Masennus minussa, ei minuus masennuksessa

En ole tainnut vielä koskaan kirjoittaa masennuksestani täysin suoraan, olen viitannut siihen usein, mutta pelkästään siitä en ole kirjoittanut koskaan, paitsi runoissani ja eräällä asiaan vihkiytyneellä sivustolla vuosia sitten. Ehkä on aika purkaa tätäkin puolta minussa. Masennushan ei ole "minä" tai "minuus". Se on minussa aika ajoin uusiutuva sairaus, jota en ole valinnut. En ole myöskään koko ajan sen vallassa. On ollut vuosienkin "remissio"-jaksoja, jolloin en ole oirehtinut lähes ollenkaan ja toivon vielä toipuvani siitä kokonaan.

Elämäni on ollut sellaista, että se on tuottanut hyvän ja kasvurikkaan maaperän juuri tälle sairaudelle. Jollain toisella on syöpä, keliakia, reuma tai vaikkapa halvaus. Itse koen masennuksen eräänlaiseksi sielun ja mielen halvaustilaksi. Tosin tämä halvaustila vaihtelee, toisin kuin fyysinen halvaantuminen, joka on pysyvä olotila. Kuitenkin koen noissa samoja elementtejä.

Masennus vie minulta ajoittain pitkiksikin ajoiksi kyvyn liikkua henkisessä mielessä vapaasti. En kykene keskittymään asioihin, en innostumaan, en kokemaan mielihyvää enkä myöskään kykene fyysiseen toimintaan juuri lainkaan. Kärsin tuolloin voimakkaasta ahdistuksesta ja väsymyksestä ja jokainen aktiivinen teko vaatii sisäisen käskyn tai jämäkän pyynnön hyvine perusteluineen. Jo tuo sisäinen kamppailu saa väsymään lisää, mutta ilman tuota käskyttämistä en tekisi mitään. Makaisin luultavasti sängyssä päivästä toiseen peiton alla. Sitäkin olen kokeillut pahimpina aikoina. Olen itkenyt, nukkunut ja yrittänyt vain hengittää. Noina päivinä olen ollut täysin jumissa masennukseni sisällä ja kokenut olevani kuin elinkautisvanki. Tuolloin en ole voinut tehdä muuta kuin odottaa masennuksen herpaantumista, ja häkin oven avautumista. Vaikka se hetki olisi vain sekunti, siihen on tartuttava nopeasti ja pyrähdettävä ovesta ulos. Ehkä olen näiden monien vuosien aikana oppinut jo tietämään sen, että masennuskin väsyy välillä ja silloin on aika toimia.

En ole vielä kuitenkaan, suurista ponnisteluistani huolimatta, täysin oppinut katsomaan masennustani etäämmältä, ja olemaan määrittelemättä itseäni sen kautta. Se on vaikea läksy. Haluan silti pyrkiä kohti otsikon ajatusta; masennus on minussa, minä en ole masennuksessa tai masennus. En halua ajatella olevani ensisijaisesti mielialahäiriöinen, oravanpyörästä tipahtanut toisen luokan kansalainen. Minulla on vakaa pyrkimys ajatella olevani luova ihminen, jonka luovuuden yhtenä lähteenä itseasiassa on juuri tuo ikävä sairaus. Masennus ja voimakas halu toipua siitä on potkinut minua kirjoittamaan, miettimään, selviytymään, hoitamaan itseäni juuri oikeilla asioilla. Olen sen myötä löytänyt kyvyn nähdä, kyvyn kokea syvältä, löytänyt sen alta oman itseni ja erityisyyteni ja mahdollisuuden myös jakaa siitä toisille ihmisille.

Masennus on ollut taistelukumppanini koko elämäni ajan, mutta sen olemassaolon olen tiedostanut kirkkaasti "vasta" noin kymmenen vuoden ajan. Viime vuosina olen halunnut näyttää sille ja itselleni, että vaikka sen päätehtävänä on itsetuntoni musertaminen ja kaiken toivon kadottaminen elämästäni, pystyn olemaan sitä ovelampi. Olen ottanut masennuksen "yhtiökumppanikseni" antaen sen näyttää minulle tien itseni luo. Miten? Kuuntelemalla sen viestiä, mutta en uskomalla sitä varauksetta. Olen puolustautunut, toiminut päinvastoin. Masennuksen harmaassa synkeydessä olen pystynyt erottamaan kaikesta elämän vaatimusten sekamelskasta ne kirkkaimmin loistavat, minulle eniten lohtua ja iloa tuottavat asiat. Olen keskittynyt niihin. Siinä on salaisuus.

Masennuksen arvostelevien sanojen valossa kaikki tekemiseni ovat myös saaneet uuden, vielä suuremman merkityksen. Kun masennus sanoo: " Olet toivottoman saamaton nahjus!", sanon sille takaisin: "Niinpä, mutta saamattomana nahjuksenakin pystyin näkemään kauneutta, ottamaan siitä valokuvan ja jakamaan sen muillekin. Tällaisena rassukkanakin kykenin vielä rakastumaan ja kertomaan sen avoimesti sille toiselle silläkin uhalla, että tulen ohitetuksi. Avuttomanakin sain aikaan jotain! Itseasiassa taidan olla aika rohkea ja reipas ihminen." Masennus sanoo myös usein: "Katso peiliin, olet vanha ja elämäsi on ohi." Hetken aikaa saatan uskoa siihen valheeseen, mutta sitten päätän katsella ympärilleni, etsiä esimerkkejä ihmisistä jotka eivät ole luovuttaneet vielä 90-vuotiaanakaan elämästä nauttimista. Minun täytyy etsiä maailmasta sitä mikä on hyvää, ja vuorata itseni noilla asioilla.

Masennus on minussa, mutta minä en ole masennus. Me teemme yhteistyötä. Se ei ehkä sitä haluaisi ja siksi me ehkä joskus eroamme ja yksi asia on ainakin varmaa tässä elämässä, sitä eroa en tule katumaan.