Rakastaminen tuo rohkeutta

 

“Kun tulet todella rakastetuksi, saat voimaa, kun taas toisen rakastaminen syvästi tuo rohkeutta.”

-Lao Tse-

 

Näin ihan vain vilaukselta tuon Laotsen lainauksen jossain television ohjelmassa ja ihastuin siihen. Kaivoin sen netistä esiin ja laitoin tuohon tämän kirjoitukseni alkusanoiksi.

Minua kosketti tuossa lauseessa Laotsen näkökulma rakkauteen. Samalla kykenin täysin ymmärtämään tuon lauseen. Olen saanut aika vähän rakkautta elämäni aikana, niin olen ajatellut aina. Olen saanut, mutta vähemmän kuin monet muut ihmiset, joita tunnen. Tämä on tietenkin vain henkilökohtainen kokemukseni tuosta asiasta. En ole varma, onko päätelmäni oikea, vai vain ajatuksieni vääristämä. Enhän tiedä muiden ihmisten kokemusta. Ja jos vertaan taas joihinkin todella vähäosaisiin tai hylättyihin itseäni, osani alkaakin tuntua ihan kohtalaiselta. Ehkä se onkin pelkkä tunne ja uskomus? Ehkä ei. Kokemus rakkaudesta ei ole kuitenkaan välittynyt tai ihmiset eivät ole osanneet välittää rakkauttaan siten, että olisin sen ymmärtänyt rakkaudeksi. Ja toisaalta turvattomuuden kokemus on ollut se määräävin tunne lapsuudesta lähtien, joten voimaantuminen rakkaudesta, jota sen alla ehkä on ollut, on jäänyt vähäiseksi. Ehkä traumat ovat myös aiheuttaneet jonkinlaista kyvyttömyyttä ottaa vastaan rakkautta? En tiedä miten asia oikeasti on, enkä lähde sitä tässä sen enempää analysoimaan.

Tuo  Laotsen lause tuntui tosi tutulta.  Rakkautta on ollut vähän ja siitä on seurannut voimattomuus. Voimattomuus on ollut välillä vähäisempää, mutta usein niissä hetkissä olen ollut täysin oman voimani varassa ajatellen, että kaikki mitä minussa on, riittää minulle, sen on riitettävä, koska kokemukseni ovat "opettaneet", että yksin selviäminen on pakollista - ainoa mahdollisuus. Samalla olen kuluttanut omia uusiutumattomia voimavarojani ajautuen lopulta uupumukseen ja masennukseen. Ovatko voimavarat uusiutumattomia? Mielestäni kyllä, silloin kun antaminen ja saaminen eivät ole tasapainossa ja ihminen on sairastunut väärään "vahvuuteen".

Tuo kaikki edellä kirjoittamani sotii jonkin verran vastaan nykyistä ajatteluani siitä, että kaikki rakkaus on meissä itsessämme. Kirjoitin sen silti, koska koen myös niiden ajatusten olevan totta minulle. En halua yrittää leikkiä henkisempää kuin olen. Ja totuuskin on niin häilyvä ja muuttaa muotoaan hetki hetkeltä. Välillä olen täynnä rakkautta ilman mitään vastakaikua, eli rakkaus vain nousee sisimmästä. Välillä huomaan tyhjentyväni kuin ilmapallo ja nääntyväni rakkauden puutteessa.

Mutta tuohon Laotsen lauseeseen vielä. Olen kokenut tuon lauseen loppuosan todeksi. Olen nimittäin rakastanut vahvasti ja ollut äärimmäisen rohkea sen seurauksena. Se on minulle totta. Tuo lauseen alkuosa kaipaa vielä elämän antamia uusia kokemuksia. Voimaa tarvitsen ja ehkä sitä vielä saan. Rakkaus saattaa yllättää vielä tässäkin elämässä.

Tarvitsenko siihen tunnetta rakastetuksi tulemisesta vai riittääkö siihen se, että rakastan itse itseäni. Se jää koettavaksi.

(3/2017)

Joskus vain tuntuu tältä

 Teksti vuodelta 2018. Jaan, koska itselleni ajoittain ajankohtainen.

*************************

Itselläni on taipumusta miettiä asioita ja elämää joskus hyvinkin kyynisesti. Olen kuitenkin pohjimmiltani melko optimistinen. Uskon, että asiat selviävät aina jotenkin, että lähes kaikesta voi päästä yli. Siltikin olen aika lailla myös menneisyyteni vanki. Taistelen niin päivisin hereillä ollessani kuin öisinkin unimaailmassani menneisyyteni kipujen ja oman riittämättömyyteni kanssa ja minun on vaikea antaa itselleni anteeksi joitakin asioita, vaikka kovasti olen yrittänyt. Se vain tuntuu välillä ihan mahdottomalta. Noissa kohdissa tulee yleensä taas Jumalakin mieleen ja pyydän, josko hän voisi auttaa asiassa.

 

Ehkä armo onkin ainoa apu. Mutta vaikka paljon olen siitäkin kuullut ja siitä kirjoja lukenut, en osaa sitä omalle kohdalleni monestikaan ajatella. Välillä lannistun ja ajattelen, että minut on "tuomittu" elämään tällä tavoin. Että näin on tarkoitettu. Ehkä minun on tällaisena helpompi ymmärtää niitä ihmisiä, jotka kokevat syyllisyyttä ja häpeää ja jotka eivät kykene muuttumaan "paremmiksi". On helpompi olla tuomitsematta ketään, koska itseä ei oikeastaan kykene näkemään minkään asian tai kauheuden yläpuolella olevana.

 

Kirjoitin aikanaan kyynisen runon elämän tyhjyydestä. Tai siitä, kun ei oikein tajua, miksi täällä ollaan ja mihin pitäisi pyrkiä? Kun katsoo elämää sivusta ja jotenkin tajuaa sen hulluuden ja turhuuden, minkä ympärillä me pyörimme. Miten kuvittelemme tekemisemme jotenkin niin tärkeäksi, tai sitten näemme kaiken vain roskana.

 

En kannusta ajattelemaan tällä tavoin. Mutta joskus vain käy näin. Itseni tällainen kyynisyys pistää toisaalta ajattelemaan elämää eri suunnasta. Ehkä elämä ei tapahdu muualla, ehkä se mitä näen on vain harhaa, omien uskomusteni tuotetta, ja se joka katsoo, on elämä itse. Ehkä elämä ei ole arvottamista, vaan arvo sinänsä. Lahja, jota on vaan joskus niin kovin, kovin vaikea avata.

 

 

Mitä on elämä

 

Mitä on elämä muuta kuin

päivien kuluttamista,

tuntien täyttämistä,

minuuttien murentamista.

Unohdan hetket, jotka

haluaisin muistaa,

muistan hetket, jotka

haluaisin unohtaa.


Mitä on elämä muuta kuin

kuvitelmaa elämisestä,

haaveilua sen hedelmistä,

takertumista luuloihin.


Yritän kuluttaa aikaa

jota ei ole,

yritän keksiä tekemistä,

jolla ei ole tarkoitusta.


Mitä on elämä muuta kuin

näyttelemistä

vieraalla estradilla,

monologeja,

papukaijasyndroomaa.


Teen suuria tyhjästä

ja huudan tyhjiä sanoja,

teen pieniä suurista

ja itken katkeria kyyneleitä.


Mitä on elämä muuta kuin

sen tajuamista, ettet tajua mitään,

et koskaan, että olet yksin,

että olet hukassa, kadonnut

elämään, joka ei anna

vastauksia koskaan.


Mitä on elämä muuta kuin

olemista elossa.

Mitä on eläminen muuta kuin

kulkemista kohti kuolemaa.


Mitä on kuolema?

 

 

(2010)

　

Tajuamisen vaikeus

 Tämä päiväkirjamainen teksti on vuodelta 2018.

*************************************

Olipahan viikonloppu! Siis erittäin tyypillinen ja samalla jotenkin kuitenkin erilainen. Olen tajunnut tänä viikonloppuna jotakin, mitä en edes ehkä vielä tajua, vaikka luulenkin hiukan tajuavani? Tajuaminen on edennyt asteittain, käynyt välillä jopa valaistumisen lähistöllä kurkkimassa ja sitten taas pudonnut jonnekin mutavesiin, mutta sitten taas noussut pinnalle kuplimaan. Koko viikonloppu tuota samaa ees taas veivaamista. Vaikka minulle osoitetaan selvästi asioita, joiden perusteella pitäisi hölmömmänkin tajuta, olen erittäin hyvä keksimään selityksiä, oletuksia, arvauksia ja vaikka mitä -  siis mitä se sinnikäs egomme nyt vaan keksiikin, saadakseen lisää aikaa jatkaakseen olemassaoloaan ja tätä kärsimyksen suloista leikkiä ja peliä.

Olen kuitenkin kyllästynyt. Olen kyllästynyt olemaan sokea, jota varmasti tulen silti olemaan vielä jatkossakin. Olen kyllästynyt etsimään itseni ulkopuolelta vastauksia. Olen kyllästynyt vihaamaan ja säälimään itseäni. Olen kyllästynyt olemaan syyllinen, ja olen kyllästynyt siihen, etten todellakaan rakasta itseäni juurikaan. Olen kyllästynyt olemaan uhri ja olen todella kyllästynyt siihen, että ulkomuotoni paljastaa tämän kaiken. Minut on paljastettu ja se ottaa päähän, hävettää ja nolottaa. Masennukseni ja saamattomuuteni näkyy kilometrien päähän, vaikka tahtoisin peittää sen. Samalla olen raadollisen "iloinen" siitä, että näen itsekin - on niin tärkeää nähdä oikein ja rehellisesti, vaikka se hetkellisesti järkyttääkin.

Mutta, minulla on ihanat lapset. Tänään oli äitienpäivä, jonka sain viettää heidän kanssaan. Myös eilen sain olla tyttäreni kanssa, joka on yksi henkisimmistä ihmisistä, jonka tiedän. Hän auttoi mua eteenpäin. Vaikka lilluin mutavellissä, hän sai mut nauramaan kaikelle (ihan kaikelle) ja hyväksymään asiat sellaisenaan - ainakin hetkeksi. Hän sai mut myös olemaan kiitollinen juuri niistä asioista, jotka vie kohti egon kuolemaa tai ainakin sen kutistumista eli olemaan kiitollinen niistä ihan vaikeimmistakin tunteista. En tiedä, enkä todellakaan tajua miksi, mutta jostain kumman syystä taas, kaiken kuravellin jälkeen koen salaista tyyneyttä enemmän kuin kaksi päivää sitten.

En kuitenkaan enää tunne itseäni, olen kuin loputtomassa tyhjyydessä ja merkityksettömyydessä, mutta samalla tiedän, että olen taas askeleen lähempänä jotain todellisempaa. Ehkä lähempänä jonkin olennaisen tajuamista tai pikemminkin kaiken sen hyväksymistä mikä on ja mikä tapahtuu.

Sielun kurinaa

 

Löysin tämän vanhan tekstini, ja minusta tämä on niin hauska kaikessa riipaisevuudessaan, että jaan sen taas. Tämä on kirjoitettu 1/2015. Olenko päässyt eteenpäin, rakkauden piiriin? Hmm...pikemminkin olen oppinut hyväksymään ja näkemään rakkauden laajemmin, vaikka tuossa vaiheessa kyllä osasin jo laajentaa näkökulmaani, minun oli "pakko".

****

Stevie Wonderin rakkauslaulu You and I on yksi suosikeistani rakkauslaulujen suuressa valtameressä. Jotenkin toivoisin itsekin osaavani ajatella yhtä epäitsekkäästi rakkaudesta kuin biisin kertoja, olla iloinen ja kiitollinen siitä mitä on ja oli, meni miten meni. Mutta tällaisessa "nälkään kuolevassa" tilassa sekin tuntuu jotenkin mahdottomalta. Ihan kuin joku pitelisi valtavaa herkkukoria silmien ja suun edessä ja heiluttelisi hampurilaista, kanankoipea tai jopa hyvin riiputettua sisäfilettä nenän tuntumassa, mutta ei kuitenkaan antaisi edes maistiaista. Nykäisisi ruuan pois aina viime hetkellä...haukkaisi vain itse pihvin reunasta, maiskuttelisi kuuluvasti ja nauraisi ilkeästi sen päälle. Kuvitelkaa tilanne, kyllä siinä helposti saattaisi unohtua sivistys ja toisten kunnioitus nälässä kituvalta. Luulenpa että jokainen, jolla vielä voimia olisi jäljellä, hyökkäisi ruuan kimppuun hinnalla millä hyvänsä. Kysehän on eloonjäämisestä, siis täsmennän vielä, eloonjäämisestä - sitä ei moni tunnu tajuavan. Henkisellä puolella rakkaus on leipää, rakkaus on elämän kantava voima ja kaiken hyvän ja terveen toiminnan ja pelkän olemisenkin pohjakallio.

Tässä biisissä on kuitenkin "sivistynyt" sanoma rakkaudesta. Olen itsekin kokenut joskus noin. Olen osannut olla kiitollinen siitä rakkaudesta joka on asunut minussa enkä ole toivonut sen enempää. Ilman vaatimuksia olen vain levännyt rakkauden tunteessa ja tyyneydessä. 

Keskustelin eilen ystäväni kanssa rakkaudesta ja rakkauden nälästä ja totesimme yhteistuumin ja myös kokemuksen rintaäänellä, että mitä nälkäisempi ihminen on, sitä vähemmän hänelle rakkautta tarjotaan. Heille, joilla rakkautta on jo ennestään yllin kyllin, annetaan koko ajan lisää. Miksi? Ehkä rakkautta saanut ihminen on yksinkertaisesti vain helpommin rakastettava ja myös turvallinen kohde lämpimille tunteille, koska hän ei tuosta tutusta kokemuksesta pahemmin hätkähdä. Rakkauden nälkää poteva saattaa olla liian pelottava ja vaativa näky siinä riutuneessa olemuksessaan anovine silmineen ja ojentuvine käsineen. Ehkä hänen pelätään käyttäytyvän ennalta arvaamattomasti, jos hänelle erehtyy rakkauden murusia heittelemään. Ehkä hän tulisi ja ryöstäisi sinun ruokasi siinä yllättävässä ekstaasissaan, kiljuisi aina vain lisää ja lopulta kenties söisi sinutkin kokonaan suihinsa. Kuin vampyyri, tuo  olio imisi kuiviin viimeisenkin jäljellä olevan veritipan. Tai kuin nälkäinen susi, joka vain viime hädässä nauttii ihmislihaa ruuakseen, hän valitsisi juuri sinut ravinnokseen. Niinpä. Kuka tietää, jos ei kokeile. :)

Älkäämme kieltäkö rakkautta juuri niiltä, jotka sitä kaikkein eniten tarvitsevat, vaikka pelkona olisi "tulla itse syödyksi". Sanon tämän myös itselleni, vaikka nälkä kurniikin sielussa ja ne tielleni tipahtaneet rakkauden murusetkin on popsittu pois jo aikoja sitten. Ehkä jos saisin itse annettua edes ripauksen rakkautta ( edes rakkauden tapaista) jollekin nälkäiselle, saisin itsekin siitä varmasti osani. Ehkä se alkaisi kasvaa minussa. Ehkä. Täytyy toivoa niin.