Saako heikkoa rakastaa?

Olen lukemassa kirjaa nimeltä Tunne lukkosi. Siinä kerrotaan meillä kaikilla olevista tunnelukoista, jotka ohjaavat tunteitamme, reaktioitamme, ja oikeastaan koko elämäämme. Rajoittavat, estävät unelmoimasta ja aiheuttavat ristiriitoja ihmissuhteisiin. Kirja on vaikuttava teos, joka pistää vastakkain lukijan omien tunnelukkojensa kanssa ja saa jopa ahdistumaan ankarasti. Ainakin itselleni on käynyt niin.

Se asia mistä ahdistuin eniten oli se, että kirjassa oli kohta, jossa käsiteltiin laiminlyönnin ja hylkäämisen  tunnelukkoja, jotka saavat meidät usein hakeutumaan suhteisiin, joissa lapsuuden draama ikäänkuin toistuu. Hakeudumme suhteisiin, jossa tarpeemme eivät tyydyty, jossa meitä laiminlyödään, koska ne tuntuvat tutuilta. Tämäkään ei vielä ollut se ahdistavin kohta. Kirjassa puhuttiin ns. mahdottomista suhteista tai "mahdollisesti" mahdottomista suhteista joihin olemme hakeutuneet itse. Listassa mainittiin että kumppanisi voi olla "kylmä ja laskelmoiva työnarkomaani" tai "työtön ja syvästi masentunut" tai "erakkoluonteinen ihminen" tai jopa "lääkkeitä ja alkoholia sekaisin käyttävä". Tämä kohta ahdisti minua! Jotenkin aistin tuossa tietynlaista sairausrasismia. Samassa lauseessa kylmyys, laskelmoivuus ja heikkous elämän taakkojen edessä.

On totta, että parisuhteen tarkoitus on täyttää meidän tarpeitamme, kokea rakkautta, tulla hyväksytyksi, kokea onnellisuutta ja oppia elämää ja itseään toisen ihmisen avulla. En kuitenkaan saata hyväksyä ajatusta, että parisuhteeseen kelpaamattomana nähdään työttömät, masentuneet, riippuvaiset, yleensäkin elämässään kamppailevat ja kaatuilevat ihmiset.

Myönnän että tuo kohta kolahti omaan nilkkaan aika ankarasti. Onko masentuneella, traumatisoituneella, mutta elämässään eteenpäin tai toipumaan pyrkivällä (tai hänellä, joka vain yrittää selvitä)  ihmisellä oikeus parisuhteeseen, rakkauteen, hellyyteen ja turvallisuuteen? Onko parisuhde vain hyvien, menestyneiden, kauniiden, rohkeiden, tarpeensa tunnistavien oikeus? Eikö parisuhde voisi kuulua heikoillekin. Eikö suhde voisi jopa parantaa, auttaa eteenpäin? Pitääkö suhdetta haluta vasta sitten, kun on täysin selvillä omista ongelmistaan ja tunnelukoistaan. Täysinoppinut? Sitten minä en taida koskaan saada suhdetta. Ansaita sitä, vaikka olen etsinyt tietä valoon jo vuosikymmenen. Miksi? Siksi, koska olen edelleen mielialojeni kanssa kamppaileva ihminen, koska olen heikko, epävarma ja välillä myös sairas enemmän tai vähemmän. Olen "mahdollisesti" kelpaamaton, koska en "luultavasti" pysty täyttämään toisen ihmisen tarpeita? Surullista.

Minun oli kirjoitettava tämä paha olo ulos, koska olen kyllästynyt siihen asenteeseen, että maailma on vain tasapainoisten ja vahvojen ihmisten valtakunta. Olen vahvasti eri mieltä, maailma ja rakkaus kuuluvat kaikille! KAIKILLE!!! Niille heikoille ja pienillekin.

Masennus minussa, ei minuus masennuksessa

En ole tainnut vielä koskaan kirjoittaa masennuksestani täysin suoraan, olen viitannut siihen usein, mutta pelkästään siitä en ole kirjoittanut koskaan, paitsi runoissani ja eräällä asiaan vihkiytyneellä sivustolla vuosia sitten. Ehkä on aika purkaa tätäkin puolta minussa. Masennushan ei ole "minä" tai "minuus". Se on minussa aika ajoin uusiutuva sairaus, jota en ole valinnut. En ole myöskään koko ajan sen vallassa. On ollut vuosienkin "remissio"-jaksoja, jolloin en ole oirehtinut lähes ollenkaan ja toivon vielä toipuvani siitä kokonaan.

Elämäni on ollut sellaista, että se on tuottanut hyvän ja kasvurikkaan maaperän juuri tälle sairaudelle. Jollain toisella on syöpä, keliakia, reuma tai vaikkapa halvaus. Itse koen masennuksen eräänlaiseksi sielun ja mielen halvaustilaksi. Tosin tämä halvaustila vaihtelee, toisin kuin fyysinen halvaantuminen, joka on pysyvä olotila. Kuitenkin koen noissa samoja elementtejä.

Masennus vie minulta ajoittain pitkiksikin ajoiksi kyvyn liikkua henkisessä mielessä vapaasti. En kykene keskittymään asioihin, en innostumaan, en kokemaan mielihyvää enkä myöskään kykene fyysiseen toimintaan juuri lainkaan. Kärsin tuolloin voimakkaasta ahdistuksesta ja väsymyksestä ja jokainen aktiivinen teko vaatii sisäisen käskyn tai jämäkän pyynnön hyvine perusteluineen. Jo tuo sisäinen kamppailu saa väsymään lisää, mutta ilman tuota käskyttämistä en tekisi mitään. Makaisin luultavasti sängyssä päivästä toiseen peiton alla. Sitäkin olen kokeillut pahimpina aikoina. Olen itkenyt, nukkunut ja yrittänyt vain hengittää. Noina päivinä olen ollut täysin jumissa masennukseni sisällä ja kokenut olevani kuin elinkautisvanki. Tuolloin en ole voinut tehdä muuta kuin odottaa masennuksen herpaantumista, ja häkin oven avautumista. Vaikka se hetki olisi vain sekunti, siihen on tartuttava nopeasti ja pyrähdettävä ovesta ulos. Ehkä olen näiden monien vuosien aikana oppinut jo tietämään sen, että masennuskin väsyy välillä ja silloin on aika toimia.

En ole vielä kuitenkaan, suurista ponnisteluistani huolimatta, täysin oppinut katsomaan masennustani etäämmältä, ja olemaan määrittelemättä itseäni sen kautta. Se on vaikea läksy. Haluan silti pyrkiä kohti otsikon ajatusta; masennus on minussa, minä en ole masennuksessa tai masennus. En halua ajatella olevani ensisijaisesti mielialahäiriöinen, oravanpyörästä tipahtanut toisen luokan kansalainen. Minulla on vakaa pyrkimys ajatella olevani luova ihminen, jonka luovuuden yhtenä lähteenä itseasiassa on juuri tuo ikävä sairaus. Masennus ja voimakas halu toipua siitä on potkinut minua kirjoittamaan, miettimään, selviytymään, hoitamaan itseäni juuri oikeilla asioilla. Olen sen myötä löytänyt kyvyn nähdä, kyvyn kokea syvältä, löytänyt sen alta oman itseni ja erityisyyteni ja mahdollisuuden myös jakaa siitä toisille ihmisille.

Masennus on ollut taistelukumppanini koko elämäni ajan, mutta sen olemassaolon olen tiedostanut kirkkaasti "vasta" noin kymmenen vuoden ajan. Viime vuosina olen halunnut näyttää sille ja itselleni, että vaikka sen päätehtävänä on itsetuntoni musertaminen ja kaiken toivon kadottaminen elämästäni, pystyn olemaan sitä ovelampi. Olen ottanut masennuksen "yhtiökumppanikseni" antaen sen näyttää minulle tien itseni luo. Miten? Kuuntelemalla sen viestiä, mutta en uskomalla sitä varauksetta. Olen puolustautunut, toiminut päinvastoin. Masennuksen harmaassa synkeydessä olen pystynyt erottamaan kaikesta elämän vaatimusten sekamelskasta ne kirkkaimmin loistavat, minulle eniten lohtua ja iloa tuottavat asiat. Olen keskittynyt niihin. Siinä on salaisuus.

Masennuksen arvostelevien sanojen valossa kaikki tekemiseni ovat myös saaneet uuden, vielä suuremman merkityksen. Kun masennus sanoo: " Olet toivottoman saamaton nahjus!", sanon sille takaisin: "Niinpä, mutta saamattomana nahjuksenakin pystyin näkemään kauneutta, ottamaan siitä valokuvan ja jakamaan sen muillekin. Tällaisena rassukkanakin kykenin vielä rakastumaan ja kertomaan sen avoimesti sille toiselle silläkin uhalla, että tulen ohitetuksi. Avuttomanakin sain aikaan jotain! Itseasiassa taidan olla aika rohkea ja reipas ihminen." Masennus sanoo myös usein: "Katso peiliin, olet vanha ja elämäsi on ohi." Hetken aikaa saatan uskoa siihen valheeseen, mutta sitten päätän katsella ympärilleni, etsiä esimerkkejä ihmisistä jotka eivät ole luovuttaneet vielä 90-vuotiaanakaan elämästä nauttimista. Minun täytyy etsiä maailmasta sitä mikä on hyvää, ja vuorata itseni noilla asioilla.

Masennus on minussa, mutta minä en ole masennus. Me teemme yhteistyötä. Se ei ehkä sitä haluaisi ja siksi me ehkä joskus eroamme ja yksi asia on ainakin varmaa tässä elämässä, sitä eroa en tule katumaan.

Fanittamisen lyhyt oppimäärä

"Fanittaminen" terminä alkoi kaihertaa mielessäni tuossa aamun hämärinä tunteina. Mitä se tarkoittaa, mitä se antaa ja mihin se johtaa, vai johtaako mihinkään vai peräti harhaan?? Noihin kysymyksiiin en löytänyt vastausta, mutta aloin pohtia muulla tapaa faneja. Fani= ihminen (lähes jokainen meistä on joskus fanittanut jotain).

Itse olen kokenut fanina olemisen ja elämisen aika tuskaisaksikin aika ajoin ja jostain syystä en ole kokenut kuuluvani ns. normaaliin "fanikantaan" :) Aloin miettiä joitain mahdollisia "fanikategorioita", joihin voisin itseni sijoittaa. Mieleeni nousi heti aika monta erityyppistä fanitustyyliä;  "väliaikaisfanit", "on-off-fanit", "vainoharhaiset fanit", "elämäni riippuu bändistä"-fanit", "iilimato-fanit", "uhrilahjafanit", "puumafanit" (ikäni puolesta sopisin tähän mainiosti), "sekoilevat hihhuli-fanit", "viha-rakkaussuhde fanit", "hartaat harrastaja-fanit" ja lopulta ne, ah niin "vilpittömät fanit".

Käydäänpä nyt läpi tuo lista kohta kohdalta, jotta tutustumme paremmin jokaiseen kategoriaan. Ehkä löydän itseni jostain tuolta ja alan sen jälkeen tuntea kuuluvani ryhmään aidosti.

"väliaikaisfani" = innostuu hirveästi artistista, hihkuu hetken, joskus jopa viikkoja, mutta sitten unohtaa koko jutun ja siirtyy muihin, kiinnostavampiin aiheisiin eikä enää palaa takaisin, ainakaan suurena fanina.

"on-off-fani" = saa innostuspuuskia tasaisen tappavin väliajoin. Yleensä innoittuminen tulee esiin esimerkiksi uuden levyn (musiikista puheen ollen) ilmestymisen aikoihin tai jonkin satunnaisen livekeikan yhteydessä. Väliajoilla unohtaa koko artistin olemassaolon.

"vainoharhainen fani"= kuvittelee olevansa artistin kanssa suuremmassa yhteydessä kuin onkaan. Lukee merkkejä ja viestejä keikoilla ja levyn lyriikasta. Kokee ja näkee monenlaista sellaista ihmeellistä asiaa, mitä muut eivät näe. Kaikki näyt eivät ole aina positiivisia. Vaikein fanituksen tila.

"elämäni riippuu bändistä"-fani" = kokee, että jos ei pääse yhteyteen bändin/artistin kanssa edes pienellä tavalla (katsekontakti ym.) elämä päättyy siihen tai ainakin on hyvin tyhjää ja kurjaa. Juoksee keikoilla niin paljon kuin on mahdollista, hengittää artisti-ilmaa ja elää sen voimalla seuraavaan keikkaan asti. Addiktoivin tila.

"iilimato-fani"= ärsyttävä tapaus, joka jatkuvasti viestittelee twitterissä, myspacessa, facebookissa ja vaikka missä artistille ja pitää itseään näin esillä, jotta artisti ei voisi häntä unohtaa. Mielistelee ja kiittelee ylitsevuotavasti jokaisen pienenkin asian takia. Täysin epäuskottava tyyppi (artistin mielestä). Omasta mielestään pelkästään ystävällinen ja kannustava.

"uhrilahja-fani"= samantyyppinen kuin "elämäni riippuu bändistä"-fani, mutta tekee asioiden eteen hurjasti töitä ajatellen myös bändin/artistin etua (ei tietenkään omaa etuaan?), promoaa loputtomasti, antaa lahjoja ja tekee ilmaistyötä myös muiden fanien hyväksi. Kauniin koiramainen otus, joka miellyttää artistia suunnattomasti. Saakin rapsutuksia palkinnoksi säännöllisin väliajoin.

"puumafani"= keski-ikäinen (joskus myös nuorempi, mutta silloin termi on "kuumafani") naispuolinen ihminen, joka hilluu keikoilla kaljalasin kanssa eturivin tuntumassa, johon hän sai itsensä kammettua hyvin harjoitetulla kyynärpäätekniikalla. On usein myös pikkuhiprakassa ja yrittää joka välissä tarttua artistiin kiinni pitkillä punaisilla kynsillään. Ei kunnioita artistin reviiriä. Elättelee toivetta yhden yön kuumasta suhteesta kyseiseen artistiin. Ei omista sen suurempia tai ylevämpiä toiveita.

"sekoileva hihhuli"-fani= tämä on jotenkin harmiton, mutta joskus myös kiusallinen tapaus. Menee yleensä keikoilla sekaisin artistin läheisyydestä, ei tällöin osaa hillitä itseään ja joutuu jälkikäteen joskus nolostelemaan hyppimistään, kiljumistaan tai joskus jopa artistiin kajoamistaan. Osaa katua, ei halua mitään pahaa, mutta hetkellisessä innossaan unohtaa joskus säännöt.

"viha-rakkaussuhde-fani"= älykkään tunnepitoinen fanittamisessaan ja analyyttisen tarkka artistin tekemisten suhteen. Kuuntelee kaikki tuotokset erittäin kriittisellä korvalla ja ärtyy valtavasti, jos ne eivät tyydytä häntä. Ei osaa sopeutua kovinkaan hyvin artistin taiteellisiin muutoksiin, mutta antaa anteeksi ja löytää kohteestaan uutta rakastettavaa ennen pitkää taas uudelleen.

"harras harrastaja-fani"=tämä ihminen todella harrastaa fanittamista. Hän käy useiden artistien keikoilla (pitäen näin yllä hyvää keikkakuntoa), ostaa fanituotteita ja pitää kalenteriaan vapaana mielibändin tulevaa keikkakiertuetta silmällä pitäen. Kuten hyvään harrastukseen kuuluu, rahaa ei säästetä eikä mietitä harrastusta kehitettäessä ja ylläpidettäessä. Harras harrastaja-fani on hyvin johdonmukainen toimissaan ja tavoitteena on vain kaikki mielibändin keikat, ei sen enempää eikä vähempää. Hän myös laskee keikkalukumääränsä tarkasti, koska se kannustaa häntä eteenpäin. Loputon sitkeys, kestävyys, kärsivällisyys ja uskollisuus ovat tämän tyypin perusominaisuudet.

"vilpitön fani"= tämä tyyppi pitää sisällään kaikki nuo ylläolevat kategoriat jossain määrin. Niiden lisäksi hän yrittää tajuta ja tiedostaa koko ajan, että tämä on vain fanitusta...mutta ei kuitenkaan tajua miksi tämä on näin suurta?? Taistelee harhoja vastaan, yrittää pysyä realiteeteissa kynsin ja hampain kiinni. Rakastaa, haluaa tulla rakastetuksi. On ihminen, kuten on rakas artistimmekin. Miettii, miksi tuo "turva-aita" fanin ja artistin välillä on niin korkea, ettei sen läpi pääse todellinen ihmisyys puikahtamaan läpi ja koskettamaan. Miksi fanius vie pois mahdollisuuden ihmisyyden ja tasavertaisuuden kokemiseen artistin ja fanin väliltä? Vilpitön fani osaa kysellä, mutta osaa myös iloita.

Loppusanoina faniudesta sanoisin, että itselleni se on rakkautta musiikkiin, taiteeseen ja ihmisiin sen takana. Fanitan myös lasteni musiikkia ja lapsiani. Fanittaminen ei tarkoita, että on kaksi vastapuolta, että olisi kuolaavat fanit ja hienostuneet artistit. Ei, se on yhteinen kokemus. Esittäminen ja vastaanottaminen. Siitä syntyy vasta taide-elämys, ja tarkoitus taiteen tekemiselle. Toki artisti itse on oman taiteensa ensimmäinen fani. Näin ajattelen itse. Aito taide syntyy ensin itsestä itselle ja siirtyy siitä laajemmalle yleisölle, jos artisti niin haluaa.

"Viehkeä" kissatarina

Toisessa blogissani hyppäsi vastaan muutama vuosi sitten kirjoittamani kissatarina "Kissan päiviä". Nyt kun minulla on ihan oikea katti hoidossani täällä kotosalla, laitan linkin tuohon höpsöön, mutta myös "traagiseen", erään tyttökissan elämästä kertovaan pikku novelliin. Kyseessä siis romantiikkaa, kipua ja selviytymistä. Olkaa hyvä! Reginanovellia pukkaa...

Kissan päiviä

Hidasta elämää

Loistava tarina tuli vastaan äsken. Lukekaapa ja muistakaa, mikä on elämässä tärkeintä!

http://hidastaelamaa.fi/2011/01/tarina-kalastajasta-ja-liikemiehesta/

Tähän ei tarvitse lisätä mitään, koska tarina itsessään on niin valaiseva. Mun filosofia vain pilaisi tarinan opetuksen. Osaan kyllä jauhaa, täsmentää ja kerrata...mut ei nyt. Joskus toiste. :)

Kirjoitus- ja unelmalukko

Olen ollut viime viikkoina lukossa tai vähintäänkin haluton kirjoittamaan mitään omista asioistani tänne tai yleensäkään mistään asioista. No, tänään sain kuitenkin kirjoitettua yhden uuden runon ja sen myötä tuo kyseinen "lukko" avautui, mutta eri asia onkin, tuleeko mitään erityistä pitemmän kirjoittamisen arvoista mieleen juuri nyt. Luulisi omassa blogissaan olevan helppoa jaaritella sitä sun tätä, mutta ei se ole.

Viime aikoina olen kokenut, ettei minulla yksinkertaisesti ole mitään sanottavaa, ei itselleni eikä kellekkään muulle. Tyhjä olo siis. Olen lukenut paljon monenlaista, mutta se ei ole suinkaan kirjoitushalujani lisännyt, päinvastoin olen kokenut tietämättömyyteni vain kasvaneen ja sitä myötä tyhjyyden tunteen vain lisääntyvän. Toisaalta eihän tämä blogi ole mikään tietokanava, vaan pelkästään omien ajatuksieni kanava. Olen pyrkinyt viime aikoina vähentämään myös turhaa ajattelua, siitä varmaan johtuu se, ettei ole mitään sanottavaakaan. Jos en ajattele, en voi kirjoittaa tai puhua? Runoissa on se etu, että niitä ei tarvitse ajatella, ne syntyvät alitajunnan kautta, jos vain antaa sille luvan toimia. Ehkä tämä blogikin voisi olla alitajunnan tuottamaa hyppelehtivää virtaa ajoittain. Tulee mitä tulee ja niin edelleen....

Viimeaikoina on ollut kaksi pääajatusta tai päätöstä elämässäni. Lopetan haikailun ja lopetan pähkäilyn. Alan elää tätä päivää, realiteeteissa, jalat nivusia myöten maassa (tosin eteenpäin meno on vaikeaa noin syvällä?!) Katson vain siihen mikä on totta, todellista. Entäs unelmointi sitten? Unelmat ovat unelmia ja elämä on elämää unelmien kera tai ilman. Molemmille tavoille elää on paikkansa ja aikansa. Unelmat voivat johtaa tietä, tai näyttää valoa. Ne ovat tarpeellisia. Olen kirjoittanut jopa pienen käsikirjoituksen unelmista, puhunut unelmien puolesta, mutta tänä päivänä olen itse hyvin kaukana unelmistani. Niiden tavoittelu on tuottanut suurta kipua ja saanut itsetunnon valahtamaan jopa entistäkin alemmaksi. En syytä silti unelmia, en syytä ketään. Olen vain tällainen ihminen.

Olen ihminen, jonka suurin unelma on rakastaa ja tulla rakastetuksi parisuhteessa, (tai vastaavassa) ja vaikka miten  olen yrittänyt jankuttaa itselleni, että yksin on hyvä oppia elämään ja kokemaan itsearvostusta, sen kokeminen sisäisesti ei ole täysin onnistunut. Itsetuntoni näyttää riippuvan muista ihmisistä. Ja Huom! Olen elänyt jo vuosia yksin ja todella hallitsen sen taidon ja myös viihdyn yksikseni...siltikin... Toinen unelmani on olla oma itseni aidosti, tulla hyväksytyksi tällaisenaan ja olla näkyvä muille. Sekään ei ole täysin onnistunut. Koen jatkuvasti olevani näkymätön jostain syystä. Siksipä päätänkin olla tässä ja nyt, ihan tällaisena "näkymättömänä" minuna ja tässä totuudessa, tyytyväinen olooni, tai mitä nyt milloinkin olenkin. Jos joskus ottaakin päähän olla minä, ottakoon. Haikailu hiiteen ja pähkäily pannaan. Elän vain nyt, ja tätä hetkeä on viisasta käsitellä rehellisesti.

Olen kokenut että turhasta ajattelusta, suunnittelusta, jossittelusta ja unelmoinnista luopuminen tekee hyvää ja keventää oloa. Sen sijaan, että haaveilisin kaikesta mitä joskus mahdollisesti olisi kiva saavuttaa tai saada, ja touhuaisin epämääräisissä projekteissa niitä ajatellen, elän ja teen sitä mistä tykkään juuri nyt. Eikö se ole jo melkoista unelmassa elämistä?

Ok, en minä kaukaisiakaan unelmia silti kiellä. Jos lukisitte käsikirjoitukseni "Unelman Tiellä", ihmettelisitte, miksi olen nyt  kääntänyt selkäni itselleni ja oivalluksilleni hyvästä unelmoinnista. No, se on kuulkaas niin, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä ja minä olen juuri niitä ihmisiä, jotka eivät yleensä elä opetuksiensa mukaisesti itse. Miksi? Vastaukseksi tarvittaisiin psykologian syvällinen pohdiskelutunti ja siihen en jaksa nyt ryhtyä. Lyhyesti voisin vastata, että uskon kyllä muiden ihmisten unelmiin mutta omieni kohdalla olen tottunut yleensä luovuttamaan. Tottumus on toinen luonto ja kuka se onkaan jälleen "unelman tiellä"? Kukapa muu, kuin minä itse.