Olen viime aikoina innostunut pelaamisesta, siis rahapeleistä. Hyvin pienillä panoksilla tosin, koska olen samalla myös melko tarkka raha-asioideni suhteen. Miten tämä liittyy sitten tuohon otsikkooni näkymättömyyden sairaudesta? No, jotenkin minusta tuntuu, että me ns. "näkymättömyyteen sairastuneet" etsimme koko elämämme ajan keinoja joilla poistaa tuota tunnetta, ettemme ole olemassa muille tai edes itsellemme.
Minulle pelaaminen antoi aluksi tunteen, että olen siunattu, minua katselee joukko enkeleitä, jotka haluavat minulle vain hyvää ja tietenkin samalla ohjaavat numeroita niin, että tulen nähdyksi ja samalla "rikkaammaksi". Sain muutaman voitonkin heti ja sen seurauksena tunsin niin suurta nähdyksi tulemista, että se voitti melkein jopa alkoholin himoni! Tunsin onnea, huumaavaa rauhaa ja positiivisuutta. En olekaan hylätty! Minut on nähty, minun tarpeeni on huomioitu! Kiitollisuus ja olemassaolon riemu täyttivät mieleni. Huokaus, rauha, lepo; minä olen. OLEN. Olen olemassa ja minusta välitetään. En olekaan se, joka sivuutetaan jokaisessa arvonnassa, oli kyseessä sitten ne elämään saadut eväät tai bingovoitto.
Minua itseasiassa itkettää tätä kirjoittaessa. Niin kipeä tämä asia on minulle.
Jatkoin pelaamista uskoen (lähinnä toivoen), että onneni on pysyvästi kääntynyt. Odotin ihmeellisiä yllätyksiä, edes pikkuvoittoja...mutta...kun tappiot alkoivat seurata toisiaan ja nuo muut käsittämättömän onnekkaat ihmiset keräsivät voittojaan yhä uudelleen ja uudelleen, peli pelin jälkeen, aloin väsyä. Koin ensin hämmästystä, sitten pettymystä ja kateellisuutta ja lopulta olin täynnä kummallista vihaa noita onnekkaita kohtaan.
Katkeruus alkoi myös nostaa päätään ja aloin pohtia mielessäni noiden äärimmäisen ärsyttävien voittajien taktiikkaa. Leimasin heidät mielessäni itsekkäiksi ja muista piittaamattomiksi, koska he eivät älynneet poistua kahden voiton jälkeen ja antaa muidenkin koettaa onneaan. Näin heidät sieluni silmillä kyynärpäätaktiikalla eteneviksi rikkaiksi paskoiksi, jotka pelleilevät köyhien kustannuksella. Heillähän on varaa pitää panokset korkealla joka pelissä. Hetkittäin olin täynnä sellaista raivoa, joka olisin voinut melkein kiljua ääneen. Lopulta yritin vain suojella itseäni; suljin chatin, etten näkisi voittajien riemua ja kiitospuheita. Sekään ei kuitenkaan riittänyt; lopulta suljin silmäni ja käänsin pääni pois voittokellojen kaikuessa, etten vain näkisi kuka TAAS voittaa. Aloin hajota henkisesti. Ja kyseessä oli vain...eBingo.
Tämä ei ole naurun asia, vaikka nyt minua vähän hymyilyttääkin. Aloin kirjoittaa tästä kokemuksesta sen tähden, että tajusin sen seurauksena omalla kohdallani kärsiväni näkymättömyyden sairaudesta. Tämä ei ole itselleni uusi huomio, mutta koska koin tuossa pelissä ensin näkyvyyttä ja sitten sen menetystä, tajusin kirkkaasti jotain siitä, miten tämä "sairaus" vaikuttaa tunteisiini ja jopa käytökseeni.
Olen ollut lapsesta saakka näkymätön lapsi. Tämä kokemus on lähinnä oman itseni kokema tunne, mutta on sille ihan virallista näyttöäkin. Tiedän, että en ole saanut sitä huolenpitoa ja rakkautta, jota olisin tarvinnut kasvaakseni henkisesti tasapainoiseksi ja omasta arvostaan selkeästi tietoiseksi ihmiseksi. Ja se puutostauti näkyy kaikkialla elämässäni. Saatan kokea olevani eriarvoinen ja hylätty hyvin herkästi, haistan sen kauas ja myös tunnen jatkuvasti vereslihalla olevassa sydämessäni sen kivun. Voi olla että olen joskus väärässä noiden kokemuksieni kanssa, mutta aistin joka tapauksessa jotain, jotain joka ikäänkuin nousee jostain vanhasta, kuin kaikuna, yhä uudelleen ja uudelleen. Kaipaan suunnattomasti, jopa henkeen ja vereen tasa-arvoisuutta ja varsinkin oikeudenmukaisuutta niin omalla kuin muidenkin ihmisten kohdalla. Henkinen tasapainoni järkkyy joka kerta kun kohtaan epäoikeudenmukaisuutta.
Tällainen elämä on raskasta sillä se ei jätä riittävästi tilaa rennolle rakkaudelle ja luottamukselle. Silti olen kokenut sitäkin ja se onkin ollut elämäni suurin lahja. Nyt kuitenkin eletään jälleen näitä aikoja, jolloin joudun tutkimaan itseäni, opettelemaan luottamusta ja sitä, että minullakin on oikeus olla näkyvä. Se ei vaadi bingovoittoja (vaikka toivookin niitä), se kysyy vain itseltään; mikä sinut saa katoamaan, sillä siinähän sinä olet. Ala elää ja uskoa, että maailmankaikkeus ja sen voimat ovat sinuakin varten.
Jatkan aiheesta myöhemmin. Kiitos lukijoille mielenkiinnostanne!
Sanoja elämästä, pohdintaa, vapaata ajatuksenvirtaa ja spontaania mielen purkua. Ihan mitä vaan sielusta kumpuaa, kaikki on henkilökohtaista ja vilpitöntä halua löytää elämästä jotain tolkkua sanojen ja iki-ihanan alitajunnan tuoman viisauden avulla.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste henkinen kipu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste henkinen kipu. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 23. maaliskuuta 2014
maanantai 3. joulukuuta 2012
Henkiset muurit
Tuossa alempana kirjoitin muureista yleisesti, fyysisenä rakennelmana, sekä niiden käyttötarkoituksesta. Toki tuonkin kirjoituksen tausta-ajatuksena on muurin merkitys myös henkisessä elämässä, mutta jatkan nyt hiukan enemmän tuosta puolesta, eli henkisistä muureista meissä. Ja jälleen, kirjoitan intuitiivisesti pääasiassa.
*************
Muurit kiehtovat minua, ne herättävät uteliaisuutta, koska niiden taakse kätkeytyy jotain, jota on suojeltava lähes äärimmäisin keinoin. Muurien sisäpuolella täytyy olla siis jotain todella arvokasta. Kuten aiemmassa tekstissäni kirjoitin, muurien sisäpuolella voi olla myös jotain hyvin vaarallista. Muureilla on siis yksinkertaistettuna vain kaksi tarkoitusta; itsesuojelu ja toisten suojelu.
Terveen ihmisen luontaiseen käyttäytymiseen kuuluu itsesuojelu, puolustautuminen hyökkäyksiltä ja itsekontrolli. Ilman noita kykyjä olisimme villipetoja, uhrilampaita tai vielä jotain paljon pahempaa: ehkä olisimme kuolleita? On siis erittäin tärkeää omistaa jonkinlainen suoja itsensä ympärillä. Suoja, joka estää muita loukkaamasta meitä omavaltaisesti ja arvaamattomasti ilman mitään esteitä ja joka estää meitä itseämme rynnimästä sinne tänne impulsiivisten mielitekojemme avuttomana orjana. Tarvitaan reviirirajat puolin ja toisin. Tarvitaan kunnioitusta, itsetietoisuutta ja rajojen havaitsemista.
Jos näitä näkymättömiä rajoja tai suojia ei nähdä, niistä ei välitetä, eikä niitä kunnioiteta, alkaa jossain vaiheessa terveen itsesuojelun tarpeen sisimmässään tajuava ihminen rakentaa ympärilleen jotain vahvempaa tekoa olevaa suojaa, koska kohtelias raja-aita ei ollutkaan riittävä? Sen yli on tultu toistuvasti, ihmisen koskemattomuutta on loukattu, häntä on kenties pahoipidelty fyysisesti, arvosteltu karkeasti, käytetty henkisesti hyväksi tai pidetty kynnysmattona. Häntä ei ole yksinkertaisesti sanoen rakastettu eikä pidetty arvokkaana olentona. Niinpä hän tarvitsee ympärilleen kovempaa tekoa olevan suojan, hän tarvitsee muurin, jonka ylitse kukaan ei pääse ilman lupaa - koskaan.
Jokainen loukkaus, henkinen tai fyysinen, on kuin yksi kivi muuriin. Muuri kasvaa ikään kuin vahingossa, ihan huomaamatta aluksi. Ihminen alkaa varoa tekemisiään, sanojaan ja olemistaan. Hänestä tulee arka, anteeksipyytelevä, hänen itsetuntonsa on pohjalla ja hän pelkää kuollakseen. Kun hän huomaa jonkin ajan kuluttua että eristäytyminen, näkymättömyys, tietynlainen ehdottomuus/mustavalkoisuus valintojen suhteen ja välimatka muihin, auttaa oloa, hän alkaa kerätä kiviä ihan itse. Hän alkaa rakentaa muurista korkeampaa, vahvempaa, paksumpaa. Hän ei enää edes kaipaa näköyhteyttä muuhun maailmaan; tärkeintä on tunne, että pian kukaan ei voi tulla ilman hänen lupaansa sisään hänen elämäänsä, hänen omaan ainutkertaiseen sieluunsa, jonka hän jotenkin salaperäisellä tavalla ymmärtää suojelemisen arvoiseksi kohteeksi.
Hän alkaa kerätä ympärilleen myös katkeruuden ja kyynisyyden kiviä ja huomaa, kuinka hyvin ne suojaavat haavoittavilta kontakteilta. Ikävää on vain se, että ne suojaavat myös mahdolliselta rakkaudelta. Ihminen näyttää omalla tavallaan rohkealta ja energiseltä puuhatessaan muurinsa pystyttämistyössä yötä päivää, mutta se on näennäistä vahvuutta. Se on voimien hukkaan heittämistä ja siksi tuo ihmisparka onkin aina väsynyt. Hän voisi käyttää aikansa ja voimavaransa itsensä rakastamiseen muilla keinoin, opetella tuntemaan itseään, opetella luottamaan muihin, mutta ei hän tee niin; hän valitsee mieluummin yksinäisyyden. Ehkä hän ei voi muuta? Ehkä niitä kiviä, joita hän ei kerännyt itse, oli aivan liian monta jo alunperin.
Hänen ei tarvitse suinkaan rakentaa muuria yksin, sillä mitä ahkerammin hän latoo kiviä päällekkäin, sitä enemmän löytyy lähiympäristöstä apulaisia muurin vahvistamiseen. Osa heistä haluaa oman itsesuojelunsa takia suorastaan näännyttää itsensä auttamistyössä ajatuksissaan toivo siitä, että joskus tuo komea kivirakennelma erottaisi heidät lopullisesti toisistaan. He hakevat omaa turvaansa. Osa suostuu auttamaan kirpeiden käskyjen ahdistamana, kun ei muutakaan keksi, koska auttamatta jättäminen tuottaisi suuremman ongelman - ehkä kivet osuisivat heihin, kuin ohimennen.
Jos lähestymme ihmistä, jolla on muuri, kohtaamme yleensä hyvin erilaisia ja erikoisia reaktioita. Eristäytyminen omaan sisäiseen, haavojen täyttämään maailmaan on saanut monet hyvin negatiivisiksi ja säikyiksi. Osa on puolustuskannalla koko ajan - jos sanot päivää, he epäilevät sinun vähintäänkin myyvän jotain, jota he eivät missään tapauksessa halua ostaa. Osa on neuroottisen peloissaan jatkuvasti ja he hyppäävät aina ovikellon soidessa ilmaan ja hiipivät äänettömin gasellin askelin ovisilmää kohti avaamatta yleensä ovea. Osa vihaa maailmaa yli kaiken ja suunnittelee joukkotuhoa. Jotkut vihaavat pelkästään itseään. Jotkut tuntuvat uivan niin aavassa katkeruuden ja kyynisyyden meressä, että rantaa tai edes pikkuruisia saaria, ei tunnu näkyvän missään - milloinkaan.
Joskus muureja on vaikea huomata. On vain outo tunne, että ihmistä ei pääse lähestymään ja suhde ei koskaan muodostu todella läheiseksi. Hän saattaa olla kiltti, iloinen, avoimen oloinen, mutta kun menet lähelle, hän katoaa jonnekin, kuin taikaiskusta. Ehkä hän menee muurinsa taakse piiloon? Ehkä hän on rakentanut sen kyynelistä, surusta, ja menetetyistä haaveista. Hänen muurinsa seinämä kukkii ja kasvaa villiviiniä, koska se sisältää niin paljon kadotettuja unelmia. Hän sallii sinun ihailla sitä, koskettaa sitä, nauttia sen kauniista elämänmakuisesta vahvuudesta. Mutta et pääse hänen sieluunsa asti, et ilman lupaa. Jos jaksat viipyillä muurin lähellä, huhuilla ja todistaa, että olet todella hyvissä aikeissa, kiinnostunut hänestä, voi olla, että saat eräänä päivänä pienen kirjelapun muurin tähystysaukosta. Siinä saattaa olla tunnussana, jolla portin saa auki, mutta mikä se sana on? En tiedä. Ehkä se on luottamus tai ystävyys. Ehkä se on rakkaus, periksiantamattomuus tai rohkeus. Ehkä se on noita kaikkea ja vielä vähän enemmänkin.
Sen kuitenkin tiedän, että niin kauan kuin tämä maailma on epätäydellinen, me tarvitsemme muureja ja muurit tarvitsevat meitä - kaatamaan ne silloin kun aika on kypsä.
*************
Muurit kiehtovat minua, ne herättävät uteliaisuutta, koska niiden taakse kätkeytyy jotain, jota on suojeltava lähes äärimmäisin keinoin. Muurien sisäpuolella täytyy olla siis jotain todella arvokasta. Kuten aiemmassa tekstissäni kirjoitin, muurien sisäpuolella voi olla myös jotain hyvin vaarallista. Muureilla on siis yksinkertaistettuna vain kaksi tarkoitusta; itsesuojelu ja toisten suojelu.
Terveen ihmisen luontaiseen käyttäytymiseen kuuluu itsesuojelu, puolustautuminen hyökkäyksiltä ja itsekontrolli. Ilman noita kykyjä olisimme villipetoja, uhrilampaita tai vielä jotain paljon pahempaa: ehkä olisimme kuolleita? On siis erittäin tärkeää omistaa jonkinlainen suoja itsensä ympärillä. Suoja, joka estää muita loukkaamasta meitä omavaltaisesti ja arvaamattomasti ilman mitään esteitä ja joka estää meitä itseämme rynnimästä sinne tänne impulsiivisten mielitekojemme avuttomana orjana. Tarvitaan reviirirajat puolin ja toisin. Tarvitaan kunnioitusta, itsetietoisuutta ja rajojen havaitsemista.
Jos näitä näkymättömiä rajoja tai suojia ei nähdä, niistä ei välitetä, eikä niitä kunnioiteta, alkaa jossain vaiheessa terveen itsesuojelun tarpeen sisimmässään tajuava ihminen rakentaa ympärilleen jotain vahvempaa tekoa olevaa suojaa, koska kohtelias raja-aita ei ollutkaan riittävä? Sen yli on tultu toistuvasti, ihmisen koskemattomuutta on loukattu, häntä on kenties pahoipidelty fyysisesti, arvosteltu karkeasti, käytetty henkisesti hyväksi tai pidetty kynnysmattona. Häntä ei ole yksinkertaisesti sanoen rakastettu eikä pidetty arvokkaana olentona. Niinpä hän tarvitsee ympärilleen kovempaa tekoa olevan suojan, hän tarvitsee muurin, jonka ylitse kukaan ei pääse ilman lupaa - koskaan.
Jokainen loukkaus, henkinen tai fyysinen, on kuin yksi kivi muuriin. Muuri kasvaa ikään kuin vahingossa, ihan huomaamatta aluksi. Ihminen alkaa varoa tekemisiään, sanojaan ja olemistaan. Hänestä tulee arka, anteeksipyytelevä, hänen itsetuntonsa on pohjalla ja hän pelkää kuollakseen. Kun hän huomaa jonkin ajan kuluttua että eristäytyminen, näkymättömyys, tietynlainen ehdottomuus/mustavalkoisuus valintojen suhteen ja välimatka muihin, auttaa oloa, hän alkaa kerätä kiviä ihan itse. Hän alkaa rakentaa muurista korkeampaa, vahvempaa, paksumpaa. Hän ei enää edes kaipaa näköyhteyttä muuhun maailmaan; tärkeintä on tunne, että pian kukaan ei voi tulla ilman hänen lupaansa sisään hänen elämäänsä, hänen omaan ainutkertaiseen sieluunsa, jonka hän jotenkin salaperäisellä tavalla ymmärtää suojelemisen arvoiseksi kohteeksi.
Hän alkaa kerätä ympärilleen myös katkeruuden ja kyynisyyden kiviä ja huomaa, kuinka hyvin ne suojaavat haavoittavilta kontakteilta. Ikävää on vain se, että ne suojaavat myös mahdolliselta rakkaudelta. Ihminen näyttää omalla tavallaan rohkealta ja energiseltä puuhatessaan muurinsa pystyttämistyössä yötä päivää, mutta se on näennäistä vahvuutta. Se on voimien hukkaan heittämistä ja siksi tuo ihmisparka onkin aina väsynyt. Hän voisi käyttää aikansa ja voimavaransa itsensä rakastamiseen muilla keinoin, opetella tuntemaan itseään, opetella luottamaan muihin, mutta ei hän tee niin; hän valitsee mieluummin yksinäisyyden. Ehkä hän ei voi muuta? Ehkä niitä kiviä, joita hän ei kerännyt itse, oli aivan liian monta jo alunperin.
Hänen ei tarvitse suinkaan rakentaa muuria yksin, sillä mitä ahkerammin hän latoo kiviä päällekkäin, sitä enemmän löytyy lähiympäristöstä apulaisia muurin vahvistamiseen. Osa heistä haluaa oman itsesuojelunsa takia suorastaan näännyttää itsensä auttamistyössä ajatuksissaan toivo siitä, että joskus tuo komea kivirakennelma erottaisi heidät lopullisesti toisistaan. He hakevat omaa turvaansa. Osa suostuu auttamaan kirpeiden käskyjen ahdistamana, kun ei muutakaan keksi, koska auttamatta jättäminen tuottaisi suuremman ongelman - ehkä kivet osuisivat heihin, kuin ohimennen.
Jos lähestymme ihmistä, jolla on muuri, kohtaamme yleensä hyvin erilaisia ja erikoisia reaktioita. Eristäytyminen omaan sisäiseen, haavojen täyttämään maailmaan on saanut monet hyvin negatiivisiksi ja säikyiksi. Osa on puolustuskannalla koko ajan - jos sanot päivää, he epäilevät sinun vähintäänkin myyvän jotain, jota he eivät missään tapauksessa halua ostaa. Osa on neuroottisen peloissaan jatkuvasti ja he hyppäävät aina ovikellon soidessa ilmaan ja hiipivät äänettömin gasellin askelin ovisilmää kohti avaamatta yleensä ovea. Osa vihaa maailmaa yli kaiken ja suunnittelee joukkotuhoa. Jotkut vihaavat pelkästään itseään. Jotkut tuntuvat uivan niin aavassa katkeruuden ja kyynisyyden meressä, että rantaa tai edes pikkuruisia saaria, ei tunnu näkyvän missään - milloinkaan.
Joskus muureja on vaikea huomata. On vain outo tunne, että ihmistä ei pääse lähestymään ja suhde ei koskaan muodostu todella läheiseksi. Hän saattaa olla kiltti, iloinen, avoimen oloinen, mutta kun menet lähelle, hän katoaa jonnekin, kuin taikaiskusta. Ehkä hän menee muurinsa taakse piiloon? Ehkä hän on rakentanut sen kyynelistä, surusta, ja menetetyistä haaveista. Hänen muurinsa seinämä kukkii ja kasvaa villiviiniä, koska se sisältää niin paljon kadotettuja unelmia. Hän sallii sinun ihailla sitä, koskettaa sitä, nauttia sen kauniista elämänmakuisesta vahvuudesta. Mutta et pääse hänen sieluunsa asti, et ilman lupaa. Jos jaksat viipyillä muurin lähellä, huhuilla ja todistaa, että olet todella hyvissä aikeissa, kiinnostunut hänestä, voi olla, että saat eräänä päivänä pienen kirjelapun muurin tähystysaukosta. Siinä saattaa olla tunnussana, jolla portin saa auki, mutta mikä se sana on? En tiedä. Ehkä se on luottamus tai ystävyys. Ehkä se on rakkaus, periksiantamattomuus tai rohkeus. Ehkä se on noita kaikkea ja vielä vähän enemmänkin.
Sen kuitenkin tiedän, että niin kauan kuin tämä maailma on epätäydellinen, me tarvitsemme muureja ja muurit tarvitsevat meitä - kaatamaan ne silloin kun aika on kypsä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Unien voima
Allaoleva on kirjoitettu v.2017. *** Unilla on voimaa. Olen joskus, useinkin nähnyt unta rakastetuksi tulemisesta, tiedän siis miltä se t...
-
Tuli mieleeni analysoida intuitiivisesti Erinin Vanha Sydän -kappaleen lyriikkaa, eli mitä se itselleni merkitsee, minkälaisia mielleyhtymiä...
-
Olen lukemassa kirjaa nimeltä Tunne lukkosi. Siinä kerrotaan meillä kaikilla olevista tunnelukoista, jotka ohjaavat tunteitamme, reaktioitam...
-
Luin eilen tyttäreni tulevan opinnäytetyön läpi ikäänkuin neutraalina esilukijana ja "esiopponoijana" kertoakseni ensivakutelmiani...