Äitienpäivä - ristiriitaisten tunteiden päivä

Äitienpäivä - en tiedä mitä ajatella tästä päivästä noin yleensä ottaenkaan. Jokaisena aiempana äitienpäivänä olen joko lähettänyt kortin omalle äidilleni ja mennyt käymään tai vähintään soittanut. Yhden äitienpäivän muistan, jolloin lähetin vain kortin, koska en jaksanut edes puhua, koska olin niin masentunut erään suuren kriisin seurauksena. Äidiltä olisin ehkä hakenut tuolloin tukea, jos se olisi ollut mahdollista, mutta se ei ollut. Äiti oli myös väsynyt, hän oli sitä lähes aina. En halunnut häntä omilla murheillani rasittaa ja toisaalta pelkäsin, että hänen murheensa katkaisevat kamelinselkäni lopullisesti.

Tänä äitienpäivänä en lähettänyt korttia, enkä mennyt edes käymään - äidin haudalle nimittäin. Ajattelin koko aamupäivän, että olisi kohteliasta käydä ostamassa kukkia ja viedä ne haudalle kuten oletin kaikkien muidenkin äitinsä menettäneiden tekevän. Sitten tuli muuta menoa ja ajattelin, että ei äiti taida itseasiassa hirveästi kukistani piitata tällä hetkellä ja lopulta jätin sitten menemättä haudalle kokonaan. Koen siitä nyt hieman huonoa omaatuntoa. Minulla ei ole näköjään mitään "häpyä", perinteitä, eikä kunnon tapoja. Mutta, en vain yksinkertaisesti osaa ajatella, että hän, äitini millään tavoin siellä hautausmaalla asustaisi.

Muistomerkit ovat meitä jäljelle jääneitä varten, jotta voisimme mennä ja  konkreettisilla teoillamme osoittaa kaipausta ja välittämistä - itsellemme. Varmasti haudalla käyminen myös hoitaa meitä jotenkin. En vain tiedä tarkkaan, miten. Isäni hauta (hän kuoli kun olin 11v) on Rovaniemellä, enkä ole käynyt siellä aikuisiällä kuin yhden kerran. Sen tein lähinnä äidin vuoksi, hänen puolestaan. Istutin kauniita kukkia, ostin lyhtyjä ja koin sen kieltämättä hyvin terapeuttiseksi hetkeksi, juttelin siinä samalla isälle kaikenlaista ja itkinkin jonkin verran. Nytkin alkaa itkettää kun muistelen tuota kaunista kesäpäivää, kun hiki selästä valuen kaivoin maata ja mietin kukkien ja lyhtyjen oikeaa sijaintia niin hirveän tosissani. Ei isä siellä ollut, mutta minulle sillä käynnillä oli merkitystä. Koin itseni jollain lailla kunnon ihmiseksi hääriessäni siinä kuten muutkin omaiset tapaavat tehdä ja tehdessäni lähes piiloon kasvaneesta hautapaikasta hetkeksi kauniin ja rakastetun näköisen.

Olen surrut paljon; minun ja äitini suhde oli täynnä voimakkaita ja tarkoitan TODELLA voimakkaita tunteita äärimmäisestä tuskasta joskus jopa hilpeään iloonkin. Pääasiassa tuskaa, vihaisia tunteita ja pelkoa. Olen surrut hirveästi sitä, että äiti kärsi niin paljon elämänsä aikana, ja sitä, että meidän suhteemme jäi
tavallaan kesken, etten päässyt kokemaan turvallista äitisuhdetta ja ettei äiti saanut kokea taholtani niin paljon välittämistä kuin olisi tarvinnut. Yksi suuri stressipisteideni nostattaja on juuri tämä asia, jota olen jauhanut nyt 9 kk vääntäen ja kääntäen syyllisyyden tikaria sydämessäni edestakaisin pääsemättä eteenpäin kuitenkaan. Olen ostanut ihan varsinaisen surun työstämiskirjankin ja prosessoinut asiaa hyvän ja luotettavan ystäväni kanssa, kaivanut kivienkin alta kaiken mitä jäi sanomatta ja mitä olisin itse halunnut kuulla. Olen tyhjentänyt tänä aikana kolme asuntoa äidin tavaroista, vieläkin yksi iso vintti odottaa tyhjentämistä. En ole suinkaan yksin tehnyt noita käytännön asioita, pikemminkin olen ollut avustaja veljelleni ja hänen vaimolleen, mutta henkisesti olen jokaisen asunnon tyhjennyksen aikana ja jälkeen ollut vereslihalla. Eikä tämä tähän lopu. Voisin kirjoittaa kirjan, paksun romaanin pelkästään tästä aiheesta, ehkä teenkin sen. Nyt en kirjoita romaania. Nyt vain totean, ei ole ihme että tänäkin päivänä on hiukan uuvuttanut.

Tämä blogini on tällainen toisinaan (koko ajan...), vilpittömästi minun tunteitani käsittelevä. Luulen, että täällä tulee olemaan jatkossa myös huumoria paljon, mutta nyt juuri ei irtoa sitä puolta nimeksikään. Mutta onneksi minussa on monta tasoa. Pystyn suruisenakin nauramaan hulvattomalle komediaelokuvalle silmät vesissä ja samalla hetkeksi unohtamaan murheet, ja onneksi niin, muuten en jaksaisi herkkyyteni kanssa taistella näiden kaikkien sisimpääni piinaavien asioiden kanssa. Tarvitsen noita lepohetkiä, ja muuten, tuon huumorin lahjan olen luultavasti perinyt äidiltäni. :) Elämän vaikeudet vain kuolettivat hänen huumorinsa pikkuhiljaa aika vähiin. Itselleni toivon kykyä säilyttää kyvyn nauraa ja olla positiivinen(kin) loppuun asti.

Tänään mentiin kuitenkin tällä tasolla. Hyväksi tämän äitienpäivän teki kahvihetki poikani kanssa torilla ja kepeä juttuhetki tyttäreni kanssa facebookissa. Kiitos heistä, elämän minulle antamista upeista lahjoista!

Ja tässä voimaa antavaa musaa eräältä mielibändiltani eli Phoenix Effect - Stand Your Ground