksen mahdollisuudet</b></span></span></span></div>
<div align="LEFT" style="line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"><i>Mc
Adamsin</i> (1995, 2006) kolmiosaisen persoonallisuuden mallin
mukaisesti persoonallisuus koostuu
kolmesta osasta. <i>Ensimmäiseen tasoon</i> kuuluvat
taipumukselliset piirteet, <i>toiselle</i> tyypilliset
sopeutumistavat ja <i>kolmannelle </i>edelliset tasot kokoava
tarinamuotoinen identiteetti. (Metsäpelto & Feldt</span></span></span><span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"> 2009,
s 22.) Tuossa mallissa ensimmäisellä tasolla voidaan ajatella
olevan melko pysyvät persoonallisuuden piirteet ja toisella sekä
kolmannella tasolla enemmän muutoksille alttiit tekijät. </span></span></span>
</div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"><i>Ensimmäinen
taso </i>pitää sisällään suhteellisen pysyvät persoonallisuuden
piirteet, kuten temperamentin</span></span></span><span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"> ja
ne persoonan piirteet, jotka ilmentävät yleistä tapaa sopeutua ja
sitoutua ympäristöönsä (Metsäpelto & Feldt 2009, s 23).
Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että perimällä on suuri
vaikutus (n.50%) persoonallisuuden
piirteiden yksilövaihteluun ja pitkittäistutkimukset ovat myös
osoittaneet perimän vaikuttavan persoonallisuuden piirteiden
pysyvyyteen ikävaiheesta toiseen. (Vierikko 2009, s.38-39.)</span></span></span><span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"> Perimä
ja ympäristö vuorovaikuttavat myös keskenään monin hyvin
monimutkaisin tavoin. Geneettistä herkkyyttä ympäristön
vaikutukselle kutsutaan GE-interaktioksi. Caspin (2003) mukaan
esimerkiksi 5-HTT-geeni
lisäsi yksilön alttiutta masennukselle stressaavissa
elämänolosuhteissa. Toisaalta LASE</span></span></span><span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;">RI-tutkimuksessa
( Jokela, Keltikangas-Järvinen, Kivimäki ym., 2007) on osoitettu
serotoniinin toimintaa säätelevän HTR2A-geenin olevan yhteydessä
ihmisen kykyyn hyödyntää ympäristön positiivisia piirteitä.
(Vierikko 2009, s 44-45.) Perimän suuren vaikutuksen takia
persoonallisuuden muuttaminen aktiivisesti ja omin voimin voi olla
vaikeaa, mutta uskon, että ihmisen vahva motivaatio muutokseen
ja pitkäaikainen itsensä tutkiminen, hyväksyminen ja armollinen
asenne voivat ylittää tai ainakin tasoittaa haitallisten
perintötekijöiden vaikutusta. En usko, että olemme perimämme
vankeja, mutta on tärkeää tuntea itsensä ja piirteensä niin
hyvin kuin mahdollista, jotta elämän tuomat haasteet kykenee
kohtaamaan itseään kuunnellen. Tämä vaatii paljon, ja joskus
tarvittava muutosvoima löytyykin vasta monien vaikeuksien ja
vuosikausien itsensä tutkimisen jälkeen. </span></span></span>
</div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"><i>Temperamentti</i>
on Keltikangas-Järvisen (2009) mukaan ihmisen synnynnäinen
toimintatyyli tai tapa reagoida. Yksilöt reagoivat eri tavoin
temperamenttinsa mukaisesti niin sisäisiin kuin ulkoisiin asioihin.
Temperamentti säilyy läpi elämän, mutta väistyy usein sivuun
muiden persoonallisuuspiirteiden tieltä. Kaikki
temperamenttipiirteet eivät ole ympäristön mielestä kulttuurista
riippuen kovin suotavia, joten ihminen oppii säätelemään
temperamenttiaan aikuistuessaan. Jatkuva temperamentin muokkaus
vaikuttaa persoonallisuuteen negatiivisesti itsetuntoa heikentäen ja
aiheuttaen ihmisessä tunteen vääränlaisuudesta.
(Keltikangas-Järvinen 2009, s. 50-51.) Voisiko sen tiedostamisella,
että ihmiset ovat erilaisia temperamentiltaan, olla vaikutusta
persoonallisuuden muuttamiseen tietoisesti sovinnollisemmaksi ja
tyynemmäksi. Ihmisen lakatessa syyttämästä toisia ja itseään
erilaisista tavoista tehdä asioita ja salliessaan erilaisuuden,
elämä helpottuu huomattavasti ja antaa persoonallisuudelle tilaa
kehittyä ja muuttua. </span></span></span>
</div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"><i>Toinen
persoonallisuuden taso</i> koostuu tyypillisistä sopeutumistavoista.
Lazaruksen (1966) kognitiivinen stressiteoria ottaa huomioon
ihmisen oman aktiivisuuden stressinkäsittelijänä.
Selviytymiskeinot ovat muuntuvia ja siten opeteltavissa. Susan
Folkman (2008) on kehittänyt Lazaruksen teoriaa ja kytkenyt siihen
mukaan <i>merkityskeskeiset selviytymiskeinot.</i> Niiden valinnassa
ja käytössä on tärkeä rooli ihmisen uskomuksilla ja henkisillä
näkemyksillä. Kokemukset voivat kasvattaa ja viisaus lisääntyä
merkityssuuntautuneiden selviytymiskeinojen hyvällä käytöllä.
Ihminen oppii, mikä on tärkeintä uudessa tilanteessa ja muuttaa
arvojärjestystään. Myönteisten asioiden merkitysten lisääminen
arkisiin asioihin ja itsemuistuttelu hyvistä asioista auttaa
selviämään haastavissa elämäntilanteissa. (Feldt &
Mäkikangas 2009, s. 94 – 99.) Mielestäni ihmisen on olennaista
uskaltaa pureutua omiin, joskus piintyneihin tapoihinsa suhtautua
vaikeuksiin ja stressiin ja opetella uusia merkityssuuntautuneita
tapoja kohdata ne. Se vaatii avoimuutta, mutta siten ihminen voi
oppia säätelemään tunteitaan paremmin ja voi tuottaa elämäänsä
tasapainoa, joka heijastuu myös ulkoiseen käyttäytymiseen. Aiemmat
kokemukset kuitenkin muokkaavat ihmisen toiminta-ja tulkintapoja ja
aiheuttavat usein itseään toteuttavia ennusteita (Nurmi 2009,
s.120). Tiedän omasta kokemuksestani, että negatiivisia kierteitä
on vaikea katkaista helposti, mutta jos ihminen oppii tunnistamaan
ne ja peloista huolimatta uskaltaa toimia toisin, muutos on jo
alkanut. Muutokseen tarvitaan uuden toimintatavan jatkuvaa
toistamista, paljon itsemyötätuntoa ja usein myös muiden ihmisten
kannustusta. Aikaisemman elämän ”tietämättömyyden”
hyväksyminen ja uuden tilanteen kohtaaminen kuin puhtaalta pöydältä
auttaa luomaan uusia, tuoreita mahdollisuuksia. Toisella
persoonallisuuden tasolla ihminen voi itse muuttaa asioita ja siten
vaikuttaa persoonallisuutensa ilmiasuun. Omien haitallisten
selviytymiskeinojen tutkiminen ja tunnistaminen muuttaa
käyttäytymistä. Esimerkiksi ennen alistuvasta ihmisestä voi tulla
vahvatahtoisempi ja sitä kautta itsetunnoltaan parempi sekä
avoimempi uusille asioille. </span></span></span>
</div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"><i>Kolmannella
tasolla</i> tarinamuotoinen identiteetti vastaa kysymyksiin: Kuka
olen, miten tulin tällaisek</span></span></span><span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;">si,
mihin olen menossa? Tarina on koko ajan kehittyvä ja ihminen tuottaa
sitä itse. (Metsäpelto & Feldt 2009, s.26.) Eriksonin (1950,
1968) mukaan identiteetti on intrapsyykkinen rakenne, jonka
rakentuessa
ihminen pyrkii löytämään oman minänsä. Identiteettitasolla
ihminen on tietoinen sekä omasta ainut</span></span></span><span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;">laatuisuudestaan
sekä samankaltaisuudestaan muiden kanssa ja myös omista
vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Yksilön omakohtainen etsintä ja
erilaisten vaihtoehtojen pohdinta on tärkeää. (Fadjukoff 2009, s
180-183.) Kypsä identiteettirakenne on avoin muutoksille ja
identiteetin jatkuvasta työstämisestä aikuisuudessa on tullut osa
kokonaisidentiteetin muodostusta (Fadjukoff 2009, s.187). Kun kaikki
Mc Adamsin teorian persoonallisuuden tasot yhdistää, muodostuu
kokonaispersoonallisuus. Matkalla kypsään, viisaaseen
persoonallisuuteen on monia kohtia, joissa ihminen voi lähestyä
sitä tai mennä siitä poispäin. Noita kohtia sanoisin niiksi
valinnanpaikoiksi, joissa ihminen voi valita, minkälaisen suunnan
persoonallisuuden kehitys ottaa. Kaikki ei ole itsestä kiinni, mutta
paljon voi ihminen itsekin tehdä. Erilaiset identiteettikriisit
tuovat ihmiselle kultalautasella kysymyksiä siitä, millainen hän
haluaa olla ja mihin suuntaan pyrkiä. Vastaako ihminen niihin
kysymyksiin avoimin mielin ja myös muut ihmiset huomioiden ja
jokaisessa uudessa polun mutkassa tarkasti itseään tutkien.
Uskaltaako ihminen alkaa valita, koska Kiergegaardin mukaan
persoonallisuus herää henkiin vasta silloin, kun ihminen alkaa
valita reagoimisen sijaan (Perttula 2009, s.207). </span></span></span>
</div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"><b>Loppupohdinta</b></span></span></span></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;">Kysyin
kolmelta ihmiseltä heidän käsitystään persoonallisuuden
muuttamisesta ja sain kaksi vastausta. Yksi henkilöistä vastasi,
että ihminen pystyy muuttamaan persoonaansa tietoisen työskentelyn
kautta. Toinen ja kolmas vastaaja lähestyivät asiaa toisin ja
kysyivät vastakysymyksen: Tarvitseeko ihmisen muuttaa omaa
persoonallisuuttaan? Se mitä he tarkoittivat, piti sisällään sen
ajatuksen, että tärkeintä on hyväksyä itsensä, ei niinkään
yrittää muuttaa tiettyjä osia itsessämme. Viimeksi mainittu
vastaus oli äärimmäisen kiinnostava, sillä sen pohjana on ajatus
siitä, että olemme täydellisiä sellaisina kuin olemme ja yleensä
yritykset muuttaa omaa persoonaansa johtavat usein aidon
persoonallisuuden peittämiseen. He kokivat persoonallisuuden
muuttamisyritykset liiallisena yrityksenä sopeutua ympäristön
vaatimuksiin. Heidän mielestään itsensä hyväksymisen kautta
ihmisen persoonallisuus alkaa muuttua</span></span></span><span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"> luonnostaan
sellaiseksi kuin se on tarkoitettukin. </span></span></span>
</div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;">Kun
itse aloin pohtia aihetta, kirjoitin listan asioista, jotka
mielestäni kuuluivat aiheen sisälle. Listasta tuli pitkä ja se
sisälsi paljon sanoja, jotka liittyivät ihmisen henkiseen kasvuun
ja itse tehtyyn työhön itsensä
kanssa. Listassa mainittiin jalostuminen, sopeuttaminen,
itsereflektio, särminen hiominen, oma tahto ja päämäärä oman
persoonan suhteen, hyväksyntä ja armollisuus, kognitiivisten
kykyjen harjoittaminen, terapeuttiset kohtaamiset, tunnetyöskentely,
kärsivällisyyden opettelu, identiteetin selkiyttäminen,
itsetunnon kohentaminen ja itsensä haastaminen. Huokaisin
mielessäni, että persoonallisuuttaan tai sen ilmiasua voinee
muuttaa, mutta se vaatii kovaa ja tietoista työtä niin
kognitiivisella kuin tunnepuolellakin. Persoonallisuus tosin saattaa
muuttua myös itsestään eri elämänvaiheissa
identiteetti-muutosten myötä ja eri roolien kautta kautta ihmisellä
on mahdollisuus ilmentää persoonallisuuttaan eri tavoin.
Elämänkaaren myötä ihminen oppii hyvässä tapauksessa luopumaan
liiasta itsekritiikistä, oppii hallitsemaan reaktiivisuuttaan ja
rauhoittamaan mielensä. Persoonallisuus ikäänkuin pehmenee.
Tietoinen toisin tekeminen ja omien ajatusten kyseenalaistaminen
muuttavat persoonallisuutta pitkällä aikavälillä avoimempaan
suuntaan. Motivaatio on tärkein asia. Ilman sitä persoonallisuuden
muuttaminen on vaikeaa, sillä ihmisellä täytyy olla halu kehittyä
ja muuttua. Terapia auttaa silloin, kun itseltä on työkalut
hukassa, sillä terapian tarkoitus on muuttaa jotain ihmisessä,
mutta se ei tee sitä ilman ihmisen omaa osuutta ja tahtoa. </span></span></span>
</div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;">Kuten
pohdinnan alussa tuli esiin, voidaan myös kysyä, tarvitseeko
persoonallisuutta muuttaa vai muuttuuko se kuin itsestään, kun
ihminen alkaa hyväksyä itseään sellaisena kuin on. Vaikuttaako
hyväksyminen niin, että ihmisen jatkuvan sisäisen
tyytymättömyyden ja ristiriitojen tauotessa persoonallisuus
alkaakin tulla esiin sellaisena kuin sen pitääkin? Johtuvatko
neuroosit, kapinat ja muut ongelmat lopultakin siitä, että yritämme
olla jotain muuta kuin olemme ja vain miellyttää muita? Oman
olemuksensa ja itsensä hyväksymisellä on laajamittaiset
seuraukset. Ihmisen ei tarvitse enää suojella omaa minuuttaan ja
identiteettiään rajuin keinoin, koska hän hyväksymisellään
antaa luvan niin muutokselle kuin pysyvyydellekin. Ehkä se, mitä
ihmisen tarvitsee tehdä, on pelkästään nähdä itsensä
rehellisesti ja hyväksyä näkemänsä. Siinä saattaa piillä se
vallankumouksellinen oivallus, joka muuttaa ihmisen persoonallisuutta
tarvittaessa. Onko sittenkin niin, että me muutumme, kun lakkaamme
yrittämästä muuttua?</span></span></span></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"><b>Lähteet:</b>
</span></span></span>
</div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;"><i>Meitä
on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset piirteet.</i> (toim.)
Metsäpelto, R-L. & Feldt, T. Kirjoittajat: Metsäpelto, R-L.,
Feldt, T., Vierikko, E., Keltikangas-Järvinen, L., Rantanen, J.,
Mäkikangas, A., Nurmi, J-E., Fadjukoff, P., Perttula, J. (2009).
(PS-Kustannus). </span></span></span>
</div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: #eeeeee;"><span style="font-family: "times new roman" , serif;"><span style="font-size: small;">Nolen-Hoeksema,
S., Fredrickson, B., Loftus, G. & Lutz, C. (2016). <i>Atkinson &
Hilgard’s introduction to psychology.</i><span style="font-style: normal;">(16th</span><sup><span style="font-style: normal;">
</span></sup><span style="font-style: normal;">edition).</span></span></span></span></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="font-weight: normal; line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div align="LEFT" style="line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-42564054962559272772017-01-25T18:07:00.002-08:002021-07-24T04:13:10.826-07:00Vanhenemisen ristiriitaaVanheneminen on outoa, ei kai sitä muutenkaan voi ilmaista. Miettikää - sisällämme asuu keskenkasvuinen mieli, tässä vanhenevassa kehossa asuu jotain hyvin nuorta, ehkä jopa iätöntä. Välillä tunnen itseni aikuiseksi, aikuisemmaksi, mutta sitten taas toisessa hetkessä olen kuin lapsi sormi suussa ja kaikki opittu on jossain unohduksissa. Katson peiliin ja ihmettelen, miksi näytän tältä miltä näytän. Miksi koko olemukseni on käynyt vieraaksi. Tämä on kuin murrosikä - olo on kömpelö, en hallitse enää raajojani. Kävelen erikoisesti ja köpötys ei ole enää vieras sana kokemusmaailmassani. Ei, se on tuttuakin tutumpaa. Varsinkin, kun ulkona jäisillä kaduilla etenen katse maahan luotuna ottaen tipuaskeleita ja mietin, mistä voisin ostaa kenkiini liukuesteet. Lenkille kaipaa jotain tukea ja ne 45-vuotislahjaksi saadut kävelysauvat, jotka silloin ehkä tuntuivat hiukan mummomaisilta, tuntuvat niin tarpeellisilta nyt. Ei siksi, että kävely olisi reippaampaa, vaan siksi, että niihin voi nojailla mukavasti aina silloin tällöin köpöttelyn lomassa.<br />
<br />
Mutta miltä tuntuu, kun ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä alkaa jossain vaiheessa elinkaarta väistämättä kasvaa ja kasvaa. Se tuntuu jo nyt 56-vuotiaana todella kummalliselta. Yleensä sanotaan, että ihmiset vanhetessaan tyyntyvät ja tyytyvät siihen mitä on ja hyväksyvät olemassa olevan totuuden ja todellisuuden. Ehkä niin onkin joidenkin kohdalla, vaikka uskonkin, että ristiriita sisäisen ja ulkoisen tunteen ja tunnelman välillä kasvaa koko ajan lähes jokaisen ihmisen kohdalla. Tuon ristiriidan ei tarvitse olla kuitenkaan negatiivinen asia. Sitä kannattaa vain hiukan tutkia.<br />
<br />
Mitä tapahtuu siis, kun ihminen vanhenee ja muuttuu vuosi vuodelta enemmän ulkoisesti itselleen vieraaksi tai alkaa muistuttaa vaikkapa omaa äitiään tai isovanhempiaan. Omilta vanhemmilta näyttäminen on monelle sellainen "ei, en halua"- juttu. Se kertoo konkreettisesta ikääntymisestä ja samalla myös juuret paljastuvat ja joillekin juuri <i>ne</i> juuret, joita ei niin tahtoisi tunnustaa omikseen.<br />
<br />
Ajattelen, että ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä on kuin silta, jossa hämmennys kehosta on sillan toisessa päässä ja toisessa päässä puolestaan on muuttumaton minuus, ikuinen nuoruus ja viattomuus. Siellä on tietoisuus jostain pysyvästä meissä. Tuolla sillalla voi käyskennellä puolivälissä maisemia katsellen, jolloin mieli hyväksyy molemmat puolet todellisuudeksi. Silloin on ikään kuin sinut itsensä kanssa. Välillä voi kävellä sillan päähän asti ja keskittyä olemaan enemmän sisäisyytensä kanssa sen vilpittömyydestä ja viattomuudesta nauttien. Toisinaan elämässä taas täytyy kohdata ikä ja sen tuottamat rajoitteet ja armahtavaisesti antaa itselleen kehon vaatima lepotauko. <br />
<br />
Ulkoinen rapistuminen kertoo kuitenkin egolle karua kieltä. En voi riippua kiinni ulkoisissa asioissa - kehoni kertoo sen minulle selvästi. Kaikesta ulkoisesta on luovuttava jossain vaiheessa. Vanheneminen on tavallaan viesti, joka kertoo ihmiselle, että on aika lakata pikkuhiljaa riippumasta kiinni yhtään missään, koska kaikki on häilyväistä ja muuttuu ennen kuin huomaatkaan. On pakko (jos haluaa olla onnellinen) hyväksyä se mitä on nyt, tehdä se mitä haluaa - nyt. Sisäinen ihminen ei vanhene, ei rypisty, eikä ala köpöttää. Koen, että oma sisäinen ihmiseni on vakaampi koko ajan. Sen ei tarvitse enää kompuroida niin paljoa ja jos se kaatuu, se hyväksyy sen ilman suurempia ihmettelyjä. Olen löytämässä kyvyn hyväksyä kaikki asiat sellaisena, kuin ne tulevat. Ehkä se on ikääntymisen ansiota ainakin osittain. <br />
<br />
Silti ristiriita, jonka koen katsoessani itseäni tuoreissa valokuvissa on aina läsnä. Näytän äidiltäni, en minulta, en siltä, mitä tunnen sisälläni. Olen muuttumassa vieraaksi itselleni, mutta se vierauden tuntu vie minua lähemmäksi omaa nuorta sisintäni. Se on nyt tutumpi kuin tuo vanheneva nainen peilissä tai kuvissa. En kuitenkaan halveksi tuota hiukan oudolta vaikuttavaa, joskus äitini "tietäväisellä" äänellä puhuvaa hahmoa. Ei, koen myötätuntoa ja lämpöä. Niin paljon nuo silmät ovat nähneet, niin paljon nuo rypistyvät kädet ovat tehneet erilaisia, ihmeellisiä asioita. Tuo mieli, kuinka se on oppinut ja kuinka paljon unohtanut. Keho muistaa kaiken ja vanhenee, koska se joutuu kantamaan painavia taakkoja - usein itse aiheutettuja. Tuo rapistunut mielen asumus natisee ja nitisee nahkoissaan, mutta sen muisti on veitsenterävä ja elämisen jäljet esillä, kuten käyttöastiassa kuuluukin olla.<br />
<br />
Minuus, sisäinen olevaisuus, mikä sitten onkaan, ei vanhene, mutta suostuu mieluusti asumaan vanhemmassakin kehossa ja tuntuu itseasiassa viihtyvän siellä päivä päivältä paremmin.<br />
<br />
<br />Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-64198659659841357152016-10-03T16:58:00.001-07:002021-07-24T04:14:23.391-07:00Vasta sen löysin, nytkö pitää jo pois antaa<div class="post-content" contenteditable="false" id="rohea-content-body">
<i>"Elämän ensimmäinen puolikas on omistettu terveen egon rakentamiseen.<br />
Elämän toinen puolikas on matka sisäisyyteen ja egosta luopumista."</i><br />
- C.G. Jung<br />
****<br />
Olen kirjoittanut identiteetin etsinnästäni
joitakin vuosia sitten. Jossain vaiheessa elämääni koin, että
identiteettini on todella hauras ja rakentumaton. Haastavan lapsuuteni ja
nuoruuteni jälkeen olin jäänyt hiukan keskeneräiseksi itsetunnoltani.
Minulla oli/on useita hienoja roolihahmoja (äiti, tytär, vaimo,
sairaanhoitaja, laulaja, kuntosali-intoilija, remonttireiska, runoilija,
valokuvaaja jne.), joiden kautta kykenin toimimaan ja olemaan jotain
"erityistä", mutta jossain sisälläni olin tietämätön siitä kuka ja
minkälainen oikein olin ja usein pelkäsinkin tulevani paljastetuksi.
Ajattelin, että jos roolit ja kulissit särkyvät ympäriltäni, jäljelle ei
jää ainakaan mitään "hyvää" tai "kaunista". Lopulta kulissit sitten
särkyivätkin ja sen seurauksena tein kovan ja hikisen, jopa
verenmakuisen vuosien työn löytääkseni aidon identiteettini ja
eheyttääkseni "egoni" ihmismäiseen kuntoon. Kaikki tuo
selviytymistaisteluksi kuvaamani aika ja sen tuottamat "sotavoitot"
eivät kuitenkaan lopultakaan tyydyttäneet kaipuutani löytää todellinen
minuuteni, koska todellinen minuus ei ole sama asia kuin ego tai
pinnallinen identiteetti.<br />
<br />
Olen tajunnut jo pitkään, että se mitä hain ja yritin rakentaa, ei
ollutkaan sitä mitä syvimmältäni olin ja missä kokisin rauhaa. Siinä ei
ole mitään pahaa sinänsä, että rikkoutuneen/kehittymättömän identiteetin
yrittää saada mahdollisimman ehjäksi ja "terveeksi", ja tekee ihania,
luovia asioita ja kehittyy niissä hyväksi ja voi siten vaikka palvella
maailmaa. Kuitenkin kaiken itsensä kehittämisen ohessa ja jälkeen (miten
nyt vaan) on kuitenkin vielä tärkeämpää oppia lopulta luopumaan siitä
uskosta, että se mitä <i>minä</i> olen saanut aikaan elämässä, mitä mieltä <i>minä</i> olen asioista tai kuinka oikeassa <i>minä</i>
olen, olisi merkittävää. Tuo kaikki (ja paljon muutakin) on egon tapa
ajatella ja pitää itseään hengissä. Tuossa sitaatissa Jung puhuu
"terveen egon" rakentamisesta, olen oppinut itse, ettei tervettä egoa
ole olemassakaan, on vain ego, joka reagoi enemmän tai vähemmän ja hallitsee ihmisen
toimintaa enemmän tai vähemmän. Tärkeintä on opetella löytämään ilo,
rakkaus ja rauha sieltä, missä egolla ja pinnallisella identiteetillä ei
ole mitään valtaa eikä merkitystä eli egon tuolta puolen.<br />
<br />
Suosittelen kaikille egon pyörityksestä irtihaluaville lukemiseksi
vaikkapa Eckhart Tollen kirjoja. Luen parhaillaan hänen kirjaansa Uusi
Maa. Olen edennyt lukemisessani tosi hitaasti, sillä kirja on niin
täynnä valoa ja viisautta, että haluan ehtiä imeä sitä itseeni
mahdollisimman paljon enkä siis kiirehdi. Joskus jos innostun jostain
kirjasta paljon, luen sen hirveällä vauhdilla ja ahmien, mutta nyt
haluan nauttia. Luopuminen ja siitä lukeminen voi todella olla kokemus,
joka synnyttää rauhaa ja iloa, jopa kärsivällisyyttä. :)<br />
<br /></div>
Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-28502337660292106662016-10-03T16:48:00.002-07:002016-10-18T23:48:43.669-07:00Oppia ikä kaikki(Tämä teksti on kirjoitettu puolitoista vuotta sitten toiseen blogiini, mutta on edelleen totta itselleni.)<br />
<br />
****<br />
<br />
Tuntuu kovasti siltä, että
olen tällä hetkellä valtavassa oppimisen ja oivaltamisen vaiheessa.
Kirjoittelen näitä ylös itselleni ja teillekin, että sitten kun unohdan
(taas) voin palata katsomaan, et kyllä minä joskus jotain olen
hoksannutkin. Tunnen itseni jo siinä mielessä aika hyvin, että näiden
vuosien varrella olen oivaltanut isoja asioita moneen kertaan ja yhtä
lahjakkaasti ne myös jonnekin alitajunnan syövereihin kadottanut, kun
elämä on alkanut potkia päähän TAI toisin sanoen, olen itse
unohduksellani saanut aikaan kaaoksen elämässäni ja palannut vanhoihin
tapoihin ja ajatusmalleihin. Niihin on hirveän helppo palata, koska ne
ovat niin äärettömän tuttuja kuvioita, jopa turvallisia ja usein
hetkellisesti kovinkin palkitsevia. Ja koska osaan ne niin hyvin, koen
jonkinmoista "taitavuutta", vaikka asia olisi huonokin ja tekisi minulle
pahaa. Ihminen on niin kummallinen otus.<br />
<br />
Uusien asioiden opettelu
puolestaan vaatii, kuten jokainen tietää, kärsivällisyyttä ja sen
tajuamista, että palkinto kenties ei tule ihan siinä samassa hetkessä,
vaan hiukan täytyy sietää epämukavuutta ja epävarmuutta, jopa
epäonnistumisia. Täytyy sietää jopa hukassa olemisen tunnetta, joka on
yksi pahimpia - ainakin itselleni. Kun ei ole varma, löytääkö sitä tietä
enää ollenkaan.<br />
<br />
Lapsilta kysytään usein koulupäivän jälkeen: No, mitäs sinä tänään
opit? Minäkin haluan kysyä päivittäin itseltäni: Mitä minä tänään opin?
Sillä ihan jokainen päivä on oppimisen päivä. Joku toki voi olla niin
pitkällä, että osaa vain olla ja nauttia työntuloksista, mutta heitä on
aika vähän tässä maailmassa. Haluan oppia nauttimaan opitusta ja haluan
oppia lisää. Minulla on hirmuinen nälkä tällä hetkellä oppia, oppia ja
taas oppia (montakohan kertaa tuo sana on jo tullut sanottua). Nautin
tästä niin kauan kuin tätä kestää ja jos se loppuu ja väsyn, niin sitten
lepään, se on niin yksinkertaista.<br />
<br />
Lopuksi vastaus tai edes joku asia, mitä olen oppinut tähän hetkeen
mennessä tänä päivänä. Opin, että irtipäästäminen, josta olen niin
paljon kirjoittanut, ei olekaan aidoimmillaan "irtipäästämistä", vaan
sen takana tai alla olevan asian kohtaamista ja tiedostamista. Sen
havaitsemista, että olen itse valinnut pitää kiinni. On varmasti
myös totta, että joitakin, itseasiassa kaikkia noita asioita joissa olen
riippunut, on tarvittu jonkun toisen, syvemmän tunteen hallitsemiseen
tai peittämiseen. Niinpä "irtipäästämisen" seurauksena kohdattavaksi tuleekin aika isoja ja kipeitä
tunteita.<br />
<br />
En väitä, että jep, tajusin tämän nyt tässä heti kokonaan, mennäänpä
siis seuraavaan asiaan ja koskaan en enää riipu missään kiinni,
hallelujaa! Eipä varmastikaan ole niin, mutta tämä on yksi askel, yksi
alku, yksi välähdys. Näitä odottelen lisää malttamattomana, oppien, mutta pitäen
mielessä, että olen tässä, en voi edetä nopeammin kuin hetki
kerrallaan. Tässä olen - nyt. Ja jostain kumman syystä koen onnea.Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-59318485183836171012016-10-03T16:38:00.000-07:002016-10-03T16:38:46.778-07:00Tavoite vai sen puute?<div class="post-content" contenteditable="false" id="rohea-content-body">
Löysin itseni kuuntelemasta erästä myyntivalmennusvideota ja
törmäsin sanaan tavoitteet ja niiden merkitys. Myyntityössä jos missä
tavoitteet ovat varmasti usein erittäin suuressa merkityksessä. On
myyntilukuja, joita tavoitellaan, on strategioita. Elämää täysin ilman
tavoitteita on vaikea elää, ainakin kaukaiset unelmat ja haaveet ovat
varmasti lähes jokaisen mielessä jossakin muodossa päivittäin. Ne ovat
loistavia kannustimia ja eteenpäin potkijoita toisinaan, ja kuitenkin
samalla ne ovat kuin kaksiteräinen miekka.<br />
<br />
Tuossa myyntityöhön opastavassa videossa, yllättävää kyllä, ei
keskityttykään hiomaan tavoitteita paremmiksi, vaan pyrkimään kohti
tavoitteetonta tilaa. Miksi, no kuulemma siksi, koska <em>tavoitteet aiheuttavat pettymyksiä</em>.
No, eikö sitten saisi olla pettymyksiä? Saa ja tulee luultavasti aina
olemaan, mutta vähentämällä jäykkiä tavoitteita elämälle, omalle
itselle, millekkään, me palaudumme tähän hetkeen ja tilaan, jossa kaikki
on vielä vapaata olemaan juuri sitä mitä se on. Jossa ei tarvitse
pyrkiä jotakin kohti, olla jotain enemmän, olla saavuttamassa jotain,
jotta olisi onnellisempi. Se on tila, jossa meillä on jo kaikki ja jossa
on tilaa ilolle ja lapsenmielisyydelle. Tällä tavoin kykenemme
vähentämään pettymyksen tunteita. Ja kuka niitä kaipaa? En minä
ainakaan. Hyvä myyjäkään ei aseta myyntitilanteelle tavoitetta, vaan
etenee tuotteen esittelyssä ja vuorovaikutuksessa ilon ja innon kautta.
Hän uskoo asiaansa, kertoo siitä aidosti, tyytyväisenä tuotteeseensa.
Mitä muuta tarvitaan? Ostaja ostaa, jos haluaa ja ilman pakkomyyntiä
luultavimmin ostaa useimmin, koska ei koe painostusta.<br />
<br />
Tavoitteet voivat antaa suuntaa elämässä, olla runkona jonkun päivän
kohdalla, mutta on aina hyvä jättää henkistä tilaa muutoksille,
yllätyksille ja sille, että elämää on lopultakin mahdoton suunnitella
niin, että se toteutuisi täysin niin kuin haluat. Jos vain jäykästi
seuraa laatimaansa tavoitekaaviota, yleensä jotain elämästä jää silloin
kokematta tai siitä tulee stressaavaa. Ehkä ihminen menettää
spontaaniuden, ilon ja hetkessä elämisen riemun. Elämässähän kun
kuitenkin on vain nyt-hetki, joka ei pidä sisällään tavoitteita, se vain
on. Olkaamme siis itsekin.<br />
<br />
</div>
Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-79617812622564364222014-09-26T06:30:00.006-07:002022-05-01T16:32:27.994-07:00Rakastamisen pelkoKamppailen kummallisessa tilassa. Olen tilassa, jossa kuuntelen välillä opetettuja "totuuksia" elämästä, noita ulkopuoleltani vuosien mittaan tulleita "viisauksia", välillä taas käännyn itseni, sen syvimmän puoleen ja kuulen ihan jotain muuta, ja hymyilen... ja sitten taas, ne muka järkevät oman egomieleni tuottamat ajatusmallit ja kuviot saavat vallan ja olen lopulta ihan sekaisin ja ristiriidassa "realistisen" elämän ja syvimmän itseni kanssa. Mihin uskoisin, ketä kuuntelisin? Ja miksi yleensäkään kuuntelisin mitään, tai ketään, miksen vain olisi ja eläisi - rakkaudessa. Ilman selityksiä tai perusteita. Kuten kukkakaan ei selitä, miksi se juuri nyt kukkii tai kuihtuu. On paljon asioita, jotka tapahtuvat, emmekä me kyseenalaista niitä, me vain hyväksymme ne sellaisenaan, olemassaoloon kuuluvina asioina tai ilmiöinä. Miksi me siis kyseenalaistamme rakkauden ilmestymisen meissä? Miksi meillä on taipumus syyttää itseämme rakkauden tuottamasta tunteiden voimasta, tehdä siitä jotenkin väärää ja joskus jopa kuin paholaismainen vihollinen, joka yrittää tuhota meidät. Tiedän kyllä joitakin syitä tuohon ja niitä yritänkin valottaa tässä kirjoituksessani hieman. <br />
<br />
Olen kirjoittanut tässä blogissa aiemminkin rakkaudesta omasta mielestäni niin rehellisesti ja sen vaatimalla arvokkuudella, kuin olen sillä hetkellä osannut. Voit lukea sen tästä. <a href="http://tuijakarhinen.blogspot.fi/2013/02/rakkaus-mita-se-on.html">Rakkaus - mitä sen on? </a><br />
Olen myös kysynyt, "saako heikkoa rakastaa?" ja tämänkin kirjoituksen otsikko voisi olla: "saako tai voiko heikko rakastaa?" Onko heikon ihmisen rakkaus vähäpätöisempää kuin vahvan ihmisen? Tietenkin voidaan myös kysyä lopulta, kuka meistä on heikko ja kuka on vahva. Se ei ole yksiselitteistä lainkaan, koska moni ns.vahvuus meissä peittää alleen heikkoutta ja moni ns.heikkous kätkee suuren vahvuuden itsessään. Nämä kysymykseni ovat tavallaan "hölmöjä" siinä itsestäänselvyydessä, että jokainen varmasti vastaisi sen kummempia miettimättä, että totta kai heikko saa ja voikin rakastaa. Mutta, kun mennään syvemmälle, kysymys onkin siitä, miten me (miten minä itse arvotan omaa rakkauttani) arvotamme rakkautta, sen antajan tai saajan mukaan ja jos me niin teemme, onko se rakkautta lainkaan tai onko rakkaus silloin vain sivuosassa?<br />
<br />
Palatkaamme tuohon alkuun. Miksi rakkaus tuntuu viholliselta? Miksi sisälläni on käynnissä taistelu, jossa vastakkain ovat kieltäminen ja hyväksyntä. Rakkautta en saa pois häädettyä kokonaan, se on ja pysyy tuossa lähellä, välillä pyrähtää kuin suuri valopallo ulos sielustani. Välillä pälyilee nurkan takana odottaen sopivaa hetkeä palata. Kieltäminen on sitä, että yritän järkeillä sen joksikin muuksi, kieltää sen voiman ja kauneuden. Muotoilen siitä rumaa ja jopa vähän säälittävääkin, jonka olemassaololle ei ole perusteita. Näin saan itsestäni " muka" vahvemman häätämällä pois sen ylimääräisen asukkaan, joka vie mielenrauhani, ja joka tekee minusta jotenkin avuttoman, koska en voi hallita sen tuomaa viestiä. Se viesti on jotain niin tyyntä ja pyhää, etten koe järkevää syytä sen olemiselle minussa - heikossa ihmisessä. <br />
<br />
Rakkaus tuo mukanaan myös toivon. Se on ehkä suurin syy, miksi haluan kieltää rakkauden minussa. En halua toivoa, en halua uskoa. Haluan vain olla tässä ja nyt - ilman haaveita ja unelmia. Haluan ottaa tästä hetkestä irti sen, mitä se voi tarjota ja siinä kaikki. Tämä jos mikä on outoa, koska olen kirjoittanut jopa pienen teoksenkin unelmista. Miksi pelkään nykyisin niin paljon unelmia ja toivon tunnetta? Luultavasti pelkään tulevani entistäkin heikommaksi, tai olevani entistäkin naivimpi. Pelkään olevani kuin lapsi, joka ei kertakaikkiaan vain ymmärrä, että kaikki mitä hän haluaa tai toivoo, ei ole hyväksi hänelle. Pelkään siis tulevani pienemmäksi. Myös sielultani, ikään kuin sielu, se syvin sisin meissä voisi kasvaa tai pienetä. Ei se voi. Se on aina sama pyhyys ja totuus meissä.<br />
<br />
Pelkään olla myös haavoittuvainen, koska koen, että minulla ei ole ketään tai mitään, joka lohduttaisi tai hoitaisi minua, kun olen haavoittuneessa tilassa. Ja pelkään pettymystä. Tuntuu että arpia on jo riittävästi ja aikaa niin vähän uusien parantumiseen, ettei ole varaa riskin otolle rakkauden suhteen enää. Ajattelen tuota kaikkea siksi, koska haluan olla myös itse rakastettu - totta kai. Ajattelen silti lopultakin hyvin nurinkurisesti. Elämä on lyhyt, se on totta. Haluanko siis käyttää sen äärimmäiseen itsesuojeluun, kovuuteen ja rakkauden tai rakastamisen kieltämiseen itsessäni? Haluanko rakentaa uudelleen ympärilleni muurin, nostaa naamion kasvoilleni takaisin? Kyllä joskus haluan, useinkin, mutta en näe sitä viisaaksi ratkaisuksi, joten siksi tässä juuri kirjoitankin tätä tekstiä. Yritän selvittää ja hyväksyä sen, mitä elämä on minulle antanut. Mutta rakkaus pelottaa, koska se avaa silmät, se avaa tien sellaiseen viisauteen ja armoon, joka häikäisee. Se synnyttää rakkauden itseänikin kohtaan, ja sekin pelottaa, koska se synnyttää vahvuutta, jota en ole kokenut aikoihin. Odotan rakkautta ulkopuoleltani, mutta kohtaan itseni rakkaudessa. Kestänkö sitä?<br />
<br />
Rakkaus on hyvin monimutkainen ja ristiriitainen kaikessa yksinkertaisuudessaan, kuten kirjoituksestanikin käy ilmi. Monimutkaisen siitä tekee se, että asumme ihmisasussa ja katsomme maailmaa identiteettiverkkojemme läpi nähden kaiken jotenkin vääristyneenä. Pyörimme olettamuksien ja luulojen hullunmyllyssä, jossa jopa aito rakkauskin muuttuu vaikeaksi ja tuhoavaksi villipedoksi, joka täytyy taltuttaa keinolla millä hyvänsä. <br />
<br />
Hyväksyntä ja rakkauden vastaanottaminen synnyttävät turvallisuutta, vapautta ja pyhää huolettomuutta. Kun joku on minulle tärkein aidossa rakkaudessa, tulee samalla kaikista ja kaikesta tärkeää minulle - minä itse mukaan lukien. Tajuan silloin kaiken arvon ja arvokkuuden sekä myös herkkyyden. Haluan suojella, varjella ja kohdella hellävaraisesti elämän antamia lahjoja ja kauneutta ympärilläni.<br />
<br />
Rakastaminen teonsanana on maailman tärkein asia, se on tärkeämpää kuin tulla itse rakastetuksi. Jos rakastamme ja annamme sen hehkua meistä ulos, hyväksymme silloin niin itsemme, rakkauden kohteemme, kuin myös muut lähimmäisemme. Kyse on vain siitä, hyväksymmekö rakkautemme ilman määrittelyjä ja rajoja ja annammeko sille vapauden muuttaa meitä.<br />
<br />
<br />
<br />Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-341091055968417462014-07-31T12:56:00.000-07:002015-03-11T15:12:29.978-07:00Kipeä katkeruusEn osaa nykyään päättää kumpaan blogiini kirjoitan, siksi laitankin linkkejä vuoroin toiseen ja vuoroin toiseen. Kirjoitin Kuin viimeistä päivää- blogiini katkeruudesta ja jotenkin se aiheensa puolesta sopisi paremmin tähän blogiin, kun täällä tuppaan pohtimaan enemmän noita tunnemaailman ilmiöitä. Laitankin siis taas linkin sinne, jos aihe kiinnostaa: <a href="http://tuitsuli.vuodatus.net/lue/2014/07/varjele-minua-katkeruudelta">http://tuitsuli.vuodatus.net/lue/2014/07/varjele-minua-katkeruudelta</a><br />
<br />
Itselläni on pieni pelko kummittelemassa takaraivossa siitä mahdollisuudesta, että eräänä päivänä joudun sellaisen katkeruuden valtaan, että menetän elämäniloni lopullisesti. Se johtunee siitä, että olen hyvin läheltä nähnyt, miten tuskaista ja surullista on katkeran ihmisen elämä, ja miten suuresti se myrkyttää ympäristöä. Siksi yritin kirjoittaa sitä ja niitä tunteita ulos itsestäni eräänä päivänä. Ei se yhdellä kirjoituskerralla poistu, mutta tärkeintä on oppia tunnistamaan itsessäni katkera mieliala ja pyrkiä jotenkin käsittelemään sitä ennen kuin se on syönyt kokonaan pois kauneuden tajuni ja herkkyyteni.<br />
<br />
Tiedän, että olen suuressa vaarassa katkeroitua, koska olen saanut äidinmaidossa siihen hyvät lähtököhdat ja oppinut myös sietämään katkeruutta ympärilläni erittäin sitkeästi, vaikka se vaikealta on tuntunutkin. Ymmärrän myös katkeruuden syitä varmasti keskitasoa paremmin ja ehkä sitä kautta hyväksyn itsellenikin sen kaltaisia ajatuksia helpommin kuin moni muu. Siksi olenkin varuillani kuin saaliseläin. Herkkänä ja aistit auki. Masennus, jonka vallassa myös ajoittain olen, ei ole sama asia, vaikka senkin kanssa saan olla koko ajan kamppailemassa. Masennus kohdistuu enemmänkin omaan itseen negatiivisin ajatuksin, mutta katkeruus, se kääntyy ulospäin vihaamaan maailmaa ja osoittaa syyttävän sormensa milloin mihinkin epäkohtaan sulkien pois oman itsen mahdollisuudet muuttaa asioita. Muiden onnellisuudesta tulee silloin vain vihollisen voiton huutoa ja ihmisten positiivisuudesta tietämättömyyttä ja tyhmyyttä.<br />
<br />
En tahdo tulla sellaiseksi. Mutta koko ajan käy vaikeammaksi säilyttää lapsenmielisyys ja usko elämän kantavaan voimaan. Toivon vain tämän tiedostavan ajatteluni kautta saavani voimaa taistella tuota ikävää tautia vastaan. Tiedän, että kyse on silti suuresta tunne-elämän ongelmasta ja ajattelulla siihen on aika vaikea vaikuttaa, mutta en nyt parempaakaan keinoa keksi. Toivon vain parasta (ja yritän olla pelkäämättä pahinta). Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-19395557219237344572014-04-03T10:36:00.002-07:002021-07-23T12:54:28.073-07:00Pohjaton suruOlipa kerran tyttö, jonka elämä täyttyi monenlaisista ikävistä kokemuksista ja menetyksistä. Kun yksi kipu ja tuska loppui, oli jo uusi kolkuttamassa ovella. Mistään ei löytynyt korvaavia, hyviä kokemuksia ja niinpä tuosta tytöstä kasvoi ihminen, jonka sisimmän oli vallanut suru, jolle ei ollut pohjaa. Ei ollut sitä kohtaa sielunmaailmassa, jossa suru vihdoin irrottaisi otteensa ja josta alkaisi uusi luottavainen elämä. Hän oli tehnyt kaikkensa; taistellut kuin hullu, jopa opetellut surutyön tekemistä kaikenmaailman kirjoista, lopulta antautunut ja vain ollut, ja taas noussut taisteluun - löytämättä kuitenkaan lopullista rauhaa. Kului vuosikymmeniä. Suru ei vain hävinnyt. Se ei suostunut loppumaan. <br />
<br />
Lopulta, kuin viimeisillä voimillaan, tyttö ajatteli: "Minun täytyy siis kai vain hyväksyä tämä surun kipu, sillä olen nähnyt, että se ei tule koskaan jättämään minua. Minun on kiitettävä sitä, sillä se on tehnyt minusta erilaisen. Olen oppinut myötätuntoa, nähnyt monia sateita ja myrskyjä, joskus jopa sateenkaariakin. Vaikka suruni on vienyt minulta kyvyn olla onnellinen pysyvästi, yritän hyväksyä senkin. Minun on nyt, viimein, opittava elämään suru sylissäni, suru peittonani ja löydettävä elämästäni tarkoitus sen kautta."<br />
<br />
Tytön oli vaikea elää maailmassa, jossa suru on vain väliaikainen vieras useimmille. Suru eristi hänet muista, teki hänestä muiden silmissä vaikeasti lähestyttävän, ehkä oudonkin. Häntä pidettiin liian vakavana, liian paljon pohtivana. Hänen ainainen tapansa "ryömiä" mustissa tunteissa, mietiskellä niitä alituiseen ja sitten kuin taikaiskusta joskus esiin pyrskähtavät kummalliset ilonkiljahdukset saivat muut varpailleen. Kuka hän oli? Miten häneen pitää suhtautua? Tuo pieni herkkä ihmislapsi oli liian syvällä surussa ollakseen tavoitettavissa, ollakseen riittävän keveä lentämään muiden tahdissa. Välillä hän kyllä liiteli, mutta aina korkeammalla kuin muut. Useimmiten hän kuitenkin vain makasi siivet murtuneina maassa. Niinpä hän jäi yksin surunsa kanssa ja hänestä tuli surunlapsi,-sisar ja -kumppani. Koska suru oli ainoa joka häntä ymmärsi. Ainoa, joka ei koskaan hylännyt.<br />
<br />
Mietin tässä hiljaa itsekseni nyt, voisiko surusta raskautetulla sielulla olla kuitenkin myös tarkoitus ja tehtävä? Onko jokin keino, jolla tuota taakkaa voisi keventää? Voisiko surusta jakaa muille niin, että se hyödyttää ja auttaa muita? En tiedä, mutta toivon niin. Silloin surusieluisellekin löytyisi koti tästä maailmasta. Ehkä hän voisi tarttua toista samanlaista kädestä ja taluttaa hänetkin kotiin, olla hänelle se joku, joka ymmärtää. <br />
<br />
<span class="userContent"></span><br />
<div class="text_exposed_root text_exposed" id="id_533d9daf3b6330269037847">
<span class="text_exposed_show"><br /></span></div>
Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-13024718266124170182014-04-01T05:45:00.000-07:002014-04-04T04:25:51.797-07:00Luopumisen vuosisataViime vuodet ovat olleet luopumisen aikaa. Kun mietin tuota asiaa, noita vuosia, huomasin, että minullahan on monta runoakin luopumisesta, jo
monen vuoden ajalta. Voisin kirjoittaa varmaan romaaninkin luopumisesta
ja pystyttää oman yksityisen hautausmaankin kaikille luopumilleni
asioille.<br />
<br />
Muistomerkkejä riittäisi kyllä mukavaksi rivistöksi. Löytyisi monen
kokoista ja -näköistä, olisi pikkuruisia puisia ristejä ja muutama
isompikin kivi, ehkä jopa pari valtavaa muistomonumenttiakin voitaisiin
havaita keskellä hautausmaata tönöttämässä. Mutta sitä lähinnä mietin,
että kuka auttaisi hautaamaan tuon hautausmaan kivineen ja risteineen?
On työlästä kierrellä noilla kaikilla sadoilla muistomerkeillä päivästä
toiseen, viikosta viikkoon, vuodesta toiseen, kuin lepoon ikuisesti
kykenemätön ja yössä loputtomasti yksin ulvova haamu parka. Ei ole
helppoa luopua.<br />
<br />
Viime vuosina luovuin silti taas aika monesta asiasta, jopa unelmista.
Osan tein pakon sanelemana, osan (muka) vapaaehtoisesti. Luovuin
asuinpaikastani mielikaupungissa, luovuin ammatistani, luovuin
voimantunnostani, luovuin hemmetinmoisesta määrästä tavaraa, luovuin
turvallisuuden tunteesta, luovuin tasapainostani, luovuin yrittämisestä,
luovuin kirjoittamisesta (osittain), luovuin illuusioista, luovuin
rakkaudestani, luovuin terveydestä, luovuin tekoilosta, luovuin
näennäisestä vapaudestani, luovuin sinusta, luovuin minusta.<br />
<br />
Minusta tuntuu, etten omista enää mitään. Olenko nyt vapaa? En,
onhan hautausmaa olemassa... enkä ole edes luopunut kaikesta. En ole
luopunut huolehtimisesta enkä syyllisyydestä, en katumuksesta enkä
kateudesta, en vihasta enkä surusta. Enkä varsinkan pakopaikoistani.
Paljon on vielä tehtävää. Paljon kipattavaa hautausmaalle. Tervetuloa
uusi vuosi ja uudet luopumiset, vanhat toki kummittelevat edelleen
virkeänä ja minä niiden seassa haahuilen ja huhuilen...vähemmän
virkeänä. Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-27317062293463080362014-03-23T10:10:00.001-07:002020-07-07T05:27:26.259-07:00Näkymättömyyden sairaus <span style="font-family: inherit;">Olen viime a</span>ikoina innostunut pelaamisesta, siis rahapeleistä. Hyvin pienillä panoksilla tosin, koska olen samalla myös melko tarkka raha-asioideni suhteen. Miten tämä liittyy sitten tuohon otsikkooni näkymättömyyden sairaudesta? No, jotenkin minusta tuntuu, että me ns. "näkymättömyyteen sairastuneet" etsimme koko elämämme ajan keinoja joilla poistaa tuota tunnetta, ettemme ole olemassa muille tai edes itsellemme.<br />
<br />
Minulle pelaaminen antoi aluksi tunteen, että olen siunattu, minua katselee joukko enkeleitä, jotka haluavat minulle vain hyvää ja tietenkin samalla ohjaavat numeroita niin, että tulen nähdyksi ja samalla "rikkaammaksi". Sain muutaman voitonkin heti ja sen seurauksena tunsin niin suurta nähdyksi tulemista, että se voitti melkein jopa alkoholin himoni! Tunsin onnea, huumaavaa rauhaa ja positiivisuutta. En olekaan hylätty! Minut on nähty, minun tarpeeni on huomioitu! Kiitollisuus ja olemassaolon riemu täyttivät mieleni. Huokaus, rauha, lepo; minä olen. OLEN. Olen olemassa ja minusta välitetään. En olekaan se, joka sivuutetaan jokaisessa arvonnassa, oli kyseessä sitten ne elämään saadut eväät tai bingovoitto.<br />
<br />
Minua itseasiassa itkettää tätä kirjoittaessa. Niin kipeä tämä asia on minulle. <br />
<br />
Jatkoin pelaamista uskoen (lähinnä toivoen), että onneni on pysyvästi kääntynyt. Odotin ihmeellisiä yllätyksiä, edes pikkuvoittoja...mutta...kun tappiot alkoivat seurata toisiaan ja nuo muut käsittämättömän onnekkaat ihmiset keräsivät voittojaan yhä uudelleen ja uudelleen, peli pelin jälkeen, aloin väsyä. Koin ensin hämmästystä, sitten pettymystä ja kateellisuutta ja lopulta olin täynnä kummallista vihaa noita onnekkaita kohtaan.<br />
<br />
Katkeruus alkoi myös nostaa päätään ja aloin pohtia mielessäni noiden äärimmäisen ärsyttävien voittajien taktiikkaa. Leimasin heidät mielessäni itsekkäiksi ja muista piittaamattomiksi, koska he eivät älynneet poistua kahden voiton jälkeen ja antaa muidenkin koettaa onneaan. Näin heidät sieluni silmillä kyynärpäätaktiikalla eteneviksi rikkaiksi paskoiksi, jotka pelleilevät köyhien kustannuksella. Heillähän on varaa pitää panokset korkealla joka pelissä. Hetkittäin olin täynnä sellaista raivoa, joka olisin voinut melkein kiljua ääneen. Lopulta yritin vain suojella itseäni; suljin chatin, etten näkisi voittajien riemua ja kiitospuheita. Sekään ei kuitenkaan riittänyt; lopulta suljin silmäni ja käänsin pääni pois voittokellojen kaikuessa, etten vain näkisi kuka TAAS voittaa. Aloin hajota henkisesti. Ja kyseessä oli vain...eBingo. <br />
<br />
Tämä ei ole naurun asia, vaikka nyt minua vähän hymyilyttääkin. Aloin kirjoittaa tästä kokemuksesta sen tähden, että tajusin sen seurauksena omalla kohdallani kärsiväni näkymättömyyden sairaudesta. Tämä ei ole itselleni uusi huomio, mutta koska koin tuossa pelissä ensin näkyvyyttä ja sitten sen menetystä, tajusin kirkkaasti jotain siitä, miten tämä "sairaus" vaikuttaa tunteisiini ja jopa käytökseeni. <br />
<br />
Olen ollut lapsesta saakka näkymätön lapsi. Tämä kokemus on lähinnä oman itseni kokema tunne, mutta on sille ihan virallista näyttöäkin. Tiedän, että en ole saanut sitä huolenpitoa ja rakkautta, jota olisin tarvinnut kasvaakseni henkisesti tasapainoiseksi ja omasta arvostaan selkeästi tietoiseksi ihmiseksi. Ja se puutostauti näkyy kaikkialla elämässäni. Saatan kokea olevani eriarvoinen ja hylätty hyvin herkästi, haistan sen kauas ja myös tunnen jatkuvasti vereslihalla olevassa sydämessäni sen kivun. Voi olla että olen joskus väärässä noiden kokemuksieni kanssa, mutta aistin joka tapauksessa jotain, jotain joka ikäänkuin nousee jostain vanhasta, kuin kaikuna, yhä uudelleen ja uudelleen. Kaipaan suunnattomasti, jopa henkeen ja vereen tasa-arvoisuutta ja varsinkin oikeudenmukaisuutta niin omalla kuin muidenkin ihmisten kohdalla. Henkinen tasapainoni järkkyy joka kerta kun kohtaan epäoikeudenmukaisuutta. <br />
<br />
Tällainen elämä on raskasta sillä se ei jätä riittävästi tilaa rennolle rakkaudelle ja luottamukselle. Silti olen kokenut sitäkin ja se onkin ollut elämäni suurin lahja. Nyt kuitenkin eletään jälleen näitä aikoja, jolloin joudun tutkimaan itseäni, opettelemaan luottamusta ja sitä, että minullakin on oikeus olla näkyvä. Se ei vaadi bingovoittoja (vaikka toivookin niitä), se kysyy vain itseltään; mikä sinut saa katoamaan, sillä siinähän sinä olet. Ala elää ja uskoa, että maailmankaikkeus ja sen voimat ovat sinuakin varten.<br />
<br />
Jatkan aiheesta myöhemmin. Kiitos lukijoille mielenkiinnostanne!<br />
<br />
<br />Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-2064762259583405992013-02-22T15:49:00.006-08:002020-11-27T06:20:53.717-08:00Rakkaus - mitä se on?<div style="margin-left: 40px;">
<span style="font-family: "arial";"><span lang="en"><br /></span></span></div>
<span style="font-family: inherit;"><span lang="en">Mitä
tiedän rakkaudesta? Olen rakastanut eli silloinhan
minun täytyy tietää rakkaudesta jotain. Mutta ehkä haluatkin tietää
miltä se tuntuu. Mieti, miltä tuntuu ilo, miltä tuntuu suru, miltä
tuntuu pelko tai ikävä? Miltä tuntuu pakahtuminen ja onni? Miltä tuntuu
suurin kipu ja miltä tuntuu syvin rauha? Siltä tuntuu rakkaus. Nyt kysyt
kenties, miksi rakkaus ei voi tuntua vain hyvältä, pehmoiselta ja
puhtaalta. Ehkä siksi, että haluan määritellä sen, muuttaa sitä,
kasvattaa ja lannistaa. Silloin se ei mahdu enää minuun ja poistuu,
mutta ei omasta halustaan vaan minun päätöksestäni, ja silloin sen
tilalle astuu suru ja joskus myös viha. Rakkaus jää kuitenkin aina lähelle
odottamaan sitä hetkeä, jolloin olen valmis jälleen kantamaan sitä
sisälläni. Se hetki tulee, kun luovun vaatimuksistani rakkauden
suhteen. Silloin rakkaudella on tarvitsemansa tila minussa ja silloin
myös jaksan kantaa sitä tai antaa sen kantaa minua. Mutta paljonko
painaa rakkaus ? Yhtä hyvin voisi kysyä, paljonko painaa elämä?</span></span><br />
<span style="font-family: inherit;"><br /></span>
<span style="font-family: inherit;">Olen
ajatellut, että elämä, samoin kuin rakkaus painaa vain silloin, kun työnnän sitä pois
luotani. Joudun työntämään lujaa, käyttämään siihen kaikki voimani ja
yleensä silloin ihmettelen, miksi kaikki on niin raskasta. Työntövoima
saattaa tuntua elämänvoimalta, mutta ei se ole sitä. Se on pikemminkin raatamista ulkopuolisten, joskus sisäistenkin vaatimusten suossa. Hien valuessa,
lihakset äärimmilleen jännittyneinä pystyn kuin pystynkin pitämään aidon ilon ja rakkauden loitolla itsestäni. Mutta entäpä jos päästänkin ne luokseni, avaan oven sieluuni rohkeasti unohtaen ne raadolliset vaatimukset ja roolit, jotka telkeävät sieluni oven ja estävät rakkautta ja iloa pääsemästä sisään.
Entäpä jos tartun niiden käsiin ja annan niille sen tehtävän, mikä niille on tarkoitettu.
Annan niiden elää minussa ja tehdä minusta se ihminen, joksi olen
tarkoitettu tulemaan. </span><br />
<span style="font-family: inherit;"><br /></span>
<span style="font-family: inherit;">Ehkä mietit nyt, onko korkealentoisten sanojeni takana mitään todellista kokemuspohjaa, olenko minä kokenut aidon yksinäisyyden, sellaisen yksinäisyyden, joka tuntuu
tyhjyydeltä ja huumaavan pitkältä pudotukselta loputtomaan railoon
elämän pinnalta? Kun vierellä ei ole ketään, joka kykenisi poistamaan
yksinäisyytesi tuskan, kykenisi sulkemaan sinut syliinsä niin, että
olisit turvassa, olisit rakastettu. Ei ketään, jolle olisit se ykkösihminen, tärkein ja rakkain, juuri se oikea. Etkä itsekään saa antaa
sitä mitä eniten haluat; välitöntä hellyyttä, huomiota ja arkipäivän
rakastamista, romanttisesta rakastamisesta puhumattakaan. </span><br />
<br />
<span style="font-family: inherit;">Olen kokenut sen. </span><br />
<span style="font-family: inherit;"><br /></span>
<span style="font-family: inherit;">Tähän monet
sanovat, että onhan olemassa vapaaehtoistyötä, on eläintensuojelua, on
isättömiä poikia, äidittömiä tyttöjä, orpoja ja vanhuksia, on heikkoja ja
sairaita ihmisiä. Niin on, mutta mistä voima heidän rakastamiseensa?</span><span style="font-family: inherit;"> Useat ihmiset antavat toisille ihmisille ikään kuin
tyhjästä rakkautta, huolenpitoa ja hoivaa. Osa heistä tuntuu etsivän
rakastamisen kohteiltaan vastakaikua ja he saavatkin sitä ajoittain.
Mutta ilman rakkautta itsensä sisällä jokainen väsyy antamiseen jossain
vaiheessa ja lopulta antaa periksi. Rakkautta on vaikea jakaa, jos se ei vyöry ylitsesi, pulppua esiin luonnostaan. </span><br />
<br />
<span style="font-family: inherit;">Mistä syntyvät kaikki ne miljoonat
rakkauslaulut ja rakkausrunot? Mistä syntyvät suuret unelmat ja suurin
taide? Ne syntyvät koetusta rakkaudesta ja usein myös sen
menettämisestä, koska mikään ei tuota niin suurta tuskaa kuin
yksinäisyys, joka on vuorattu rakkauden puutteella. Eikä mikään ole
pahempaa kuin menettää rakkaus. Mutta mistä saamme rakkautta, jos meillä ei
sitä vierellämme ole?</span><br />
<span style="font-family: inherit;"><br /></span>
<span style="font-family: inherit;">Olen etsinyt rakkautta paljon. Olen myös löytänyt sitä mitä
ihmeellisimmissä muodoissa ja mitä kummallisimmista paikoista. Olen
löytänyt sitä meren rannalta, puistosta, raitiovaunun kyydistä, ystävän
ymmärtävästä katseesta ja lämpimistä sanoista, mutta kaikkein suurimman rakkauden löysin eräänä yllätyksellisenä päivänä pysähtymällä, kuin ohimennen, kauneimman kuulemani äänen, sanojen ja sävelten äärelle. Rakkaus, jonka löysin musiikin kautta oli
viimeinen järisyttävän suuri pisara etsintäni jokeen ja sai aikaan
rakkauden tulvimisen minussa yli äyräidensä. Sen avulla aloin löytää
tietä itseni syvimpiin kerroksiin ja rakkauteen, joka asuu minussa, jos
vain niin haluan. </span><br />
<br />
<span style="font-family: inherit;">Toisin sanoen; löysin rakkauden lopultakin itsestäni ja se oli ja on tähänastisen elämäni tärkein kokemus. </span><br />
<span style="font-family: inherit;"><br /></span>
<span style="font-family: inherit;">Miksi kirjoittaa taas rakkaudesta, tuosta maailman yleisimmin kirjoitetusta aiheesta? Olen tajunnut,
että ilman rakkautta ei ole mitään, ei yhtään mitään, mistä kannattaa
kirjoittaa tai puhua. Ilman rakkautta olemme kuin tyhjiä astioita,
tekomme voimattomia, sanamme heliseviä tiukuja, kuten Raamattukin
asiasta kauniisti puhuu. Mutta kun rakkaus saa täyttää, kaikelle tuntuu
syntyvän merkitys. Kaikkein pienimmätkin asiat ja tapahtumat alkavat tuntua tärkeiltä, ne johtavat jonnekin, voivat puhua meille ja opettaa meitä. Ilman
rakkautta en kykene kuulemaan, sillä silloin korvani kuulevat vain
kipuni ja yksinäisyyteni äänen. Rakkaus avaa uuden salatun maailman,
jonka ihmeet ovat loputtomia, sillä rakkaus itsessään on ihme ja
eläminen ihmeen kanssa saa elämän muuttumaan sarjaksi hyvyyttä,
kauneutta ja yllätyksellisyyttä. Se on kuin jännittävä polku, jota
pitkin haluaa kulkea loppuelämänsä, sillä sen maisemat ovat huimat,
täynnä värikkyyttä ja jonka jokaisen mutkan takana odottaa uusi ja
erilainen näkymä.</span><br />
<div style="margin-left: 40px;">
<span style="font-family: inherit;"><br /></span></div><p>
<span style="font-family: inherit;">
Rakkaudessa eläminen ja siitä ilon
ammentaminen ei ole silti mikään helppo tie. On armoa saada kokea
rakkaus elämässään, mutta heikkouden hetkinä saattaa rakkauden kokemus tuntua jopa liiankin vahvalta onnelta. Silloin ihminen ajaakin rakkauden pois luotaan siksi, että hän kokee olevansa siihen arvoton tai liian hauras. Tämän tien valitseminen vaatii kokoaikaista
päätöksentekoa ja hereillä oloa, sillä rakkautta vastaan taistelevat voimat eivät uinu hetkeäkään. </span><span style="font-family: inherit;"><span style="font-family: inherit;">Älykkyyden ja pärjäävyyden merkkeinä saatetaan pitää k</span>yynisyyttä, skeptisyyttä, raakaa realismia ja jopa kovuuttakin. Joidenkin ihmisten mielestä lapsenusko ja usko rakkauteen aikuisella kertoo naiiviudesta, sinisilmäisyydestä ja kyvyttömyydestä
kohdata tosiasioita. Joidenkin toisten mielestä se taas saattaa kertoa todellisuuspaosta ja pelosta, halusta kadota pehmeän pumpulipallon sisään,
jonne on helppo piiloutua pahalta maailmalta, kun se käy liian
ahdistavaksi. </span><br />
<span style="font-family: inherit;"><br /></span>
<span style="font-family: inherit;">Onko rakkaudessa eläminen sitten pakenemista tai itselleen valehtelua? Onko ilman parisuhdetta elävän ihmisen höpinä suuresta, kaikkivoittavasta rakkaudesta ja sen kokemisesta mielikuvitusta, satua ja vain suurta illuusiota? </span><br />
<br />
<span style="font-family: inherit;">Vastaan, ei ole. Omasta mielestäni rakkaudessa eläminen on avoimena elämistä, kaikkien tunteiden
vastaanottamista ja hyväksymistä. </span><span style="font-family: inherit;"><span style="font-family: inherit;">Jopa sateenkaarikin kaikkine
väreineen kalpenee rakkauden tuomien tunteiden rinnalla, vaikka onkin
niin hyvä vertauskuva sille. </span>Se on myös suurta rohkeutta. Voit rakastaa, vaikka elämä ei menekään odotuksiesi mukaan ja vaikka rakkauden herättäjä olisi ihan jossakin muualla kuin sinun rinnallasi, sillä rakkaus on paljon enemmän kuin kahden ihmisen muodostama liitto tai suhde. Rakkaus on, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Se on voima ja yhteys, jota ilman millään asialla tai teolla ei ole merkitystä. Siksi rakkauden kutistaminen tiettyyn muottiin tekee sille vääryyttä. Rakkaus on silta, joka yhdistää meidät kaikkiin muihin ihmisiin, luontoon ja itseemme ja ohjaa tekojamme oikeaan suuntaan.</span><br />
<br />
<span style="font-family: inherit;">Mutta - rakkaus tuo mukanaan aina myös haavoittumisen riskin. Se paljastaa ihmisyyden haurauden opettamalla meitä luopumaan, sillä todellinen rakkaus elää ja kasvaa vain vapaudessa. Koemme tuskaa, yksinäisyyttä, pelkoa ja jopa vihaa yrittäessämme vangita ja hallita sitä ja pitää sen omanamme, mutta lopultakin tuo nyrkin sisään puristettu rakkaus vain tukehtuu hiljalleen pois tai pakenee viimeisillä voimillaan.</span></p><p><span style="font-family: inherit;"> </span><br />
<span style="font-family: inherit;">Rakkaus saa ihmisen itkemään loputtomia kyyneleitä
kaipuusta ja hylkäämisen pelosta, vaikka lopultakaan rakkaus itsessään ei hylkää koskaan ketään. Ihminen on ihminen, hän itse hylkää rakkauden yrittäessään määritellä ja muokata sen oman mielensä mukaan. Ihminen pettyy tällöin vain omiin odotuksiinsa ja oletuksiinsa ja kärsii aikansa, kunnes tarpeeksi tyhjänä on jälleen valmis täyttymään rakkaudella. </span><br />
<br />
<span style="font-family: inherit;">Mitä on siis rakkaus? En osaa kirjoittaa niin hyvin, että voisin sanoa sen tyhjentävästi, vaikka niin kovasti tuossa aiemmin yritinkin. Lyhyesti siis - syvimmillään ja aidoimmillaan rakkaus on pelkästään suurta, käsittämätöntä rauhaa ja puhtain mahdollinen ilo ja onnellisuus. Se on suurin turvallisuuden tunne ja loputtomin vapaus. Se on syvin totuus ja tietoisuus meissä. Rakkaus on sielumme ääni ja elämämme tarkoitus. Ilman rakkautta olemme pulassa, koska ilman sitä emme voi oppia tuntemaan itseämme ja toisiamme rehellisesti, avoimesti ja armollisesti, emmekä kykene toimimaan oikealla tavalla, oikeista lähtökohdista ja motiiveista. </span><br />
<br />
<span style="font-family: inherit;">Siksi oikea, aito rakkaus on meille jokaiselle se ainoa tärkeä asia elämässä. Ainoa ja välttämätön. </span><br />
</p><div style="margin-left: 40px;">
<span style="font-family: "times" , "times new roman" , serif;"><br /></span></div>
Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-28934004760235834152012-12-03T22:41:00.000-08:002014-07-30T04:04:06.164-07:00Henkiset muuritTuossa alempana kirjoitin muureista yleisesti, fyysisenä rakennelmana, sekä niiden käyttötarkoituksesta. Toki tuonkin kirjoituksen tausta-ajatuksena on muurin merkitys myös henkisessä elämässä, mutta jatkan nyt hiukan enemmän tuosta puolesta, eli henkisistä muureista meissä. Ja jälleen, kirjoitan intuitiivisesti pääasiassa.<br />
<br />
*************<br />
<br />
Muurit kiehtovat minua, ne herättävät uteliaisuutta, koska niiden taakse kätkeytyy jotain, jota on suojeltava lähes äärimmäisin keinoin. Muurien sisäpuolella täytyy olla siis jotain todella arvokasta. Kuten aiemmassa tekstissäni kirjoitin, muurien sisäpuolella voi olla myös jotain hyvin vaarallista. Muureilla on siis yksinkertaistettuna vain kaksi tarkoitusta; itsesuojelu ja toisten suojelu.<br />
<br />
Terveen ihmisen luontaiseen käyttäytymiseen kuuluu itsesuojelu, puolustautuminen hyökkäyksiltä ja itsekontrolli. Ilman noita kykyjä olisimme villipetoja, uhrilampaita tai vielä jotain paljon pahempaa: ehkä olisimme kuolleita? On siis erittäin tärkeää omistaa jonkinlainen suoja itsensä ympärillä. Suoja, joka estää muita loukkaamasta meitä omavaltaisesti ja arvaamattomasti ilman mitään esteitä ja joka estää meitä itseämme rynnimästä sinne tänne impulsiivisten mielitekojemme avuttomana orjana. Tarvitaan reviirirajat puolin ja toisin. Tarvitaan kunnioitusta, itsetietoisuutta ja rajojen havaitsemista.<br />
<br />
Jos näitä näkymättömiä rajoja tai suojia ei nähdä, niistä ei välitetä, eikä niitä kunnioiteta, alkaa jossain vaiheessa terveen itsesuojelun tarpeen sisimmässään tajuava ihminen rakentaa ympärilleen jotain vahvempaa tekoa olevaa suojaa, koska kohtelias raja-aita ei ollutkaan riittävä? Sen yli on tultu toistuvasti, ihmisen koskemattomuutta on loukattu, häntä on kenties pahoipidelty fyysisesti, arvosteltu karkeasti, käytetty henkisesti hyväksi tai pidetty kynnysmattona. Häntä ei ole yksinkertaisesti sanoen rakastettu eikä pidetty arvokkaana olentona. Niinpä hän tarvitsee ympärilleen kovempaa tekoa olevan suojan, hän tarvitsee muurin, jonka ylitse kukaan ei pääse ilman lupaa - koskaan.<br />
<br />
Jokainen loukkaus, henkinen tai fyysinen, on kuin yksi kivi muuriin. Muuri kasvaa ikään kuin vahingossa, ihan huomaamatta aluksi. Ihminen alkaa varoa tekemisiään, sanojaan ja olemistaan. Hänestä tulee arka, anteeksipyytelevä, hänen itsetuntonsa on pohjalla ja hän pelkää kuollakseen. Kun hän huomaa jonkin ajan kuluttua että eristäytyminen, näkymättömyys, tietynlainen ehdottomuus/mustavalkoisuus valintojen suhteen ja välimatka muihin, auttaa oloa, hän alkaa kerätä kiviä ihan itse. Hän alkaa rakentaa muurista korkeampaa, vahvempaa, paksumpaa. Hän ei enää edes kaipaa näköyhteyttä muuhun maailmaan; tärkeintä on tunne, että pian kukaan ei voi tulla ilman hänen lupaansa sisään hänen elämäänsä, hänen omaan ainutkertaiseen sieluunsa, jonka hän jotenkin salaperäisellä tavalla ymmärtää suojelemisen arvoiseksi kohteeksi. <br />
<br />
Hän alkaa kerätä ympärilleen myös katkeruuden ja kyynisyyden kiviä ja huomaa, kuinka hyvin ne suojaavat haavoittavilta kontakteilta. Ikävää on vain se, että ne suojaavat myös mahdolliselta rakkaudelta. Ihminen näyttää omalla tavallaan rohkealta ja energiseltä puuhatessaan muurinsa pystyttämistyössä yötä päivää, mutta se on näennäistä vahvuutta. Se on voimien hukkaan heittämistä ja siksi tuo ihmisparka onkin aina väsynyt. Hän voisi käyttää aikansa ja voimavaransa itsensä rakastamiseen muilla keinoin, opetella tuntemaan itseään, opetella luottamaan muihin, mutta ei hän tee niin; hän valitsee mieluummin yksinäisyyden. Ehkä hän ei voi muuta? Ehkä niitä kiviä, joita hän ei kerännyt itse, oli aivan liian monta jo alunperin.<br />
<br />
Hänen ei tarvitse suinkaan rakentaa muuria yksin, sillä mitä ahkerammin hän latoo kiviä päällekkäin, sitä enemmän löytyy lähiympäristöstä apulaisia muurin vahvistamiseen. Osa heistä haluaa oman itsesuojelunsa takia suorastaan näännyttää itsensä auttamistyössä ajatuksissaan toivo siitä, että joskus tuo komea kivirakennelma erottaisi heidät lopullisesti toisistaan. He hakevat omaa turvaansa. Osa suostuu auttamaan kirpeiden käskyjen ahdistamana, kun ei muutakaan keksi, koska auttamatta jättäminen tuottaisi suuremman ongelman - ehkä kivet osuisivat heihin, kuin ohimennen.<br />
<br />
Jos lähestymme ihmistä, jolla on muuri, kohtaamme yleensä hyvin erilaisia ja erikoisia reaktioita. Eristäytyminen omaan sisäiseen, haavojen täyttämään maailmaan on saanut monet hyvin negatiivisiksi ja säikyiksi. Osa on puolustuskannalla koko ajan - jos sanot päivää, he epäilevät sinun vähintäänkin myyvän jotain, jota he eivät missään tapauksessa halua ostaa. Osa on neuroottisen peloissaan jatkuvasti ja he hyppäävät aina ovikellon soidessa ilmaan ja hiipivät äänettömin gasellin askelin ovisilmää kohti avaamatta yleensä ovea. Osa vihaa maailmaa yli kaiken ja suunnittelee joukkotuhoa. Jotkut vihaavat pelkästään itseään. Jotkut tuntuvat uivan niin aavassa katkeruuden ja kyynisyyden meressä, että rantaa tai edes pikkuruisia saaria, ei tunnu näkyvän missään - milloinkaan. <br />
<br />
Joskus muureja on vaikea huomata. On vain outo tunne, että ihmistä ei pääse lähestymään ja suhde ei koskaan muodostu todella läheiseksi. Hän saattaa olla kiltti, iloinen, avoimen oloinen, mutta kun menet lähelle, hän katoaa jonnekin, kuin taikaiskusta. Ehkä hän menee muurinsa taakse piiloon? Ehkä hän on rakentanut sen kyynelistä, surusta, ja menetetyistä haaveista. Hänen muurinsa seinämä kukkii ja kasvaa villiviiniä, koska se sisältää niin paljon kadotettuja unelmia. Hän sallii sinun ihailla sitä, koskettaa sitä, nauttia sen kauniista elämänmakuisesta vahvuudesta. Mutta et pääse hänen sieluunsa asti, et ilman lupaa. Jos jaksat viipyillä muurin lähellä, huhuilla ja todistaa, että olet todella hyvissä aikeissa, kiinnostunut hänestä, voi olla, että saat eräänä päivänä pienen kirjelapun muurin tähystysaukosta. Siinä saattaa olla tunnussana, jolla portin saa auki, mutta mikä se sana on? En tiedä. Ehkä se on luottamus tai ystävyys. Ehkä se on rakkaus, periksiantamattomuus tai rohkeus. Ehkä se on noita kaikkea ja vielä vähän enemmänkin.<br />
<br />
Sen kuitenkin tiedän, että niin kauan kuin tämä maailma on epätäydellinen, me tarvitsemme muureja ja muurit tarvitsevat meitä - kaatamaan ne silloin kun aika on kypsä.<br />
<br />
<br />Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-18338388336490894502012-11-30T04:36:00.002-08:002012-12-03T20:11:32.989-08:00MuuritEdelleen jaan vanhoja tekstejäni. Tämä on viimeinen osa erästä pohdintasarjaa ja jäi silloin kesken. Tarkoitus oli analysoida tätä juttua henkisellä tasollakin, mutta jostain syystä en sitä jaksanut tehdä. Laitan tähän tämän ns. esipuheen ja ensi kerralla kirjoitan sen jatko-osan. Ehkä. <br />
<br />
*****<br />
<br />
<div style="margin-left: 40px;">
<span style="font-size: x-small;"><span style="font-family: Verdana,sans-serif;">Muureja
on monenlaisia, on paksuja, on ohuempia, on korkeita, on matalampia.
Mutta yleensä muuri on aina rakennettu kivestä tai vastaavasta
materiaalista. Muureissa on tavallisimmin kiviä ladottuna päällekkäin ja
vierekkäin ja ne on yhdistetty laastilla tarvittaessa. Riippuu, miten
vahva muurista halutaan. Toki ilman laastiakin syntyy vahvoja muureja
tai rakennelmia. Tarpeeksi raskaat ja sopivan muotoiset kivet sopivasti
päällekkäin ja vierekkäin muodostavat niin raskaan rakennelman, että
sitä ei mikään heilauta. Mitkään lautakyhäelmät kuitenkaan eivät ansaitse tulla kutsutuiksi muurin nimellä. Ne ovat vain vaivaisia
aitoja. Niiden yli, jopa läpi mennään melko helposti<span style="font-size: x-small;"> ja n</span>iiden tarkoitus
on lähinnä suojata vain katseilta. </span></span></div>
<div style="margin-left: 40px;">
<span style="font-size: x-small;"><span style="font-family: Verdana,sans-serif;"><br /></span></span></div>
<div style="margin-left: 40px;">
<span style="font-size: x-small;"><span style="font-family: Verdana,sans-serif;">Muurin tarkoitus on suojata kaikelta kontaktilta. Muurin tarkoitus on kertoa, että tästä
kohtaa ei ole mitään mahdollisuutta edetä enempää. Mutta muuria saa
koskettaa, ihailla ja sen viileydestä nauttia. Se on itsessäänkin ihme
ja nähtävyys. Muuri kertoo, että toisella puolella halutaan olla
rauhassa. Riippuu tietenkin siitä, kummalla puolella muuria
seisotaan. Sisällä olijalle se kertoo turvasta ja ulkopuolella olijalle
se on viesti saavuttamattomuudesta. Vankilan muurit puolestaan
kertovat edellisen lauseen tunteet päinvastaisina.</span></span></div>
<div style="margin-left: 40px;">
<span style="font-size: x-small;"><span style="font-family: Verdana,sans-serif;"><br /></span></span></div>
<div style="margin-left: 40px;">
<span style="font-size: x-small;"><span style="font-family: Verdana,sans-serif;"> Muureista suurin meidän maailmassamme on
Kiinan muuri, jonka leveys sallii jopa autoilla ajelun sen päällä ja
jonka pituus on täysin käsittämätön. Yli 6500 kilometriä 8 metriä
korkeaa ja 6 metriä leveää muuria kiertää Kiinaa suojellakseen sitä
ulkopuolisen hyökkäyksiltä. Siltikään se ei ole siinä aina onnistunut.
Kiistämätön tosiasia kuitenkin on, että yritys on uskomattoman hyvä.
Itsesuojelun eteen nähdään joskus niin paljon vaivaa, että sen edestä
uhrataan oma vapaus ja uhrataan jopa toistenkin ihmisten vapaus. Koko
elämä voi mennä muurin rakentamiseen, sillä sen korkeus ei ehkä koskaan
tunnu tarpeeksi hyvältä. Säännöllisin väliajoin pitää lisätä kiviä sinne
tänne ja järjestää tähystyspaikkoja ja -aukkoja sopiviin kohtiin. Eikä
muuri yleensä aikojen saatossa pehmene, se voi kasvaa kyllä sammalta, ja
sen myötä muuttaa ulkomuotoaan. Ehkä se voi myös murtua jostain kohtaa,
mutta koskaan se ei kaadu kokonaan ilman suurta voimaa, tietoista
murtamista. Muurin rakentamiseen vaaditaan yleensä myös ulkopuolisia
osallistujia, pakotetaan heidät kenties tekemään se raskain työ eli
kivien raahaus ja varsinainen rakentaminen.</span></span></div>
<div style="margin-left: 40px;">
<span style="font-size: x-small;"><span style="font-family: Verdana,sans-serif;"><br /></span></span></div>
<div style="margin-left: 40px;">
<span style="font-size: x-small;"><span style="font-family: Verdana,sans-serif;">Se mitä muurin takana on, on yleensä sitä
kiinnostavampaa, mitä komeampi tuo rakennelma on. Mutta silti yritykset
toiselle puolelle pääsemiseksi jätetään usein pelkäksi haaveiluksi,
sillä se vaatisi niin paljon rohkeutta, nokkeluutta ja kaikkea muutakin
uskallusta, että harva siihen lopultakaan ryhtyy. Muurin sisäpuolella
saakin olla melko rauhassa ja yksin, se on selvää ja siksi muureja
rakennetaankin; suojelemaan ulkopuolisten hyökkäyksiltä tai sitten
erottamaan erilaisena pidetyt maailmat toisistaan sekasorron ja
hämmennyksen välltämiseksi. Yleensä muurin toisella puolella on vapaus
ja toisella puolella kuri ja järjestys, jopa rangaistus vrt.vankilan
muurit.</span></span></div>
<div style="margin-left: 40px;">
<span style="font-size: x-small;"><span style="font-family: Verdana,sans-serif;"><span lang="FI">Tämän pienen alkupuheen
jälkeen saatan päästä jopa asiaankin, eli siihen, mitä muuri voisi
tarkoittaa meidän henkisessä elämässämme. Mutta siitä sitten seuraavassa
jaksossa, enkä muuten vielä itsekään tiedä, mitä seuraava jakso pitää
sisällään.<span style="font-size: x-small;"> Jännittävää<span style="font-size: x-small;">, eikö totta.</span></span></span><span lang="FI"> </span></span></span></div>
<span style="font-size: x-small;"><span style="font-family: Verdana,sans-serif;"><br /></span></span>
<br />
<div style="margin-left: 40px;">
<a href="http://tuitsuli.vuodatus.net/blog/2351285/pohdintojen-sarja-osa-12-muuri/"><span style="font-size: x-small;"><span style="font-family: Verdana,sans-serif;">(<span style="font-size: x-small;">linkki</span> Kuin Viimeistä Päi<span style="font-size: x-small;">vää<span style="font-size: x-small;">- blogi<span style="font-size: x-small;">in</span></span>)</span></span></span></a></div>
Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-81820813860229668922012-11-17T09:26:00.000-08:002016-11-11T05:05:41.501-08:00Manipuloitu maailmaMaailma on paha paikka. Jokainen on kuullut tämän toteamuksen joko omasta suustaan tai siinä lähellä olevan suusta. Kirjoitan tänään (psykologisen) manipuloinnin synnistä. Käytän sanaa synti, koska pidän sitä yhtenä vaikeimmin havaittavissa ja vastustettavissa olevista tavoista vaikuttaa muihin negatiivisesti, ehkä joskus harvoin myös positiivisesti. Myönnän, en ole edelleenkään asiantuntija psykologiassa tai ihmisyydessä, mutta onneksi minulla on ajatuksia. Niitä haluan toisinaan jakaa muillekin. Kirjoitan jälleen ilman vahvaa tukeutumista asialähteisiin. Yritän kaivaa omasta itsestäni tiedostamatonta tietoa esiin, vaikka jotain olen kyllä asiasta lukenutkin. <br />
<br />
Tutkin hieman manipulointi-termiä netissä. Se tulee latinan kielen sanasta <i>manus</i>, käsi (wikipedia). Lyhykäisuudessään se tarkoittaa käsittelyä, käsillä tekemistä, kuten esim. kiropratiassa hoidetaan nikamia manipuloimalla niitä käsin, se on asioiden muokkaamista, muuttamista. Psykologinen ja sosiaalinen manipulointi onkin sitten paljon monimutkaisempi ja usein myös negatiivissävytteinen asia. Uskon, että se on usein myös tiedostamatonta ja joskus jopa pakonomaista toimintaa, jolla asianomainen pyrkii säilyttämään oman tunne-elämänsä vakauden epävarmassa tilanteessa. Psykologisen, tietoisen manipuloinnin räikein muoto on aivopesu, eli ihmisen oman ajattelun, itsetunnon, ja identiteetin murtaminen kokonaan. Aivopesua saatetaan käyttää sotatilanteissa, kidutustilanteissa ja "tappokoneiksi" ihmisiä kasvattavissa yhteisöissä. Henkinen kontrolli, jota voidaan tavata joissain kulttityyppisissä uskonnoissa, on aivopesun hienovaraisempi muoto. Manipuloijia, kultin johtajia, pidetään lähes ystävinä ja toisaalta heitä ihaillaan suunnattomasti. Täten "uhrit" on helpompi saada käyttäytymään yhtenäisesti, koska kaikkihan haluavat olla ihailtujen johtajien kaltaisia. <br />
<br />
Tavanomaisempi psykologinen manipulointi voi olla vaikkapa imartelua, lahjomista, syyllistämistä, uhriksi asettautumista tai ylemmälle tasolle asettautumista<i> </i><i>käskyttämis- tai ohittamisperiaatteella</i>: <i>kokemus, taidot tai tieto on valtaa ja paremmuutta muihin nähden.</i> Lisäksi se voi olla toisen ihmisen tunne-elämää ja arvomaailmaa hyväksikäyttävää "vetoamista" (vrt. mankuminen, riippuminen, näennäinen avuttomuus). Tavallisissa neuvottelutilanteissa manipulointi on lähes aina läsnä enemmän tai vähemmän ja siksi sen havaitseminen ja vastustaminen kannattaakin opetella havaitsemaan. <br />
<br />
Miksi halusin kirjoittaa aiheesta? Alkuperäinen syy oli eräs televisiossa näkemäni dokumentti pari kuukautta sitten terroristipojista, jotka saatiin suorittamaan joukkomurhia, pommi-iskuja ym. manipuloimalla heidät uskomaan teoilla olevan jumalallisia, ennaltamäärättyjä tarkoitusperiä. Kuuntelin terroristijohtajien puheluita operaation aikana noille naiiveille pojille ja järkytyin. Heitä ohjailtiin kuin nappia painamalla. Tajusin kirkkaasti, kuinka tehokas keino manipulointi (tässä tapauksessa ehkä jo aivopesu) onkaan. Valtapuvun takaa jankutettu uskonnollinen "totuus" oli tuhonnut täysin noiden nuorukaisten oman ajattelukyvyn ja inhimilliset tunteet. Manipuloijat käyttivät sopivassa suhteessa uhkailua, kiirehtimistä, suuria lupauksia paratiisista, kiitollisuutta, siunauksia, tiukkoja käskyjä, ja jopa rakkaudellisia, isällisiäkin ilmauksia. Nuo tavallaan "viattomat" pojat saatiin tekemään hirmutekoja käyttäen keinoina kiistämätöntä arvovaltaa. Johtajilla oli suurta tietoa taivaasta ja maanpäällisestä pahasta, ja tuon "pahan" poistamisessa pojilla oli tärkeä ja ainutlaatuinen tehtävä. He olivat valittuja ja lopuksi heillä suotiin vielä "kunnia" uhrata itsensäkin paratiisin toivossa. Aina ei tarvita edes vuosikausien manipulointia näinkään rajuihin tekoihin, joskus lyhyempikin aika riittää, jos ihminen on elämäntilanteessa, joka altistaa manipuloinnille. Syrjäytynyt tai syrjitty, yhteiskunnan laitapuolella elävä tai muilla tavoilla elämäänsä ja maailmaan syvästi pettynyt ihminen voidaan nopeastikin saada uskomaan mitä kummallisempia asioita, jos niitä julistava henkilö/taho omaa riittävän suuren arvovallan ja lupaukset ovat oikeanlaisia. Myös syyllistämisellä ja pelottelulla on tehokas vaikutus ihmisen ajatteluun. Kauniiden lupausten ja uhkailun vuorottelu näkyi myös tuossa dokumentissa selkeästi - pelon lietsominen piti pojat kurissa ja sitoi ajattelua, lupaukset ja myötäkarvaan silittäminen saivat aikaan halun toimia, jotta odotetut lupaukset vihdoin täyttyisivät. Ihmisen tarve olla oikeassa ja taistelu oman "totuutensa" puolesta voi ääriajattelussa mennä noinkin pitkälle. Itse pyrin välttämään kaikissa asioissa äärilaitoja, koska tiedän että asiat ovat harvoin, jos koskaan kovinkaan mustavalkoisia.<br />
<br />
Tuossa mainitsemassani dokumentissa minua järkytti se näennäinen työn helppous, millä terroristijohtajat noita poikia ohjasivat. He kykenivät liikuttelemaan heitä kuin marionettinukkeja. Ei tarvittu syvällisiä pohdintoja tappamisen psykologiasta ja sen moraalisesta oikeutuksesta, ei suuria vetoomuksia; riitti, kun muisti mainita paratiisipalkinnon välillä. Pääasiassa pojille tuntuivat riittävän hyvinkin yksinkertaiset ohjeet: " Mene rautatieasemalle, ammu kaikki ketkä näet, heitä pommi siellä, täällä ja tuolla..." Lopussa, kun pojat olivat sovitussa paikassa eräässä loistohotellissa, jossa heidän piti ampua kaikki vastaantulijat ja myös huoneissaolijat, tulikin pieni ongelma; hotelli oli niin upea, ja siellä oli niin paljon televisioita ja pelikoneita, että pojat sokaistuivat niistä. He alkoivat ihastella ja ihmetellä kaikkea näkemäänsä, ja jättivät ampumatta joitakin panttivankejaan. Tässä vaiheessa totesin mielessäni; <i>hetken aikaa he olivat kuin tavallisia poikia.</i> Johtajan piti monta kertaa muistuttaa: "Hei kuunnelkaa, te olette suorittamassa suurta tehtävää, yrittäkääpä keskittyä nyt!"<i> </i>Tarvittiin myös paljon lempeitäkin sanoja, koska aika noiden poikien kohdalla oli käymässä loppuun. Heidän olisi uhrattava itsensä. Tämä oli kriittinen vaihe, koska aivopesun alta paljastuikin hetkeksi ihminen; halu elää ihan tavallista elämää, pelailla vähän, nautiskella hienosta hotellista. Mutta, lopulta pojat saatiin puhumalla jälleen ojennukseen ja loputkin uhrit ammuttiin. Tuo pieni irtaantuminen robottimaisesta toiminnasta vaikeutti joka tapauksessa tappamistakin ja oli osoitus siitä, että heissä oli jäljellä ripaus inhimillisyyttä. <br />
<br />
Tuonkaltaiset tapaukset ovat pitkälle edenneen manipuloinnin äärimuoto, ja siksi se minua ravistelikin. Joskus on hyvä nähdä, mihin psykologinen manipulointi pahimmillaan vie. Lievempiä muotoja kun on niin vaikea aina edes havaita. Sitä vain joskus herää ihmettelemään, miten joku toinen ihminen saa sinut tekemään jotain muuta kuin itse tahtoisit ja jopa tuntemaan oudoilla, itselle vierailla tavoilla. Meistä jokainen manipuloi joskus muita ihmisiä. Haluamme kenties itsellemme jotain niin kiihkeästi, että yritämme käyttää hyväksemme toisen ihmisen heikkoja kohtia. Tai sitten yritämme vain saada hänen huomionsa kääntymään pois omista heikoista puolistamme tai sitten vain nautimme hämmennyksen tuottamisesta. Manipulointia kaikki tyynni. Ehkä tärkeintä on oppia huomaamaan, milloin itse syyllistyy ohjailemaan toista ihmistä väärin keinoin. Minusta tuntuu, että me, joilla on omia lapsia, heitä kasvatettaessa olemme syyllistyneet manipulointiin lähes kaikissa sen muodoissaan. Olemme uhkailleet, kiristäneet, lahjoneet, leikkineet marttyyria....mitä vain. Entäpä rakkaat teinimme, jotka ovat manipuloinnin mestareita! Mistähän hekin sen taidon ovat oppineet?? Niinpä. Tämä saa huomaamaan, että toisten ohjailu on hyvin tavallista, arkipäiväistä toimintaa lopultakin. Tärkeintä on ehkä huomata ne syyt, jotka kaiken toisiin kohdistuvan manipuloinnin takana ovat ja keskittyä niihin. Lähtekäämme omista motiiveistamme ja itsetuntemuksen opettelusta liikkeelle. Rehellisyys ja suoruus tässäkin asiassa auttaa aika pitkälle. <br />
<br />
<br />Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-18369515208651619052012-11-08T08:45:00.000-08:002013-12-10T16:08:13.754-08:00Vanha SydänTuli mieleeni analysoida intuitiivisesti Erinin Vanha Sydän -kappaleen lyriikkaa, eli mitä se itselleni merkitsee, minkälaisia mielleyhtymiä ja tunne-elämyksiä saan siitä ja miksi minä pidän siitä niin mahdottoman paljon?<br />
Laitetaanpa aluksi koko lyriikka tähän esille ja sen jälkeen "analyysi" joka on siis VAIN minun tunteitani ja kokemuksiani peilaava ja henkilökohtainen siinä mielessä.Tässä siis esimerkki siitä, miten me/minä kuuntelemme lyriikkaa, jokainen oman henkilöhistoriansa läpi sitä suodattaen.<br />
<br />
<br />
<i>Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula<br /><br />
Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula</i>
<i><br />
Noita laulujas aina niin nuoren ja rakastuneen<br />
Älä sinä vanha mieli enää mulle jauha<br />
Ihan turhaan sä kirvoitat poltteen jo unohtuneen<br /><br />
Oi, jos se ois niin, hukkuisin huokauksiin</i>
<i><br />
Valvoisin lakanat ryttyyn, saisin kaikesta kii<br />
Katso, kun kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen<br />
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen<br /><br />
Vanha, vanha sydämeni, miksi mulle laulat?</i>
<i><br />
Miksi tarjoat kaunista, hienoa rakastajaa?<br />
Kun hänkin vielä lähtee pois ja sitten mä itken, kaipaan<br />
Kuin hiipuva hanki vain oottelen vaeltajaa<br /><br />
Mut jos oisit mun, uskoisin täysikuuhun</i>
<i><br />
Uskoisin rakkauslauluihin, nääthän sä kun<br />
Mä niin kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen<br />
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen<br />
Oi, jos se ois niin, hukkuisin huokauksiin<br />
Valvoisin lakanat ryttyyn, saisin kaikesta kii<br />
Katso, kun kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen<br />
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen<br /><br />
Vanha, vanha sydämeni, miksi mulle laulat?</i><br />
<br />
<i>**************</i><br />
<br />
<br />
<i>"Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula/</i><i>Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula"</i><br />
<br />
Tästä aloituksesta tulee mieleeni jo elämässään hiukan luovuttanut ihminen, joka ikään kuin toruu sydäntään ja sen toiveita heti kättelyssä, yrittäen selittää itselleen, että sydänhän on siis tosiaan hyvin vanha; kulunut, rispaantunut, kolottava, vaivainen, kaiken jo nähnyt. Laulaja ikäänkuin hymähtää itselleen vaivautuneena<i>, </i>nolosteleekin, ja yrittää viedä sydämen haaveet realismiin välittömästi ja katkaista toiveilta siivet ennenkuin ne ovat kasvaneet liian isoiksi. <br />
<br />
<i><br />
"Noita laulujas aina niin nuoren ja rakastuneen<br />
Älä sinä vanha mieli enää mulle jauha<br />
Ihan turhaan sä kirvoitat poltteen jo unohtuneen"</i><br />
<br />
Sydämen laulu kuuluu nuoruuteen, rakkauteen, eikä vanha sydän sellaista enää kaipaa, tarvitse, <b>eikä varsinkaan ansaitse</b>. Mutta mieli ja sydän jauhaa kuin jonkin muun voiman johtamana, ihminen yrittää estellä, olla "aikuinen", viileä ja realistinen. Hän on pettynyt useasti, ja jaksanut eteenpäin vain luopumalla yrittämisestä ja turhista haaveista. Hän on elänyt tasaista ja mitään odottamatonta elämää ja ollut piilossa kuin simpukka, suojassa elämän väreiltä. Ihminen on luullut päässeensä tiettyjen tunteiden "yläpuolelle", jolloin sydämestä on tullut vanhan lisäksi kuin tyhjä, kumiseva kuori. Nyt ihminen pelkää, että sydän herää jälleen eloon, alkaa tuntea, ja tuloksena on TAAS kirpeä pettymyksen polte, eikä vanha sydän voi sellaista kestää.<br />
<br />
<i>"Oi, jos se ois niin, hukkuisin huokauksiin</i>
<i><br />
Valvoisin lakanat ryttyyn, saisin kaikesta kii<br />
Katso, kun kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen<br />
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen"</i><br />
<br />
Nyt unelmat saavat hetkellisen vallan ja ihminen nousee uskomaan ihmeisiin. <i> </i>Miten ihanaa olisi rakastaa, olla onnesta sekaisin, tuntea elävänsä, parantua kaikista peloista, löytää elämän tarkoitus. Tuo valtava onnen tunne saa ihmisen tuntemaan itsensä kauniiksi, hän kokee pystyvänsä taikomaan rakkaudenkohteelleen kaiken ja antamaan itsestään enemmän kuin tuo toinen edes osaa odottaa. Ihminen on saanut itsetuntonsa takaisin, ja vanhasta sydämestä tulee nuori ja hehkeä kertaheitolla. Hän on tullut ulos kuorestaan esiin valmiina rakastamaan taas rohkeasti.<br />
<br />
<i>"Vanha, vanha sydämeni, miksi mulle laulat?</i>
<i><br />
Miksi tarjoat kaunista, hienoa rakastajaa?<br />
Kun hänkin vielä lähtee pois ja sitten mä itken, kaipaan<br />
Kuin hiipuva hanki vain oottelen vaeltajaa"</i><br />
<br />
Sitten paluu arkeen. Vähän vihaisena itselleen ihminen toruu taas sydäntään ja puhuu sille totuuksia: "etkö raihnainen, tyhmä sydän jo ymmärrä, ole<b>t </b>vanha, VANHA, pientä rajaa rakkaudenkohteen suhteen siis?" Ihminen yrittää asettaa unelmilleen katon, jottei pettyisi. Onko hänellä edes oikeutta haaveilla ihanasta rakastetusta, kauniista, taitavasta, "nuorestakin" (nuori=elämäniloinen?). Tilanne on julma. Hän valmistautuu jo pahimpaan, kylmien faktojen/kokemusten valossa hän tietää, että tuo ihana kohde on joko mahdoton tai suhde loppuu jo alkumetreillä. Turhaan toiveeseen takertuminen ja siinä pettyminen johtaisi vain loputtomaan elämän ikävään, katkeruuteen, tyhjyyteen, kylmyyteen... passiivisuus ja kuoleman odottelu ainoina seuralaisina. <br />
<br />
<i>"Mut jos oisit mun, uskoisin täysikuuhun</i><i>,<br />
Uskoisin rakkauslauluihin, nääthän sä kun<br />
Mä niin kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen<br />
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen<br />
Oi, jos se ois niin, hukkuisin huokauksiin<br />
Valvoisin lakanat ryttyyn, saisin kaikesta kii<br />
Katso, kun kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen<br />
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen"</i><br />
<br />
Kuin taikaiskusta, hyvät tunteet saavat taas vallan ja ihminen intoutuu selittämään rakkaudenkohteelleen (mielessään) kuinka suuriarvoista heidän rakkautensa olisi, kuinka suuria muutoksia se toisi heidän kummankin elämään. Kuinka paljon vahvuutta jo voimansa menettänyt ihminen saisi - hän kykenisi heidän molempien puolesta ihmeisiin ja loihtimaan uskomattomia asioita heidän elämäänsä. Kuinka kauniiksi yhteinen rakkaus hänet tekisi. Ihminen ikäänkuin kysyy kohteeltaan, etkö todellakaan näe, miten suuria ihmeitä rakkaus voi tehdä, miten se voi muuttaa ihan kaiken? Suurinta olisi kuitenkin se, että ihminen saisi takaisin jo menettämänsä uskon rakkauteen ja vapautuisi elämänilon tappavasta kyynisyydestä. Ihminen ikäänkuin "takertuu" viimeisenä oljenkortenaan mahdolliseen uuteen rakkauteen.<br />
<br />
<i>"Vanha, vanha sydämeni, miksi mulle laulat?"</i><br />
<br />
Ilo muuttuu suruksi jälleen. Mikään ei kuitenkaan muutu, rakkautta ei löydy. Ihminen jää vain ihmettelemään, miksi sydän laulaa, vaikka tosielämässä sen kaipuu niin usein jää toteutumatta. Eikö sitä saa hiljaiseksi. Järjetöntä, täysi mysteeri. Mitä sydän haluaa viestiä, mikä on sen sanoma?<br />
<br />
Itselleni sen sanoma on se, että sydämen laulu on aina viesti syvimmistä tarpeistamme. Jos sydän laulaa, sillä on siihen takuulla hyvät syynsä. Kuunnelkaamme sitä tarkasti ja kertokaamme pelkäämättä sen tuomaa viestiä. Ei ole hävettävää, noloa tai tyhmää rakastaa, oli kohde sitten kuka tahansa. Surullista, pelkurimaista on jättää rakastamatta. Rakkaudella on itsetarkoituksensa, se avaa meidät elämälle ja kaikelle hyvälle maailmankaikkeudessa. Mutta...tärkeintä on rakastaa itseään! Rakkaudesta voi olla myös riippuvainen tuhoavalla tavalla, ihminen voi luulla, että ilman suhdetta/miestä/naista ei ole oikeaa elämää ja unohtaa omat unelmansa, oman sielunsa kuuntelemisen. <br />
<br />
Kiitos Erin tästä hienosta kappaleesta! Pidän tästä siksi, että se kertoo hyvin selkeästi, mutta samalla kauniin runollisesti ja tunteikkaasti sen, mitä tällainen keski-ikäinen kuin minä, tai tunnetasolla haavoittunut ihminen käy läpi kokiessaan ihastumisentunteita sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka kokijan itsensä mielestä ovat liian hyviä, saavuttamattomia tai liian nuoria hänelle. Tämän voi soveltaa myös nuorempiin ihmisiin, joilla on itsetunto-ongelmia tai ihmisiin, jotka kokevat että VAIN suhderakkauden kautta voi elää täyttä elämää. Itseasiassa tämän lyriikan voi soveltaa kaikkiin ihmisiin, jotka kaipaavat rakkautta, heidän pelkoihinsa ja toiveisiinsa.<br />
<br />
Ei ole häpeällistä rakastaa, oli kohde kuka tahansa. Ei ole parempia tai huonompia rakkaudenkohteita, on vain sopivia, epäsopivia, rakkauteen vastaamattomia (epäsopivia siis) tai joskus onnekkaasti jopa niitä sielunkumppaneita. Muistetaan silti, että ilman kumppaniakin ihminen on kokonainen, toisen kautta ei voi elää, tai voi kyllä, mutta silloin on unohtanut oman itsensä. En tiedä, mitä Erin itse laulullaan täsmällisesti tarkoittaa, mutta minulle heräsi tällaisia ajatuksia ja niinhän se on, että taide on täydellistä vasta kuulijan sielunmaailman syövereissä. Jokaiselle vieläpä erilainen ja ikioma. <br />
Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-2981357906642876470.post-85506610887679725702012-05-24T05:56:00.000-07:002012-05-26T06:03:01.397-07:00Saako heikkoa rakastaa?Olen lukemassa kirjaa nimeltä Tunne lukkosi. Siinä kerrotaan meillä kaikilla olevista tunnelukoista, jotka ohjaavat tunteitamme, reaktioitamme, ja oikeastaan koko elämäämme. Rajoittavat, estävät unelmoimasta ja aiheuttavat ristiriitoja ihmissuhteisiin. Kirja on vaikuttava teos, joka pistää vastakkain lukijan omien tunnelukkojensa kanssa ja saa jopa ahdistumaan ankarasti. Ainakin itselleni on käynyt niin.<br />
<br />
Se asia mistä ahdistuin eniten oli se, että kirjassa oli kohta, jossa käsiteltiin laiminlyönnin ja hylkäämisen tunnelukkoja, jotka saavat meidät usein hakeutumaan suhteisiin, joissa lapsuuden draama ikäänkuin toistuu. Hakeudumme suhteisiin, jossa tarpeemme eivät tyydyty, jossa meitä laiminlyödään, koska ne tuntuvat tutuilta. Tämäkään ei vielä ollut se ahdistavin kohta. Kirjassa puhuttiin ns. mahdottomista suhteista tai "mahdollisesti" mahdottomista suhteista joihin olemme hakeutuneet itse. Listassa mainittiin että kumppanisi voi olla "kylmä ja laskelmoiva työnarkomaani" tai "työtön ja syvästi masentunut" tai "erakkoluonteinen ihminen" tai jopa "lääkkeitä ja alkoholia sekaisin käyttävä". Tämä kohta ahdisti minua! Jotenkin aistin tuossa tietynlaista <b>sairausrasismia. </b>Samassa lauseessa kylmyys, laskelmoivuus ja <b>heikkous</b> elämän taakkojen edessä.<br />
<br />
On totta, että parisuhteen tarkoitus on täyttää meidän tarpeitamme, kokea rakkautta, tulla hyväksytyksi, kokea onnellisuutta ja oppia elämää ja itseään toisen ihmisen avulla. En kuitenkaan saata hyväksyä ajatusta, että parisuhteeseen kelpaamattomana nähdään työttömät, masentuneet, riippuvaiset, yleensäkin elämässään kamppailevat ja kaatuilevat ihmiset.<br />
<br />
Myönnän että tuo kohta kolahti omaan nilkkaan aika ankarasti. Onko masentuneella, traumatisoituneella, mutta elämässään eteenpäin tai toipumaan pyrkivällä (tai hänellä, joka vain yrittää selvitä) ihmisellä oikeus parisuhteeseen, rakkauteen, hellyyteen ja turvallisuuteen? Onko parisuhde vain hyvien, menestyneiden, kauniiden, rohkeiden, tarpeensa tunnistavien oikeus? Eikö parisuhde voisi kuulua heikoillekin. Eikö suhde voisi jopa parantaa, auttaa eteenpäin? Pitääkö suhdetta haluta vasta sitten, kun on täysin selvillä omista ongelmistaan ja tunnelukoistaan. Täysinoppinut? Sitten minä en taida koskaan saada suhdetta. Ansaita sitä, vaikka olen etsinyt tietä valoon jo vuosikymmenen. Miksi? Siksi, koska olen edelleen mielialojeni kanssa kamppaileva ihminen, koska olen heikko, epävarma ja välillä myös sairas enemmän tai vähemmän. Olen "mahdollisesti" kelpaamaton, koska en "luultavasti" pysty täyttämään toisen ihmisen tarpeita? Surullista.<br />
<br />
Minun oli kirjoitettava tämä paha olo ulos, koska olen kyllästynyt siihen asenteeseen, että maailma on vain tasapainoisten ja vahvojen ihmisten valtakunta. Olen vahvasti eri mieltä, maailma ja rakkaus kuuluvat kaikille! KAIKILLE!!! Niille <span style="font-size: x-small;">heikoille</span> ja <span style="font-size: xx-small;">pienillekin</span>.<br />
<br />Tuire K.http://www.blogger.com/profile/12502195271877128625noreply@blogger.com5