Identiteettiä etsimässä

Luin eilen tyttäreni tulevan opinnäytetyön läpi ikäänkuin neutraalina esilukijana ja "esiopponoijana" kertoakseni ensivakutelmiani siitä, ja ehkä löytääkseni myös kielioppivirheitä tai muuta korjattavaa. Aihe käsittelee uuden lauluopetusmetodin CVT:n vaikutusta laulajan musiikilliseen identiteettiin. Erittäin kiinnostava aihe ja kiinnostavaa luettavaa. Mutta ei siitä sen enempää, tämä oli vain johdantona siihen, että sen vaikutuksesta aloin pohtia omaa identiteettiäni ja sen keskeneräisyyttä jälleen kerran. Olenhan jo aikuinen ihminen, jonka identiteetin luulisi olevan valmista kauraa.

Identiteettihän muodostuu pikkuhiljaa elämän aikana koko ajan vahvistuen, ihmisen keskittyessä löytämään sen mitä elämältä eniten haluaa, missä on parhaimmillaan, miten haluaa itseään ilmaista ja minkälaisissa olosuhteissa tuntee olevansa aidoimmillaan ja viihtyvänsä parhaiten. Siihen tarvitaan muita ihmisiä peileiksi osoittamaan erilaisilla olemuksillaan sen, minkälaisia ominaisuuksia kohti kannattaa pyrkiä ja minkälaisia puolestaan välttää. Tämä oli siis omasta päästä reväisty identiteetti-käsitys. Muistaakseni se mitä luin eilen, oli jotain paljon monimutkaisempaa. Identiteettikriisejähän tuntuu puhkeavan tuon tuosta ihmisille, ainakin itselleni niitä on siunaantunut luvattoman paljon. Voi olla että määrä on ihan normaali, mutta olen kokenut ne hyvin syvällisinä murtumisina. Omalla kohdallani identiteetti, minuus (oletettu minuus, roolit, ideaaliminuus) on mennyt palasiksi toistuvasti ja aina on tuntunut siltä kuin sitä pitäisi lähteä kokoamaan alusta asti uudelleen. Sekin on varmasti vain tunnetason aistimus, mielikuva, pelkoa tulevasta ja jaksamiskyvystä uusien haasteiden edessä. Tai sitten se identiteetti on vain ollut niin heikko ja hauras?

Olen harvoin kokenut olevani turvassa pitempiaikaisesti, siis henkisesti turvassa. Enimmäkseen koen, että minua ajaa takaa joukko vaativia hahmoja, jotka syyttävällä sormellaan pyrkivät muuttamaan minua joksikin toiseksi, paremmaksi minuksi. Tai jotka halveksien, ja päitään turhautuneina pudistellen katselevat aikaansaamattomuuttani, ja sitä, etten koskaan näytä pääsevän käsiksi aikuisen identiteettiini, eli siihen kypsään, itsensä tuntevaan minuuteen. Räpiköin itsepintaisesti kokonaisvaltaisen epävarmuuden ja toistuvan masennuksen aiheuttamassa mutalammikossa huutaen pienellä, väräjävällä äänellä noille vaatijoille: "Tämä on minun paikkani, ettekö te vahvat ihmiset jo vihdoin tajua sitä?" ikäänkuin painottaen, että on minullakin sentään jotain omaa; nimittäin tämä ikuinen paha oloni ja loputtoman tuntuinen rittämättömyyden tunne. Siinä sitä on identiteettiä kerrakseen yhdelle ihmiselle.

Olen huomannut kaikesta tuosta huolimatta, että olen löytänyt jotain omaa (muutakin kuin mutalammikon) ja olen mennyt eteenpäin itseni tuntemisessa. Olen alkanut nähdä itsessäni monipuolisuutta, kykyä oppia, ja jotain ihan erityistä persoonallisuutta, sellaista josta jopa pidän. Persoonani kadotin jo lapsena ainakin osittain, mutta en nyt kirjoita siitä, se on liian pitkä tarina juuri tähän osioon kirjoitettavaksi. Lyhyesti sanottuna katosin toisten tuskien ja kipujen alle, jouduin pakosta hylkäämään syvimmät tarpeeni. En tehnyt sitä ilman kapinaa, mutta tein sen kuitenkin. Minusta tuli tavallaan kiltti, mutta samalla voimakkaasti kapinoiva nyhjäke. Outo tapaus, myönnetään. Sen voi kuvailla niinkin, että lähes jatkuvasti huidoin ilmaan pikku nyrkeilläni, pompin paikallani ja kiljuin äänettömästi (myös äänekkäästi), mutta mitään muutosta en saanut aikaan. Tein kyllä ihan kaiken minkä osasin ja tajusin. Silti minusta täytyi poistaa patterit kuin duracel-pupusta, ennen kuin aloin oppia. Hiljaisuus, kykenemättömyys edes kunnolla puhua, alkoi lopulta opettaa sisäisen minän kuuntelemista.

Olen vasta viime vuosina alkanut hiukan tajuta, mitä on olla luja, mutta ei kova. Mitä on olla kiltti, mutta ei nössö. Olen alkanut haluta asioita, kaivata rakkautta, nähnyt itseni hyvien tapahtumien arvoiseksi. Ja halunnut lisää. Olen alkanut myös vaatia, mutta en vaadi muuta kuin sitä, että minua kohdellaan oikeudenmukaisesti ja rehellisesti. Sitäkään en oikeastaan voi vaatia, voin vain odottaa sitä, mutta jos se ei toteudu, voin päättää olla sietämättä enempää kuin on kohtuullista. Koskaanhan elämä ei tarjoa täyttä oikeutta. Olemme kaiketi aina epätäydellisiä jossakin mielessä? En tiedä, tuotakin pitänee pohtia. Tuota epätäydellisyyttä nimittäin. Jossain sisällä nimittäin koen ihmisten olevan hyvinkin täydellisiä, ihmeellisiä olentoja. Me emme vain anna tilaa itsellemme. Niin on ollut omalla kohdallani. Tämä blogi on yksi askel kohti oman henkisen tilan löytymistä. Vapaata assosiaatiota, kuten terapiassa tavataan sanoa. Olkoot tämä nyt sitten sitä terapiaa minulle...taas.

Kuten sanoin, kirjoitan mitä mieleen juolahtaa, voi olla sekavaakin välillä, mutta sitähän elämä tuntuu välillä olevan, niin pään sisällä kuin sen ulkopuolellakin.