Pelit ja pelleilyt

Inhoan pelejä, ainakin joitakin pelejä ja varsinkin joukkuepelejä. Mutta lähinnä vain silloin kun joudun itse pelaamaan niitä. Teini-ikäisenä sain liikunnasta vitosen, kun en suostunut pelaamaan koripalloa. Pesäpalloa pelasin, mutta todella vastentahtoisesti ja kun pelaajia valittiin joukkueisiin, taisin olla se viimeinen tai ainakin toiseksi viimeinen joka pääsi joukkueeseen. Toivoin aina saavani pelata takakentällä, koska pallot tulivat sinne harvoin ja jos tulivatkin, ne yleensä menivät jonnekkin pusikkoon, eli niiden suhteen ei tavallaan ollut kiirettä, pallon lyöjä ehti kipittää, jopa kävellä pesältä toiselle joka tapauksessa. Koristunnilla istuin pelikentän laidalla rauhallisena viilipyttynä ja kun opettaja käski pelaamaan, sanoin tasaisen varmalla äänellä: "Minä en pelaa koripalloa".... tai jotain sinne päin, en muista tarkalleen. Sain kuitenkin tuon vitosen siitä hyvästä, että tykkäsin toisaalta kovasti voimistelusta ja aerobic-tyyppisestä liikunnasta, missä sitten olinkin vastakohtaisesti aika innokas. Harmi vain, että liikunta muodostui pääosin noista ikävistä joukkuepeleistä.

Miksi sitten inhosin, pelkäsin, suorastaan kammosin noita joukkuelajeja? Yksi yksinkertainen syy oli se, etten tajunnut niitä. En osannut lukea peliä tai en edes välttämättä pyrkinyt lukemaan sitä. Lisäksi koin itseni aina ulkopuoliseksi, joukkuepeleissä tuo kokemus vain korostui. Koripallo oli aggressiivinen vihapeli, pesäpallo oli kummallinen sääntöpeli, jota en ikinä oppinut tajuamaan. Nelimaali oli samantyyppistä, mutta paljon kivempaa ja yksinkertaisempaa. Lentopallo oli jotakin välimaastoa, siinä sai usein jopa vain seisoskellakin ja välillä "muka" yrittää nostaa palloa ilmaan. Siinä pystyi feikkaamaan enemmän että on pelissä mukana, vaikka itseasiassa ajatteli ihan muuta. Niin, myönnän, että oli pakko itsekin jonkin verran "pelata" selvitäkseen, mutta ihan omilla säännöillä.

En osannut hypätä pelin sisään ja antaa vain mennä. Jotenkin useita ihmisiä samassa pelissä aiheutti liian monta havannoitavaa asiaa. Koripalloa vihasin juuri sen aggressiivisuuden takia. En tajunnut yhtään, miksi toiset pelaajat hyppivät silmille ja yrittävät riistää pallon käsistä. Totta kai tajusin, että se kuuluu pelin henkeen, mutta se yökötti minua. Olin nähnyt tappelua ja vihaa ihan tarpeeksi, en halunnut sitä enää pelikentällä kokea... kai. En tiedä, mutta olin järkähtämätön tuon asian suhteen. MINÄ en pelaa koripalloa, piste. Kokeilin kyllä, mutta totesin - ei sovi minulle. Olinpahan ainakin jämäkkä jossakin asiassa. Olisin jäänyt vaikka luokalle tuon asian takia. Sen verran periaatteen ihminen olen.

Toisaalta rakastin nuorena korttipelejä ja olen aina pitänyt kaksinpeleistä tai yksilölajeista. Tykkään tavallaan myös kilpailla, mutta joukkuelajeissa ikävintä oli myös se, että jos epäonnistui, se vaikutti moneen ihmiseen, toisaalta onnistuminenkin vaikutti moneen, mutta kun en sellaista juurikaan päässyt kokemaan juuri tuon harjoituksen puutteen ja yleistyneen  joukkuepeli-inhon takia. Lähinnä muistoihin jäivät vain ne oman joukkkueen pettymysten karjahdukset, kun olit vaikkapa jalkapallossa tehnyt maalin...omaan pesään.

Inhoan nyt myös aikuisena kaikkia ihmissuhteissa tapahtuvia pelejä ja pelleilyjä. Erilaisuuden sieto on edelleen vaikeaa ihmiskunnassa, ryhmäkuri on kovaa. Jos käyttäydyt tietyllä tapaa, voit saavuttaa sitä ja tätä. Seuraamalla tarkasti joukkueen välistä kommunikaatiota, voit ujuttautua hetkeksi ryhmään, mutta auta armias jos paljastut jossain vaiheessa poikkeavasti ajattelevaksi, olet välittömästi out, pihalla, yksin. Olemalla epärehellinen voit menestyä jopa taloudellisesti. Tunne-asioissa voit olla ovela kuin käärme, petkuttaa, vetkuttaa ja jopa pelkällä hiljaisuudella tappaa toisen ihmisen itseluottamuksen, toki vastuu on ihmisellä itsellään, mutta esimerkiksi ihmisen huomiotta jättäminen on yksi ovelimmista, inhottavimmista tavoista saada tuo toinen menettämään itseluottamuksensa, saada hänet jopa hulluuden partaalle miettimään omaa mahdollista "harhaisuuttaan".

Voiko rakkautta saavuttaa oveluudella, peleillä, kieroilulla? Näyttää siltä, että siihen monet uskovat. Minä en usko, mutta en usko oikein rehellisyyteenkään, vaikka se periaatteeni onkin. Rakkautta en ole sen avulla ainakaan parisuhteessa saavuttanut. Olen niin suora, että olen kaiketi tylsä. Who knows...kunhan ääneen pohdin ja odotan, että valaistuminen saavuttaa ajatusmaailmani tai paremminkin sieluni ennemmin tai myöhemmin. Edes hitusen verran.

Stressipisteiden keräilijä

Löysin taulukon, jossa voi laskea omat stressipisteensä viimeksi kuluneen kahden vuoden ajalta. Laskin omani vuoden ajalta ja arvatkaa mitä sain tulokseksi? No, sain vaatimattomat 531 pistettä. Eikä tuossa listassa muuten edes ollut mainittu kaikkia niitä tapahtumia, jotka olen kokenut menetyksinä tai muuten vaan rankkoina asioina menneen vuoden sisällä. Jos stressipisteitä saa 300 tai yli, on kestokyky silloin  kovilla. Ei kai ole siis ihme että koen olevani kuin ansassa. Rinnasta puristaa joka päivä ja energiataso on minimaalinen. Arvioisin itse, että pystyn 30%:sti siihen mihin normaaliolossani pystyn ja koen jaksavani hyvin tehdä. En normaalistikaan ole mikään supernainen. Olen slow motion-ihminen ja haluankin olla. Ei elämä saa olla pelkkää suorittamista, ainakaan enää tässä vaiheessa.

Mutta kyllä, kuten huomaatte, jaksan kuitenkin kirjoittaa, sillä kirjoittamalla olen aiemmassakin vaikeassa elämänvaiheessa pelastanut itseni. Siksi aloitinkin tämän uuden blogin, pelastaakseni itseni. Osaan kyllä hakea apua, mutta luotan myös omaan sisäiseen viisauteeni ja käytän sitä niin hyvin kuin osaan hyödykseni muiden apujen ohella. Toisaalta aina kun lähden hakemaan tukea ja hoitoa itseni ulkopuolelta, alan samalla vähätellä oloani jotenkin oudolla tavalla ja myös naureskella itselleni antaen vaikutelman hyvinkin  pirtsakasta huumori-immeisestä. En käsitä syytä tuohon käyttäytymiseen (huom...jonkinmoinen identiteettiongelma?). Tarvitsen apua, mutta samalla yritän olla maailman reippain?? Haloo! Jos on väsy, niin silloin kannattaa olla sitä selkeästi, eikä esittää jotain muuta.

Tyttäreni stressipisteet olivat myös korkeat johtuen opiskelujen päätösvaiheista. Hänen kuullessaan minun pisteeni, hän totesi vain lyhyesti:  "VAU, siis kyseenalainen "vau...", sulla on hyvä stressinsietokyky!" Siitä tajusin itsekin, että niinhän se juuri onkin, minulla on ollut loistava kyky sietää stressiä ja olla piittaamatta omasta voinnistani itseasiassa lainkaan ja siksi olenkin usein palanut loppuun. Olen polttanut kynttiläni todellakin loppuun molemmista päistä kaunis ja viehkeä hymy kasvoillani, kuin pikaliimalla liimattuna. Vasta sitten olen antanut periksi, kun näpit ovat syttyneet tuleen. AUTS.

Eikö voisi jakaa eläkepaperit meille hulluille ihan siitä syystä, että emme tajua, missä kulkee kestämisen  ja itseltä vaatimisen raja!? Olen aika vihainen itselleni juuri nyt, vaikka samalla huomaan, että energiaahan tämä tunne tuo mukanaan.