Barry Long ja henkinen etsintä

Olen viime päivinä lukenut kaksi Barry Longin teosta. Long on australialainen, jo edesmennyt (v.2003) henkinen mestari, jonka opetukset ovat levinneet laajalle. Itselleni hän tosin oli ihan uusi tuttavuus. Nämä kirjat jotka nyt olen "melkein" lukenut ovat todella kiinnostavia, mutta joiltakin osin itselleni toistaiseksi ehkä liiankin "erikoisia" ajatusmaailmaltaan, kieleltäänkin turhan monimutkaisia, vaikkakin takakansi väittää, että kirjalijan opetukset ovat käytännönläheisiä. Hmm...joko olen tullut todella vanhaksi ja laiskaksi tai sitten olen vain tällainen erityisen yksinkertaisen kielen rakastaja. Arvostan ihmisen kykyä sanoa syvätkin asiat  lyhyesti, ilman koukeroita ja sivupolkuja. Opetuksen käytännönläheisyys liittynee noiden viisauksien löytämiseen käytännöstä, käyttäytymisestä suhteellisen selkeästi, joka onkin tavallaan totta. Silti noissa kirjoissa uhkaa perusasia omalla kohdallani hukkua monisanaisuuden ja sanoisinpa, jopa paatoksen alle. Ainakin itselläni (egollani?) kävi niin, että joissakin kohdissa hypin jopa yli...hui. No mutta, en alkanut kyllä minkäänlaista kirja-arvostelua tässä kirjoittaa, sillä nuo kirjat ansaitsevat muunlaista huomiota kuin pelkän arvostelun.

Kirjailija itse sanoo kirjojensa olevan energeettisiä, joten ei ole niinkään väliä, muistanko lukemaani, tärkeintä on sanojen ja lauseiden tuottama energia ja voima. Toisaalta hän kehoittaa lukemaan  kirjat yhä uudestaan, varmaankin juuri tuon energian tähden. Täytyy myöntää, että niillä on ollut tehoa. Ne vievät minuakin rohkeasti kohti oman itseni totuutta (kipeää totuutta), kohti rehellisyyttä, kohti valaistumista ja kohti hetkessä elämistä. Olen kokenut voimaantuneeni pelkästään vain lukemalla ilman ymmärrystäkin noita outoja, mutta jotenkin niin ihanan raikkaita sanoja nyt pari päivää. Olen tuntenut kummallista tasapainoa tajutessani silmänräpäyksellisesti oman todellisen itseni kaiken ympärilleni kerääntyneen persoonakuonan alla.

Oman sokeuden, valheellisuuden ja laumasieluisuuden näkeminen ei tunnu hyvältä, mutta se on tie, jonka läpi on jokaisen kuljettava löytääkseen itsensä lopulta puhtaana, ilman ehdollistumia. Alan tajuta (muistaa), ettei todellinen minä/minuus/itse ole menneisyyteni ja sen jälkeenjättämä tuska, tai tulevaisuus ja siihen liittyvät toiveet, ei ailahtelevat tunteet ja niistä johtuvat reaktiot ja nolot tilanteet, ei halut, tavoitteet tai mitään tuollaista. Ei, ne ovat persoonallisuuttani kyllä, mutta hiljaisuudessa, tässä hetkessä ja "minä olen"- tietoisuudessa löydän todellisen vapaan itseni ja  samalla löydän ihmeellisen rauhan ja ilon. Silloin tapahtuu myös tämä: "Vain pelko kuolee" (toisen kirjan nimi) ja vain silloin...Rakkaus voi syntyä/löytyä uudelleen ja kykenee myös pysymään elossa.

Nämä Barry Longin opit eivät ole täysin uutta minulle, olin vain taas unohtanut ne ja muutkin vastaavat, kuten niin usein ennenkin on käynyt. Onneksi lainasin samaiselta henkiseltä opettajalta myös meditaatio-oppaan. On tullut aika opetella ja nähdä vähän vaivaa todellisen hiljentymisen eteen. Olen ollut tähän asti enemmänkin sellainen "henkisiä asioita rauhassa tuumaileva" tyyppi, en niinkään noiden oppien tekijä...tai sanoisinko niissä "olija". Todellista Olemista siis oppimaan seuraavaksi.

Onneksi en omista ystäviä

Minua ei ole kirjoituttanut aikoihin, ei myöskään valokuvatuttanut saatikka laulattanut. Kahta viimeistä olen silti "suorittanut", jotten ihan jämähtäisi tekemättömyyteen. En ole nimittäin suorittanut mitään muutakaan ihmeellistä niiden sijaan. Olen kyllä tavannut ystäviäni, joten se puoli on ollut suurinpiirtein hoidossa, vaikka selkeästi koenkin eläväni nyt jonkin tason erakkoelämää. Ilman aktiivisia ihmisiä ympärilläni olisin pelkästään yksin kolossani ihmettelemässä sitä,  että miten tässä nyt näin kävi.

Olen ollut aina yksinoloa arvostava ihminen. Jo lapsena viihdyin hyvin oman itseni ja toisaalta kirjojen mielikuvitusmaailmassa ja ehkäpä siitä syystä minulle ei ole jäänyt elämääni lapsuuden tai nuoruuden ajoilta yhtään ystävää jäljelle. En edes muista heidän nimiään. En myöskään muista yhdenkään luokkakaverini nimeä. En ole osannut liittyä elämääni tuleviin uusiin ihmisiin tunnetasolla kovinkaan vahvasti. On ollut kuitenkin joitakin harvoja ja valittuja, joista on tullut todella tärkeitä. Osa menneen elämäni ihmisistä imaisi minusta niin paljon itseensä voimaa, että ehkä siitä syystä en ole voinut/ jaksanut ottaa vastaan moniakaan uusia ihmisiä elämääni, vaikka heitä olisi ollut varmasti tarjolla. Nykyään olenkin hyvin tarkka siitä, etten anna itsestäni liikaa, joskus se menee jopa överiksi, antamattomuus nimittäin, mutta oppia ja kasvua ikä kaikki.

Aloin vuosien kuluessa rakastaa yksinolemista yhä enemmän ja enemmän, se oli minulle se paras keino olla oma itsensä todella ja rentoutua aidosti. En tiedä, pitäisikö minun kokea tuosta syyllisyyttä? En aio kokea sitä, aion hyväksyä oman itseni tällaisena, mutta matka on vielä kesken. Mietin päivittäin sitä, mihin kuulun, kuka olen, minne menen ja en ole sinut monenkaan kohdan kanssa omassa itsessäni, silti olen päättänyt oppia hyväksymään sen, mitä minusta on tullut tähän päivään mennessä ja jokainen päivähän tuo mukanaan uutta hyväksyttävää. Joskus on hyväksyttävä se, että mitään muutosta ei ole tapahtunut. Haluan edelleen olla yksikseni enimmäkseen ja olen hukassa tieni tarkoituksesta. Nuo ovat kaksi asiaa, jotka eivät tunnu muuttuvan ja taitaa niitä olla muitakin.

Ystävyys on minulle arvoitus, mutta tiedän kyllä omistavani muutaman ystävän. Tai nimenomaan en omista heitä, eivätkä he minua, siksi kai olemmekin ystäviä. Eikä meillä ole tarvetta muuttaa toista eikä toivottavasti tarvetta pitää toista ennallaan. Ystävyys jatkuu, mikäli pystymme sopeutumaan ystäviemme ja itsemme kasvuun ja muuttumiseen. Mikäli emme sopeudu tai hyväksy, ystävyys loppuu. Näin olen kokenut. Ystävyys, kuten rakkauskin vaatii vapautta, hyväksymistä ja karsivällisyyttä. Saan olla kiitollinen, että tunnen ihmisiä, jotka ovat päättäneet antaa minun olla mikä olen. Niin minäkin teen heille. Se on ainoa tapa mennä eteenpäin. Rinnakkain, mutta sopivan välimatkan päässä kasvutilan antamiseksi. Ehkä joskus olemme eri teillä, kuljemme hetkisen kaukana toisistamme, mutta yhteenpalatessa jaamme kokemuksemme ja sitten mietimme, jatkammeko eteenpäin yhdessä vai erikseen. Onneksi on vapaus valita. Onneksi on ystäviä, joita emme omista.

Kesä! Hiphei!

Kesä, kesä, KESÄ! Kesäfiilistä pukkaa! Tuon raskaan, muuttojen täyteisen, ankean, surullisen, pimeän ja toisaalta lohdullisenkin talven jälkeen (keväästä hädin tuskin selvinneenä) on ihan mahtavaa kohdata kunnon kesäsää ja kunnon kesätunnelma itsessä.

Minulle kevät ja kesän saapuminen on yleensä vaikeaa aikaa. Alakulo saa jotenkin vallan, valon voimakas lisääntyminen tuntuu vaativan reippautta ja vaikka mitä muutakin toimenpidettä ja tuo vaatimus taas puolestaan tekee kipeää talvesta väsyneelle ja koomaan jo tottuneelle sielulle. "Täh, mitäs nyt, pitäskö taas alkaa viheriöimään...taasko pitäisi kasvaa ja kehittyä. Mitä ihmettä nuo ihmiset hihhuloi noilla pihoillaan? Haravat heiluu, kukkapenkit kuovitaan viiimeistä pohjaa myöten rikkaruohoista, autoihin vaihdetaan renkaita joka mutkassa ja minä haluaisin vain nukkua...krooh". Lopulta tulee tämä löytämisen riemu; kesä ja lämpö, vihreys ja kukkaloisto. En voi sitä vastustaa, se vie mukanaan (ei aina, mutta useimmiten). Nyt saan iloita jälleen siitä, että kesä vie ja minä vikisen. En laita vastaankaan. Jos minuun ilo jostain tarttuu, pidän siitä kiinni loppuun asti. :)

Omallakin parvekkeella orvokit kukkii taas, pitkästä aikaa, ja sydämessäkin kukkii jonkinlainen onni ja keveys. Minulla ei ole mitään upouutta syytä riemuun, pelkkä lämpö riittää juuri nyt. Se on niin arvokas tunne, etten voi sanoa muuta kuin KIITOS! Huomisesta en tiedä, mutta näillä näkymin huomennakin on hauskaa, jos elämää sinne asti riittää.

Suomen kesä! Tämä on ihan jotain ihan muuta kuin Kanarian loputon kesä. Tämä on hämmästys, kummastus ja uudelleensyntymä. Jälleen kerran.

"Pelko on tie"

Tuo otsikko on lainaus Tommy Hellstenin kirjasta Kolmas mahdollisuus. Lainasin tuon kirjan tavallaan puolivahingossa kirjastoneidin etsiessä minulle vain "jotain" Hellsteniä omasta ehdotuksestani ja juuri tämä kirja osottautui kyllä ihan napakympiksi. Kyseessä on teos, jossa Tommy vastaa lukijoiden kysymyksiin hyvin erilaisilta elämänalueilta terapeutin näkökulmasta valaisten mahdollisia syitä kysyjien tilanteisiin ja tunteisiin.

Miksi sitten koin, että lukemani oli juuri minulle tarkoitettua johtui ehkä siitä, että kirjassa vastattiin silloisiin päässä pyörineisiin kysymyksiini hyvin suoraan ja suurella rakkaudella. Tunsin tulevani hoidetuksi, ymmärretyksi ja rakastetuksi tavallaan täysin odottamattomasti. Niin kävi, vaikken todellakaan istunut Hellstenin kanssa silmätysten vaan ainoastaan luin hänen vastauksiaan muille. Noissa vastauksissa käsiteltiin oman elämäni keskeisiä ongelmia ja tajusin sen, etten todellakaan ole yksin kaikkine outoine ajatuksineni ja syyllisyydentunteineni.

Minua kosketti myös Hellstenin oman henkilökohtaisen elämäntien pohdiskelu tuossa kirjassa, se tyyli ja avoimuus, jolla hän katsoi itseään, herätti luottamusta ja uskoa. Hän tietää mistä puhuu käytyään kipeitä asioita läpi itsensä kanssa omassa terapiassaan vuosien ajan ja hän näyttää uskaltavan  kohdata omat pimeät puolensa rohkeasti ja esimerkillisesti.

"Pelko on tie" sanoo Tommy. Tuo lause puhuttelee minua valtavasti. Elämä on matka, loppuun asti se on kasvua ja kehitystä, unelmia ja niiden särkymistä ja saavuttamista, pelkoa ja epävarmuutta. Mutta että pelko on tie, saa minut katsomaan tätä edessä olevaa polkuani jotenkin uudella tavalla, entistä haasteellisemmalta näkökannalta. Tajuan kyllä, että tämä on matkantekoa, olen jo pitkään tajunnut selvästi olevani menossa jonnekin (päämäärää en tiedä). Olen etsinyt ja löytänyt. Luopunut ja surrut, ja tiedän, että matka on kesken. Olen pelännyt ja pelkään. Olen kohdannut joitakin pelkojani, mutta en niitä pahimpia.

Pelkään tulla minuksi, olla minä, pelkään koetella rajojani ja pelkään epäonnistumista. Se johtuu luultavasti siitä, että olen elänyt roolien suojassa suurimman osan elämääni. En ole juurikaan uskaltanut ottaa sellaisia haasteita vastaan, joissa voisi paljastua todellinen heikkous ja hauraus suoraan siinä paikassa ja siinä hetkessä. Minun on helpompi epäonnistua rooleissa, kuten auton ratissa kuskina, sairaanhoitajana, äitinä, vaimona, ystävänä. Mutta olla heikko persoonana, pelkkänä itsenä ilman rooleja, se on vaikeaa. Mahdollinen kontrollin menetys, tyhmyys, sellaiset ulkonaiset heikkoudet, kuten ujouden ja jännityksen aiheuttamat fyysiset merkit, joille muut voisivat vaikkapa naureskella välittömästi, punastuminen, änkytys, sekavat lauseet, yritys ja epäonnistuminen muiden edessä aiheuttavat itkunsekaista pelkoa.

Mutta koska pelko on tie, näen että ainoastaan noiden suurimpien pelkojeni kautta minulla on mahdollisuus kasvaa uudelle tasolle. Sellaiselle tasolle, jossa voin aidosti kokea elämän kantavan minua tällaisena kuin olen, ilman mitään roolien tuottamia ehdollistumia. Jossa minulla on oikeasti "siivet" ja jossa voin sanoa aidosti itselleni ja muille kanssakulkijoille omaa runoani myötäillen, että siipiemme kantokyky testataan lopullisesti vasta lennon aikana, ei sitä ennen tai sen jälkeen.

Jos et uskalla koskaan lentää ja kokeilla, et saa koskaan myöskään tietää tulosta. Uskon, että sisimpämme tietää, milloin on aika hypätä ja kokeilla. Se on silloin, kun pelon muuriin ilmestyy aukko. Koen omalla kohdallani, että aukko (tie) on syntymässä sen seurauksena, että olen hakannut päätäni niin antaumuksella muuriin vuosikaudet, että muuri on päättänyt vihdoin antaa periksi :) Olen myös yhtä aikaa pään hakkaamisen ohella etsinyt tuosta samaisesta pelon ja epävarmuuden muurista heikointa kohtaa ahkerasti ja nyt ehkä vihdoinkin löytämässä sen. Hyvä niin. Ei se tienraivauksen tyyli vaan teho....

Liian vanha töihin

Heräsin tänään poikkeuksellisen aikaisin, joten oli kunnon aamuista aikaa lueskella uutisia netistä. Silmiin pläjähti artikkeli Jari Sarasvuon marmatuksesta työntekijöistä, jotka nostavat 10 000 euron palkkaa osaamatta mitään. Jari omaan suorasukaiseen, hiukan kovaltakin tuntuvaan tyyliinsä arvosteli työntekijöitä, jotka osaavat kyllä markkinoida itseään, ovat palavereissa esillä, mutta lyhyitten työsuhteitten takia osaamattomia varsinaisessa työssään: "Tehtävässä, jossa ihminen joutuu käyttämään potentiaaliaan, kolme vuotta on Sarasvuon mielestä aivan minimi. Rekrytoinnissa hän karttaa ihmisiä, jotka vaihtavat parin vuoden välein paikkaa.

– Tällaisista tulee seurustelu- ja palaverieläimiä, jotka eivät saa mitään aikaiseksi."  

En käy juttua läpi sen tarkemmin, mutta on varmasti totta, että jatkuvasti työpaikkaa vaihtavat eivät ehdi oppia syvällisesti työtään. Toki ala vaikuttaa tuohonkin, itse koen, että esimerkiksi hoitoalalla työpisteen vaihtaminen muutaman vuoden välein tekee terää. Sitä Jarikin kyllä korostaa, että firman sisällä käyty työkierto on hyvä tapa uudistaa työtään, oppia uutta tai uudelta näkökannalta. Uudistushaluisen tai motivaationsa menettäneen ei aina ei tarvitse etsiä kokonaan uutta työnantajaa. 

Jarin hitusen aggresiivinenkin tyyli tuoda esiin tuo asia ärsyttää hieman, vaikka tajuankin, että tuo juttu on yksinkertaistettu ja kärjistettykin, tavallaan yksipuolinen työnantajan näkökulma asiaan. Mutta provosointi näyttää toimivan, sillä enhän kirjoittaisi tässä mitään, jos se ei toimisi?! Pointsit Jarille siis!

Samaa mieltä olen siitä, että 10 000 euroa kuussa palavereissä istumalla ja siellä "muka" ideoivana tai muuten vaan suuna päänä olevana on kyllä ihan liikaa. Nuoruuden innolla pötkitään hyville palkoille, mutta miten voi työn laatu ja syvyys? Moni muukin kohta jutussa kolahtaa, ja varsinkin se, että tavallaan jutussa sivutaan ikäsyrjintää (ageismi), mutta kerrankin myönteisellä tavalla kokemusta arvostaen. 

Jutun saattelemana aloin sitten lukea artikkelia "Näin minusta tuli liian vanha töihin". Muutama ikääntynyt ihminen kertoilee siinä työhistoriastaan, irtisanomisistaan, pätkätöistä ja siitä miten vaikeaa on saada työtä enää sen jälkeen, kun on täyttänyt maagiset 50 vuotta. "Ikärasismi on ehkä yhtä suurta kuin muukalaisvastaisuus. Hyvätkään tekijät eivät saa työtä, kun syntymäaika selviää. Monet jättävätkin sen ja valokuvansa pois ansioluettelostaan, kertoo henkilöstövuokraukseen keskittyneen Seniorivälityksen partneri Mauri Koskenniemi."

Olen itse juuri tuon 50 v. ja työtön. Työttömyys omalla kohdallani on tosin ollut omien valintojeni seurausta. Lisäksi se on ollut myös elämäntilanteen johdattamaa ja väsymyksen pakottamaa. Mutta en nyt alkanut kirjoittaa siitä, vaan lähinnä siitä, että tuossa jutussa ikäsyrjintä oikein todellistuu ja saa kovastikin ihmettelemään, eikö kokemusta arvosteta lainkaan nykyisessä työelämässä (lukuunottamatta Jari Sarasvuon firmaa)?? Omasta mielestäni monipuolinen elämänkokemus olisi hyvä ja ansiokas lisä cv-listaan lisättynä.

Samaisessa jutussa oli myös kohta joka alkoi hiukan hymyilyttää. Kyse oli erään hotellin työhausta. "Jutun mukaan Majatalo Onnelan johtaja Martti Merosella on kokemusta ikäihmisten palkkaamisesta. Maanantaina hän oli ottanut töihin 60-luvulla syntyneen." 
Vau, ikäihmisiä uskalletaan vielä palkata, jopa 60-luvulla syntyneitä sellaisia!!

Siis 60-luvulla syntynyt on ikäihminen jonkun mittapuun mukaan. Ei siinä mitään, mutta tämä herätti minut jopa paremmin kuin aamukahvini kitkerä maku uuteen aamuun. On nimittäin vaikea aina muistaa, että on jo fysiologisesti "vanha", vaikka sisin on 15v. 

On siis aika alkaa elää täysillä!! Ja muistakaa ystävät rakkaat olla ihmisiä ikäihmisille(kin)! :)

Pelit ja pelleilyt

Inhoan pelejä, ainakin joitakin pelejä ja varsinkin joukkuepelejä. Mutta lähinnä vain silloin kun joudun itse pelaamaan niitä. Teini-ikäisenä sain liikunnasta vitosen, kun en suostunut pelaamaan koripalloa. Pesäpalloa pelasin, mutta todella vastentahtoisesti ja kun pelaajia valittiin joukkueisiin, taisin olla se viimeinen tai ainakin toiseksi viimeinen joka pääsi joukkueeseen. Toivoin aina saavani pelata takakentällä, koska pallot tulivat sinne harvoin ja jos tulivatkin, ne yleensä menivät jonnekkin pusikkoon, eli niiden suhteen ei tavallaan ollut kiirettä, pallon lyöjä ehti kipittää, jopa kävellä pesältä toiselle joka tapauksessa. Koristunnilla istuin pelikentän laidalla rauhallisena viilipyttynä ja kun opettaja käski pelaamaan, sanoin tasaisen varmalla äänellä: "Minä en pelaa koripalloa".... tai jotain sinne päin, en muista tarkalleen. Sain kuitenkin tuon vitosen siitä hyvästä, että tykkäsin toisaalta kovasti voimistelusta ja aerobic-tyyppisestä liikunnasta, missä sitten olinkin vastakohtaisesti aika innokas. Harmi vain, että liikunta muodostui pääosin noista ikävistä joukkuepeleistä.

Miksi sitten inhosin, pelkäsin, suorastaan kammosin noita joukkuelajeja? Yksi yksinkertainen syy oli se, etten tajunnut niitä. En osannut lukea peliä tai en edes välttämättä pyrkinyt lukemaan sitä. Lisäksi koin itseni aina ulkopuoliseksi, joukkuepeleissä tuo kokemus vain korostui. Koripallo oli aggressiivinen vihapeli, pesäpallo oli kummallinen sääntöpeli, jota en ikinä oppinut tajuamaan. Nelimaali oli samantyyppistä, mutta paljon kivempaa ja yksinkertaisempaa. Lentopallo oli jotakin välimaastoa, siinä sai usein jopa vain seisoskellakin ja välillä "muka" yrittää nostaa palloa ilmaan. Siinä pystyi feikkaamaan enemmän että on pelissä mukana, vaikka itseasiassa ajatteli ihan muuta. Niin, myönnän, että oli pakko itsekin jonkin verran "pelata" selvitäkseen, mutta ihan omilla säännöillä.

En osannut hypätä pelin sisään ja antaa vain mennä. Jotenkin useita ihmisiä samassa pelissä aiheutti liian monta havannoitavaa asiaa. Koripalloa vihasin juuri sen aggressiivisuuden takia. En tajunnut yhtään, miksi toiset pelaajat hyppivät silmille ja yrittävät riistää pallon käsistä. Totta kai tajusin, että se kuuluu pelin henkeen, mutta se yökötti minua. Olin nähnyt tappelua ja vihaa ihan tarpeeksi, en halunnut sitä enää pelikentällä kokea... kai. En tiedä, mutta olin järkähtämätön tuon asian suhteen. MINÄ en pelaa koripalloa, piste. Kokeilin kyllä, mutta totesin - ei sovi minulle. Olinpahan ainakin jämäkkä jossakin asiassa. Olisin jäänyt vaikka luokalle tuon asian takia. Sen verran periaatteen ihminen olen.

Toisaalta rakastin nuorena korttipelejä ja olen aina pitänyt kaksinpeleistä tai yksilölajeista. Tykkään tavallaan myös kilpailla, mutta joukkuelajeissa ikävintä oli myös se, että jos epäonnistui, se vaikutti moneen ihmiseen, toisaalta onnistuminenkin vaikutti moneen, mutta kun en sellaista juurikaan päässyt kokemaan juuri tuon harjoituksen puutteen ja yleistyneen  joukkuepeli-inhon takia. Lähinnä muistoihin jäivät vain ne oman joukkkueen pettymysten karjahdukset, kun olit vaikkapa jalkapallossa tehnyt maalin...omaan pesään.

Inhoan nyt myös aikuisena kaikkia ihmissuhteissa tapahtuvia pelejä ja pelleilyjä. Erilaisuuden sieto on edelleen vaikeaa ihmiskunnassa, ryhmäkuri on kovaa. Jos käyttäydyt tietyllä tapaa, voit saavuttaa sitä ja tätä. Seuraamalla tarkasti joukkueen välistä kommunikaatiota, voit ujuttautua hetkeksi ryhmään, mutta auta armias jos paljastut jossain vaiheessa poikkeavasti ajattelevaksi, olet välittömästi out, pihalla, yksin. Olemalla epärehellinen voit menestyä jopa taloudellisesti. Tunne-asioissa voit olla ovela kuin käärme, petkuttaa, vetkuttaa ja jopa pelkällä hiljaisuudella tappaa toisen ihmisen itseluottamuksen, toki vastuu on ihmisellä itsellään, mutta esimerkiksi ihmisen huomiotta jättäminen on yksi ovelimmista, inhottavimmista tavoista saada tuo toinen menettämään itseluottamuksensa, saada hänet jopa hulluuden partaalle miettimään omaa mahdollista "harhaisuuttaan".

Voiko rakkautta saavuttaa oveluudella, peleillä, kieroilulla? Näyttää siltä, että siihen monet uskovat. Minä en usko, mutta en usko oikein rehellisyyteenkään, vaikka se periaatteeni onkin. Rakkautta en ole sen avulla ainakaan parisuhteessa saavuttanut. Olen niin suora, että olen kaiketi tylsä. Who knows...kunhan ääneen pohdin ja odotan, että valaistuminen saavuttaa ajatusmaailmani tai paremminkin sieluni ennemmin tai myöhemmin. Edes hitusen verran.