Unien voima

 Allaoleva on kirjoitettu v.2017. 

***

Unilla on voimaa. Olen joskus, useinkin nähnyt unta rakastetuksi tulemisesta, tiedän siis miltä se tuntuu, vaikka olenkin joskus kirjoittanut, että olen saanut aika vähän kokea sitä oikeassa elämässä. Mikä sitten on unta ja mikä totta? Hmm...mielenkiintoinen aihe, mutta ei mennä pohtimaan sitä kuitenkaan, koska se on liian henkistä tähän juttua kohtaan, enkä osaa siitä kyllä mitään juuri sanoakaan. Joskus vain tuntuu, että unimaailma on vähintään yhtä totta kuin tämä, minkä koemme todellisuudeksi.

Ne unet, joissa on ollut rakkautta, hyväksyntää, intohimoakin...ne ovat antaneet todellakin voimaa. Ihan samalla tavalla, kuin olisin sen kokenut hereillä ollessani. Unessa olen ollut itsekin rakastunut ja saanut rakkauden kohteeltani hyväksyviä katseita täynnä rakkautta, joskus kannustavia ja todella rakastavia lauseita, joskus lämpimiä halauksia ja parhaimmillaan jopa intohimoisia suudelmiakin (ihanaa).  Olen unissanikin yleensä hyvin keskittynyt aistimaan tunteita, tunnelmia ja läheisyyttä ja liikun ehkä hiukan enemmän henkisen aistimaailman tasolla, vaikka välillä onneksi saan kokea siellä myös fyysistäkin läheisyyttä. Fyysinen läheisyys on eri tavalla koskettavaa, se on kehohyväksyntää ja täydentää rakkauden turvallista kokemusta.

Miksi aloin kirjoittaa unen voimasta. No, viime yönä tai pikemminkin päivällä, kun nukahdin uudestaan, näin todella ikävää unta. Aloin nyt kirjoittaa sitä ulos, pois minusta tai pikemminkin pois ja auki sitä ahdistusta, jonka se jätti minuun. Unilla on aina tarkoitus ja unet kertovat siitä, mitä on meneillään alitajunnan syövereissä. Siksi olen yleensä iloinen myös painajaisunista, koska nekin haluavat kertoa jotain, mitä ehkä kannattaisi tutkia.

Olen jo unohtanut unen yksityiskohdat, niinkuin käy, jos ei heti herätessään laita unta ylös. Uneni oli aika tyypillinen jumitusuni. Eli sellainen, jossa ei pääse eteenpäin vaikka kuinka yrittäisi. Omaan uneeni linkittyi oma kokemukseni hoitotyöstä sairaanhoitajana ja olinkin unessa töissä jossain sairaalassa. Työpaikka oli kaiketi uusi ja paikat vielä vieraita. Minulla oli yksi potilas, jonka hoitaminen oli vaativaa jossain mielessä. Hän oli mies, likainen, pesua kaipaava, lääkkeitä kaipaava, yleensäkin paljon huolenpitoa tarvitseva hahmo ja samalla kuitenkin jollain lailla vahva persoona (kuin Jack Nicholson). Unessani yritin etsiä hänelle puhtaita vaatteita, lakanoita, lääkkeitä ja kaikkea mitä hoitamiseen liittyy. En löytänyt yhtään mitään, en yhtään oikeaa huonetta, en lääkekaappia, en kertakaikkiaan mitään. Jokainen huone mihin menin, oli väärä. Olin äärimmäisen ahdistunut, koska halusin hoitaa potilasta, mutta minulla ei ollut mitään välineitä millä sitä tehdä. Ympärillä kulki kiireistä hoitohenkilökuntaa, joilla ei ollut aikaa opastaa minua uudessa työpaikassani. Lopulta aloin tuntea valtavaa vihaa ja epätoivoa, ja kiljuin apua käytävällä suureen ääneen. Tunsin ääretöntä yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemista ja samalla tunsin suurta hätää potilaani puolesta, joka ei saanut apua minulta.

Unen lopussa potilas kuitenkin nousi sängystä ihan hyvävointisena, mutta pahalle haisevana. Ajattelin siinä vähän kummissani, että miten hän nyt noin nopeasti toipui ja vielä ilman minun apuani. Hän oli lähdössä kotiin, mutta kehotin ennen kotiinlähtöä häntä ottamaan suihkun. Niin hän taisi tehdäkin. :) En tiedä, mikä merkitys tuolla potilaan likaisuudella unessani oli, mutta ehkä se selviää. Joka tapauksessa tässä vaiheessa unta heräsin.

Uni jätti minuun hereilläkin tunteen epätoivosta, jumituksesta, kaiken epäonnistumisesta hyvistä yrityksista huolimatta. Olin heräämisen jälkeen täynnä ahdistusta ja kaikki voimani olivat kadonneet. Olin unessa niin yksin hätäni kanssa. Tunsin hätää toisen ihmisen puolesta, en niinkään omasta puolestani. Tein kaikkeni, mutta mikään ei sujunut. Tunsin itseni tyhmäksi, huonoksi, avuttomaksi, täysin kykenemättömäksi. Nyt kun kirjoitin sen tähän, näen hiukan selkeämmin, mitä uni yrittää minulle kertoa. Ehkä se kertoo, että minulla on taipumus jumittua omiin ajatuksiini, joskus taipumus luulla, että olen vastuussa jonkun toisen hyvinvoinnista kokonaisvaltaisesti ja kannan suhteetonta syyllisyyttä, jos en osaa auttaa tai jaksa auttaa. Uni toistaa myös menneisyyden kokemuksia riittämättömyyden ja turhautumisen tunteista tilanteissa, joissa huolenpitoa/sairaanhoitoa olisi oikeasti ja kiireellisesti tarvittu läheiselle ihmiselle, mutta sitä ei ole saatu. Päinvastoin on saatu ylimielisyyttä, vääriä diagnooseja ja hoidon kieltämistä. Ne ovat olleet todella, todella traumaattisia kokemuksia minulle, ja joista en ole päässyt vieläkään täysin yli.

Vieläkin tärisen sisäisesti, mutta toivon, että unilla olisi myös asioita purkava vaikutus. Ainakin ne nostavat esiin juuri niitä tärkeimpiä asioita, joita tulisi itsessä hoitaa ja huomioida. Tuossa unessani oli positiivista potilaan omien voimavarojen esiintulo ja ns.ihmeparantuminen. Minua ei edes tarvittu. Tuokin terapoi minua aika lailla. Ihmisillä on itsessään usein avaimet omaan parantumiseensa. Minullakin. Tehtäväni on ehkä useinkin vain katsella vierestä sitä parantumisen ihmettä.

Kiitos siis unista, vaikka välillä ne niin kipeältä tuntuvatkin.

Kärsivällisyys

 

Mitä on kärsivällisyys?

Olen usein luonnehtinut itseäni kärsimättömäksi ja kiirehtiväksi ihmiseksi. Mutta, onko se totta? Onko? Kysyn sitä itseltäni nyt?

Ei, pikemminkin, olen hidastelija ja asioiden lykkääjä. Mutta toisaalta, en ole ihan kyllä noitakaan...hmm...joten onko mikään totta, miten itseäni kuvailen? Ovatko "kuvailuni" vain yritystä löytää itselleni joku muoto. Yritys erottua muista. Yritys olla jotain ihan omaa ja erityistä?

Kärsivällisyys, mitä se sitten on?

Jos ajattelen omaa elämääni, se on pyytänyt paljon aikaa mitä moninaisempien asioiden ja tunteiden käsittelyyn. Joskus yhden vaikean kokemuksen käsittely on vienyt vuoden tai kaksi. Jotkut asiat ovat vaatineet jopa kymmenen vuotta tulematta lopultakaan koskaan selväksi.

Mutta kyllä, olen siinä mielessä kärsivällinen, että olen jaksanut odottaa asioiden selkiintymistä. Joissain tapauksissa en ole jaksanut odottaa koko aikaa, ja olen "itkenyt" vastauksia tuon tuosta, mutta ne ovat olleet vain "pieniä" torkahduksia.

Kärsivällisyys - iso sana - iso taito.

Tänään näen itseni tosi kärsivällisenä ihmisenä. Olen pitkäpinnainen, jaksan odottaa vaikka koko elämäni läpi. Ei ongelmaa siinä mielessä. Mutta, pitääkö minun odottaa ja mitä minä odotan?

Rakkaus on tärkein asia elämässä, niin ajattelen.

Jos odotan rakkautta kärsivällisesti, tuleeko se luokseni odotukseni voimasta?

Ja voiko rakkautta odottaa? Eikö rakkaus ole jo tässä, kaikkialla. En vain sitä aina tiedosta. 

Mutta kärsivällisyys - kestää kärsimystä rauhallisena ollen, sitähän se jotakuinkin tarkoittaa. Tai näin sen nyt koin tässä hetkessä. Kestää...kestää...jaksaa..jaksaa...

Mitä lopulta on kärsivällisyys? Miettikää itse tai älkää niinkään miettikö, vaan olkaa kärsivällisiä, silloin kun elämä sitä teiltä pyytää. Osatkaa myös erottaa se hetki, jolloin kärsivällisyydelle on tullut raja vastaan.

 

Rakastaminen tuo rohkeutta

 

“Kun tulet todella rakastetuksi, saat voimaa, kun taas toisen rakastaminen syvästi tuo rohkeutta.”

-Lao Tse-

 

Näin ihan vain vilaukselta tuon Laotsen lainauksen jossain television ohjelmassa ja ihastuin siihen. Kaivoin sen netistä esiin ja laitoin tuohon tämän kirjoitukseni alkusanoiksi.

Minua kosketti tuossa lauseessa Laotsen näkökulma rakkauteen. Samalla kykenin täysin ymmärtämään tuon lauseen. Olen saanut aika vähän rakkautta elämäni aikana, niin olen ajatellut aina. Olen saanut, mutta vähemmän kuin monet muut ihmiset, joita tunnen. Tämä on tietenkin vain henkilökohtainen kokemukseni tuosta asiasta. En ole varma, onko päätelmäni oikea, vai vain ajatuksieni vääristämä. Enhän tiedä muiden ihmisten kokemusta. Ja jos vertaan taas joihinkin todella vähäosaisiin tai hylättyihin itseäni, osani alkaakin tuntua ihan kohtalaiselta. Ehkä se onkin pelkkä tunne ja uskomus? Ehkä ei. Kokemus rakkaudesta ei ole kuitenkaan välittynyt tai ihmiset eivät ole osanneet välittää rakkauttaan siten, että olisin sen ymmärtänyt rakkaudeksi. Ja toisaalta turvattomuuden kokemus on ollut se määräävin tunne lapsuudesta lähtien, joten voimaantuminen rakkaudesta, jota sen alla ehkä on ollut, on jäänyt vähäiseksi. Ehkä traumat ovat myös aiheuttaneet jonkinlaista kyvyttömyyttä ottaa vastaan rakkautta? En tiedä miten asia oikeasti on, enkä lähde sitä tässä sen enempää analysoimaan.

Tuo  Laotsen lause tuntui tosi tutulta.  Rakkautta on ollut vähän ja siitä on seurannut voimattomuus. Voimattomuus on ollut välillä vähäisempää, mutta usein niissä hetkissä olen ollut täysin oman voimani varassa ajatellen, että kaikki mitä minussa on, riittää minulle, sen on riitettävä, koska kokemukseni ovat "opettaneet", että yksin selviäminen on pakollista - ainoa mahdollisuus. Samalla olen kuluttanut omia uusiutumattomia voimavarojani ajautuen lopulta uupumukseen ja masennukseen. Ovatko voimavarat uusiutumattomia? Mielestäni kyllä, silloin kun antaminen ja saaminen eivät ole tasapainossa ja ihminen on sairastunut väärään "vahvuuteen".

Tuo kaikki edellä kirjoittamani sotii jonkin verran vastaan nykyistä ajatteluani siitä, että kaikki rakkaus on meissä itsessämme. Kirjoitin sen silti, koska koen myös niiden ajatusten olevan totta minulle. En halua yrittää leikkiä henkisempää kuin olen. Ja totuuskin on niin häilyvä ja muuttaa muotoaan hetki hetkeltä. Välillä olen täynnä rakkautta ilman mitään vastakaikua, eli rakkaus vain nousee sisimmästä. Välillä huomaan tyhjentyväni kuin ilmapallo ja nääntyväni rakkauden puutteessa.

Mutta tuohon Laotsen lauseeseen vielä. Olen kokenut tuon lauseen loppuosan todeksi. Olen nimittäin rakastanut vahvasti ja ollut äärimmäisen rohkea sen seurauksena. Se on minulle totta. Tuo lauseen alkuosa kaipaa vielä elämän antamia uusia kokemuksia. Voimaa tarvitsen ja ehkä sitä vielä saan. Rakkaus saattaa yllättää vielä tässäkin elämässä.

Tarvitsenko siihen tunnetta rakastetuksi tulemisesta vai riittääkö siihen se, että rakastan itse itseäni. Se jää koettavaksi.

(3/2017)

Joskus vain tuntuu tältä

 Teksti vuodelta 2018. Jaan, koska itselleni ajoittain ajankohtainen.

*************************

Itselläni on taipumusta miettiä asioita ja elämää joskus hyvinkin kyynisesti. Olen kuitenkin pohjimmiltani melko optimistinen. Uskon, että asiat selviävät aina jotenkin, että lähes kaikesta voi päästä yli. Siltikin olen aika lailla myös menneisyyteni vanki. Taistelen niin päivisin hereillä ollessani kuin öisinkin unimaailmassani menneisyyteni kipujen ja oman riittämättömyyteni kanssa ja minun on vaikea antaa itselleni anteeksi joitakin asioita, vaikka kovasti olen yrittänyt. Se vain tuntuu välillä ihan mahdottomalta. Noissa kohdissa tulee yleensä taas Jumalakin mieleen ja pyydän, josko hän voisi auttaa asiassa.

 

Ehkä armo onkin ainoa apu. Mutta vaikka paljon olen siitäkin kuullut ja siitä kirjoja lukenut, en osaa sitä omalle kohdalleni monestikaan ajatella. Välillä lannistun ja ajattelen, että minut on "tuomittu" elämään tällä tavoin. Että näin on tarkoitettu. Ehkä minun on tällaisena helpompi ymmärtää niitä ihmisiä, jotka kokevat syyllisyyttä ja häpeää ja jotka eivät kykene muuttumaan "paremmiksi". On helpompi olla tuomitsematta ketään, koska itseä ei oikeastaan kykene näkemään minkään asian tai kauheuden yläpuolella olevana.

 

Kirjoitin aikanaan kyynisen runon elämän tyhjyydestä. Tai siitä, kun ei oikein tajua, miksi täällä ollaan ja mihin pitäisi pyrkiä? Kun katsoo elämää sivusta ja jotenkin tajuaa sen hulluuden ja turhuuden, minkä ympärillä me pyörimme. Miten kuvittelemme tekemisemme jotenkin niin tärkeäksi, tai sitten näemme kaiken vain roskana.

 

En kannusta ajattelemaan tällä tavoin. Mutta joskus vain käy näin. Itseni tällainen kyynisyys pistää toisaalta ajattelemaan elämää eri suunnasta. Ehkä elämä ei tapahdu muualla, ehkä se mitä näen on vain harhaa, omien uskomusteni tuotetta, ja se joka katsoo, on elämä itse. Ehkä elämä ei ole arvottamista, vaan arvo sinänsä. Lahja, jota on vaan joskus niin kovin, kovin vaikea avata.

 

 

Mitä on elämä

 

Mitä on elämä muuta kuin

päivien kuluttamista,

tuntien täyttämistä,

minuuttien murentamista.

Unohdan hetket, jotka

haluaisin muistaa,

muistan hetket, jotka

haluaisin unohtaa.


Mitä on elämä muuta kuin

kuvitelmaa elämisestä,

haaveilua sen hedelmistä,

takertumista luuloihin.


Yritän kuluttaa aikaa

jota ei ole,

yritän keksiä tekemistä,

jolla ei ole tarkoitusta.


Mitä on elämä muuta kuin

näyttelemistä

vieraalla estradilla,

monologeja,

papukaijasyndroomaa.


Teen suuria tyhjästä

ja huudan tyhjiä sanoja,

teen pieniä suurista

ja itken katkeria kyyneleitä.


Mitä on elämä muuta kuin

sen tajuamista, ettet tajua mitään,

et koskaan, että olet yksin,

että olet hukassa, kadonnut

elämään, joka ei anna

vastauksia koskaan.


Mitä on elämä muuta kuin

olemista elossa.

Mitä on eläminen muuta kuin

kulkemista kohti kuolemaa.


Mitä on kuolema?

 

 

(2010)

　

Tajuamisen vaikeus

 Tämä päiväkirjamainen teksti on vuodelta 2018.

*************************************

Olipahan viikonloppu! Siis erittäin tyypillinen ja samalla jotenkin kuitenkin erilainen. Olen tajunnut tänä viikonloppuna jotakin, mitä en edes ehkä vielä tajua, vaikka luulenkin hiukan tajuavani? Tajuaminen on edennyt asteittain, käynyt välillä jopa valaistumisen lähistöllä kurkkimassa ja sitten taas pudonnut jonnekin mutavesiin, mutta sitten taas noussut pinnalle kuplimaan. Koko viikonloppu tuota samaa ees taas veivaamista. Vaikka minulle osoitetaan selvästi asioita, joiden perusteella pitäisi hölmömmänkin tajuta, olen erittäin hyvä keksimään selityksiä, oletuksia, arvauksia ja vaikka mitä -  siis mitä se sinnikäs egomme nyt vaan keksiikin, saadakseen lisää aikaa jatkaakseen olemassaoloaan ja tätä kärsimyksen suloista leikkiä ja peliä.

Olen kuitenkin kyllästynyt. Olen kyllästynyt olemaan sokea, jota varmasti tulen silti olemaan vielä jatkossakin. Olen kyllästynyt etsimään itseni ulkopuolelta vastauksia. Olen kyllästynyt vihaamaan ja säälimään itseäni. Olen kyllästynyt olemaan syyllinen, ja olen kyllästynyt siihen, etten todellakaan rakasta itseäni juurikaan. Olen kyllästynyt olemaan uhri ja olen todella kyllästynyt siihen, että ulkomuotoni paljastaa tämän kaiken. Minut on paljastettu ja se ottaa päähän, hävettää ja nolottaa. Masennukseni ja saamattomuuteni näkyy kilometrien päähän, vaikka tahtoisin peittää sen. Samalla olen raadollisen "iloinen" siitä, että näen itsekin - on niin tärkeää nähdä oikein ja rehellisesti, vaikka se hetkellisesti järkyttääkin.

Mutta, minulla on ihanat lapset. Tänään oli äitienpäivä, jonka sain viettää heidän kanssaan. Myös eilen sain olla tyttäreni kanssa, joka on yksi henkisimmistä ihmisistä, jonka tiedän. Hän auttoi mua eteenpäin. Vaikka lilluin mutavellissä, hän sai mut nauramaan kaikelle (ihan kaikelle) ja hyväksymään asiat sellaisenaan - ainakin hetkeksi. Hän sai mut myös olemaan kiitollinen juuri niistä asioista, jotka vie kohti egon kuolemaa tai ainakin sen kutistumista eli olemaan kiitollinen niistä ihan vaikeimmistakin tunteista. En tiedä, enkä todellakaan tajua miksi, mutta jostain kumman syystä taas, kaiken kuravellin jälkeen koen salaista tyyneyttä enemmän kuin kaksi päivää sitten.

En kuitenkaan enää tunne itseäni, olen kuin loputtomassa tyhjyydessä ja merkityksettömyydessä, mutta samalla tiedän, että olen taas askeleen lähempänä jotain todellisempaa. Ehkä lähempänä jonkin olennaisen tajuamista tai pikemminkin kaiken sen hyväksymistä mikä on ja mikä tapahtuu.

Sielun kurinaa

 

Löysin tämän vanhan tekstini, ja minusta tämä on niin hauska kaikessa riipaisevuudessaan, että jaan sen taas. Tämä on kirjoitettu 1/2015. Olenko päässyt eteenpäin, rakkauden piiriin? Hmm...pikemminkin olen oppinut hyväksymään ja näkemään rakkauden laajemmin, vaikka tuossa vaiheessa kyllä osasin jo laajentaa näkökulmaani, minun oli "pakko".

****

Stevie Wonderin rakkauslaulu You and I on yksi suosikeistani rakkauslaulujen suuressa valtameressä. Jotenkin toivoisin itsekin osaavani ajatella yhtä epäitsekkäästi rakkaudesta kuin biisin kertoja, olla iloinen ja kiitollinen siitä mitä on ja oli, meni miten meni. Mutta tällaisessa "nälkään kuolevassa" tilassa sekin tuntuu jotenkin mahdottomalta. Ihan kuin joku pitelisi valtavaa herkkukoria silmien ja suun edessä ja heiluttelisi hampurilaista, kanankoipea tai jopa hyvin riiputettua sisäfilettä nenän tuntumassa, mutta ei kuitenkaan antaisi edes maistiaista. Nykäisisi ruuan pois aina viime hetkellä...haukkaisi vain itse pihvin reunasta, maiskuttelisi kuuluvasti ja nauraisi ilkeästi sen päälle. Kuvitelkaa tilanne, kyllä siinä helposti saattaisi unohtua sivistys ja toisten kunnioitus nälässä kituvalta. Luulenpa että jokainen, jolla vielä voimia olisi jäljellä, hyökkäisi ruuan kimppuun hinnalla millä hyvänsä. Kysehän on eloonjäämisestä, siis täsmennän vielä, eloonjäämisestä - sitä ei moni tunnu tajuavan. Henkisellä puolella rakkaus on leipää, rakkaus on elämän kantava voima ja kaiken hyvän ja terveen toiminnan ja pelkän olemisenkin pohjakallio.

Tässä biisissä on kuitenkin "sivistynyt" sanoma rakkaudesta. Olen itsekin kokenut joskus noin. Olen osannut olla kiitollinen siitä rakkaudesta joka on asunut minussa enkä ole toivonut sen enempää. Ilman vaatimuksia olen vain levännyt rakkauden tunteessa ja tyyneydessä. 

Keskustelin eilen ystäväni kanssa rakkaudesta ja rakkauden nälästä ja totesimme yhteistuumin ja myös kokemuksen rintaäänellä, että mitä nälkäisempi ihminen on, sitä vähemmän hänelle rakkautta tarjotaan. Heille, joilla rakkautta on jo ennestään yllin kyllin, annetaan koko ajan lisää. Miksi? Ehkä rakkautta saanut ihminen on yksinkertaisesti vain helpommin rakastettava ja myös turvallinen kohde lämpimille tunteille, koska hän ei tuosta tutusta kokemuksesta pahemmin hätkähdä. Rakkauden nälkää poteva saattaa olla liian pelottava ja vaativa näky siinä riutuneessa olemuksessaan anovine silmineen ja ojentuvine käsineen. Ehkä hänen pelätään käyttäytyvän ennalta arvaamattomasti, jos hänelle erehtyy rakkauden murusia heittelemään. Ehkä hän tulisi ja ryöstäisi sinun ruokasi siinä yllättävässä ekstaasissaan, kiljuisi aina vain lisää ja lopulta kenties söisi sinutkin kokonaan suihinsa. Kuin vampyyri, tuo  olio imisi kuiviin viimeisenkin jäljellä olevan veritipan. Tai kuin nälkäinen susi, joka vain viime hädässä nauttii ihmislihaa ruuakseen, hän valitsisi juuri sinut ravinnokseen. Niinpä. Kuka tietää, jos ei kokeile. :)

Älkäämme kieltäkö rakkautta juuri niiltä, jotka sitä kaikkein eniten tarvitsevat, vaikka pelkona olisi "tulla itse syödyksi". Sanon tämän myös itselleni, vaikka nälkä kurniikin sielussa ja ne tielleni tipahtaneet rakkauden murusetkin on popsittu pois jo aikoja sitten. Ehkä jos saisin itse annettua edes ripauksen rakkautta ( edes rakkauden tapaista) jollekin nälkäiselle, saisin itsekin siitä varmasti osani. Ehkä se alkaisi kasvaa minussa. Ehkä. Täytyy toivoa niin.

Kohti lumisotaa, käy!

Kaivelen vanhoja toiseen blogiini kirjoittamiani tekstejä ja tuon  niitä uudelleen esiin siksi, että itse löydän niistä tärkeää asiaa, joka olisi hyvä minun itseni edelleen huomioida ja myös muidenkin.
Alempi teksti on koottu kahdesta blogitekstistä tai vain yhdistetty ne, koska tavallaan kuuluvat yhteen.

************

Metaforan voima
5.maaliskuuta 2015



Oivalsin, kiitos NLP:n, miten olen yhdellä valtavalla metaforalla elämästäni vaikuttanut siihen luultavasti enemmän kuin tiedänkään. Minulla on blogi, jonka nimi on Selviytymistaistelu. Se kuvaa elämääni, sen jatkuvia taisteluita ja kaatumisia. Se kuvaa niistä selviytymistä ja sitten taas uusia kaatumisia ja haavoittumisia jne. Ihan hetki sitten mainitsin täällä eräässä kirjoituksessakin laittavani sotamaalauksen päälle ja lähteväni uuteen taistoon. Eli, minulla on siis elämästäni tällainen käsitys, jota kuvaan metaforalla: Selviytymistaistelu, ei lie ihme, että sitä se sitten onkin, ihan koko ajan.

Nyt olisi (on) varmaan aika laskea jo sotakirveet, pestä pois sotamaalaus ja keksiä elämääni kuvaamaan uusi metafora. Minä, rauhan nainen en sotaa kaipaa lopultakaan, en ole kaivannut koskaan, vaikka itseni sellaiseen olen aiemmin hyvin osannutkin johdattaa.

Elämäni kuvaaminen metaforalla Selviytymistaistelu on siis luultavasti myös tehnyt siitä sellaista tai ollut vaikuttamassa tunnetasolla asenteisiini. Olen nähnyt edessäni vain voitettavia esteitä, rajoitteita ja suuren joukon henkisiä vihollisia. Olen kokenut, että minun pitää taistella ja taas taistella pysyäkseni edes joten kuten hengissä. Selviytyminen on kovaa työtä, jatkuvaa aseiden kolistelua ja myös siksi kunnioitettavaa. Onko tosiaan niin? Onko? Haluan kyseenalaistaa tuon asenteeni nyt tai ei koskaan.

Tämä kymmenen vuoden takainen runoni on johdattamassa minua uuteen vertauskuvaan elämästäni. Tässäkin on aiheena "sota", mutta nyt ollaan sentään jo hiukan positiivisemmalla mielellä liikkeellä. Olkoot tämä nyt välivaihe tai vaikkapa sitten se myönteinen, hiukan leikillinen uusi asenne, suunta. Elämä voikin olla selviytymistaistelun sijaan lumisotaa, jossa minäkin saan heittää lumipalloja. Ehkä ne kasvoihini tai niskaani läsähtäneet pallot elämän taholta voikin ottaa vain virkistävinä ja herättävinä haasteina kohdata elämä uteliaana kuin lapsi?  Kulkea yllytyshulluna ja naurussa suin kohti uutta lumisotaa. Elämä haastaa rakkaudella - ei yritä tappaa tai tuomita - tämän haluan oppia. Tähän haastan itseni.

HAASTE

elämä on unohtanut minut

jälleen kerran

ajattelin nyreästi

kunnes puu pudotti

niskaani aimo lumipallon

keskellä kävelytietä

ja minua 

alkoikin naurattaa

juuri kun olin kääntänyt

elämänilolle selkäni

elämä haastoikin minut

kanssaan lumisotaan

ja minä olen yllytyshullu

Pieni kyynisyys joskus tekee terää

 Tämä alempana oleva teksti on vuodelta 2015. Olin silloin melko alamaissa ja eräs positiiviseksi potkuksi tarkoitettu artikkeli kirvoitti sitten esiin kyynisen minäni koko voimallaan. Mutta teksti on melko hauska, siksi jaan. :)

********************************

Niinhän siinä kävi, että tuo hetkellinen positiivinen muutos vuorokausirytmiin ja mielialaan oli vain väliaikaista. Olen tosin jo tottunut siihen, että kaikki on väliaikaista, toivottavasti tämä masennuskin siis kaikessa sitkeydessään? Vuosi on vaihtunut, yritän tässä kehitellä jotain näköaloja sinnikäästi eteeni, mutta en saa millään konstilla mitään kuvia mieleeni. Pelkkää tyhjyyttä näkyvissä, ole tässä sitten positiivinen ja lue vielä sen päälle tällainen artikkeli:  13 merkkiä siitä, että elämäsi on valumassa hukkaan

Otetaanpa tuo viimeinen kohta artikkelista...

"13. Et ole tyytyväinen elämääsi
Menestystä voi mitata onnellisuuden tasoilla. Oletko onnellinen? Jos et, sinun tulisi muuttaa jotain. Edes tyytyväisyyden tunne ei kerro, että eläisit elämääsi täysillä. Elämän tulisi olla jännittävää! Eli jos et nauti elämästäsi, tarkastele mitä muutoksia voisit tehdä elämääsi, jotta voisit olla tyytyväinen elämääsi.
Mikäli joku näistä 13 kohdasta aiheutti pistoksen sydämessäsi, älä masennu. Voit tehdä muutoksen. Mutta ensimmäinen askel on päästä eroon negatiivisesta asenteesta, ettet pysty siihen. Monesti suurin este onnistumiselle on oman pään sisällä. Joten aloita sieltä, muuta ajattelutapaasi – muuta elämääsi. Älä aloita huomenna, ensi maanantaina tai vuodenvaihteessa! Aloita heti!"

Toistetaan...siis JOS joku näistä 13 kohdasta aiheutti pistoksen sydämessäsi, älä masennu... (myöhäistä!) Kysykää mieluummin löytyykö mitään hyvinvointivalmennusohjetta, joka EI aiheuttaisi sydämen pistosta tai ahdistusta, syyllisyydestä puhumattakaan. Aloittaisin ihan heti uuden elämän ja ajattelisin vain positiivisesti kaikesta ja olisin intohimoinen, jos PYSTYISIN (tiedän, negatiivista uhriajattelua). En myöskään masentuisi, jos OSAISIN olla olematta (tiedän, luulotautia ja motivaation puutetta).
Tuo kolmoskohtakin tuossa artikkelissa oli virkistävä...

"3. Jumitat paikallasi
Jos et koko ajan kasva ihmisenä ja opi uusia asioita, olet jumissa. Mielesi jumittaa paikallaan, jos et ole aktiivinen ja opi uusia asioita. Positiiviset haasteet elämässäsi laajentavat mielenmaailmaasi."

Jumitan vai? Etten sitä jo tietäisi tällä kokemuksella. Jahas, että ihan KOKO ajan pitäisi kasvaa ihmisenä ja KOKO ajan oppia uutta. Hmm...ja minä kun olen yrittänyt vain olla vajoamatta pinnan alle KOKOnaan. Kuvitelkaa hukkumassa olevaa ihmistä miettimässä samaan aikaan, mitä uutta ja mielenkiintoista voisi juuri nyt oppia ja mitä positiivisia, jännittäviä haasteita kohdata. No, myönnettäköön, että on melkoinen "positiivinen" haaste olla hukkumatta ja keksiä keinoja selviytyä. Kyllä siinä varmaan jotain myös oppii?? Oppii kenties uimaan paremmin, kellumaan tai etsimään oljenkorsia? Hei, mut täähän oli positiivista ajattelua!! :) JES! Hyvä minä!

Kyynisyys on yksi masennuksen sivutuote. Suhtaudun siihen pääosin positiivisesti (oho!), koska se antaa potkua persuuksiin ja pistää huvittamaan itseäni aika ajoin. Melko usein huomaan katsovani itseäni kuin sivusta ja se musta asenteeni näyttää niin koomisen vakavalta ja lapsellisen itsepäiseltä, että saan siitä outoa voimaa jatkaa räpiköimistä. Ristiriitaista, mutta totta. Jotenkin tajuan, ettei se ole koko totuus, etten se ole minä. Itseään on hyvä oppia katselemaan ulkopäin, varsinkin masentuneena, jotta kykenee erottamaan sen todellisen minuuden, joka tässä olemuksessa asuu kaikesta ajoittaisesta kyynisyydestä, tyhjyydentunteesta ja toivottomuudesta huolimatta. 

 

Kuten olen joskus kirjoittanut; masennus on minussa, mutta minuuteni ei ole masennuksessa. Ei, vaikka kyseessä onkin mielen "sairaus", lainausmerkit, koska masennus ei tavallaan ainakaan omalla kohdallani ole ollut sairaus, pikemminkin mielen ja kehon terve reaktio ja totaaliuupumus pitkäaikaiseen stressiin ja traumoihin. Mutta siis, jopa masennuksessa tai muissakin psyykkisissä "sairauksissa" on mahdollista tuntea itsessään terveys ja jokin salaperäinen täydellisyys kaiken kuonan ja kivun alla tai päällä tai missä se nyt itse kullakin tuntuu olevan. Sillä ei ole väliä, ainoastaan sillä, että opettelee erottamaan ne alaspäin vievät tunteet ja sen todellisen sisäisen itsen toisistaan. Minua se ainakin auttaa jaksamaan paremmin.

Eli vaikka jumituttaa, niin muistetaan, että siellä jossain asuu terveys ja viisaus. Siellä jossain - meissä.

Voiko ihminen muuttaa omaa persoonallisuuttaan?

(Persoonallisuuspsykologian opintoihin liittyvä esseeni vuodelta 2017, siksi paljon teoriaa)

Johdanto

Ihmisen persoonallisuuus on monimutkainen kokonaisuus ja oman persoonallisuutensa muuttaminen kysymys, joka herättää paljon erilaisia ajatuksia ja kysymyksiä. Itselle ensimmäisenä tuli mieleen toive, että persoonan muuttaminen olisi mahdollista. Toisaalta psykologian opiskelu jo alkuvaiheissaan on opettanut, että persoonallisuudella on taipumus pysyä tietyissä uomissaan sinnikkäästi koko elämän ajan. Persoonallisuus toki kehittyy ja muokkautuu lapsuudesta aikuisuuteen mentäessä eri kehitysvaiheiden aikana. Aikuisuudessakin ympäristö ja monet erilaiset elämäntilanteet ja muutokset pakottavat usein ihmisen muuttumaan jollain tasolla, mutta pystyykö ihminen itse muuttamaan persoonaansa? Uskon, että ihminen voi muuttaa omaa persoonallisuuttaan ja toisaalta uskon, ettei ihmisen tarvitse muuttaa sitä, mikä on autenttista, totta ja hyvää meille. Kysymys onkin, olemmeko aitoja vai onko lapsuus, nuoruus ja elämänkokemukset muokanneet meitä niin, että meistä on tullut epäaitoja ja persoonallisuuttamme esittäviä ”näyttelijöitä” elämän estradilla. Olen psykologiaan tutustuessani oppinut, että persoonallisuus pitää sisällään niin monia tasoja ja ulottuvuuksia, että ”persoonallisuuden muutos” jo käsitteenä on yllättävän vaikea ainakin siitä näkökulmasta, pystyykö ihminen siihen itse vaikuttamaan aktiivisesti. Mikä muutos on pysyvä, mikä hetkellistä ja mikä liittyy erilaisten roolien tuomaan vaihtelevuuteen persoonan ilmiasussa ja ulottuvuudessa? Mikä on aitoa ja mikä teeskentelyä, mikä on sopeutumisen vaatimaa lyhytaikaista muutosta, mikä on syvää ja mikä on vain pinnan kohentelua? Onko positiivinen muutos tahallista vai tahatonta eli muuttuuko ihmisen persoonallisuus jalostumisen kautta kuin itsestään hänen kypsyessä elämänkokemuksissaan, jolloin persoonallisuus pikkuhiljaa puhdistuu haitallisista käytös- ja ajattelumalleista. Tarvitaanko muuttumiseen kovaa tahtoa, sinnikkyyttä ja motivaatiota? Kuinka suuri on ihmisen oma osuus muuttumisessa vai onko sitä? En löytänyt kysymyksiini suoria vastauksia kirjallisuudesta, mutta ihmisen psykologisesta kehityksestä löytyy paljonkin tietoa ja yritän soveltaa sitä tähän aiheeseen.

Jatkossa selvitän kirjallisuuden avulla ihmisen persoonallisuuden eri puolia ja kehitystä ja käytän pohjana eri psykologiasuuntauksien näkemystä ihmisestä persoonana sekä Mc Adamsin kolmitasoista persoonallisuusmallia. Lopetan esseeni loppupohdintaan, jossa vapaasti analysoin oppimaani ja omia ajatuksiani ihmisen kyvystä muuttaa persoonallisuuttaan. Tämä aihe on mielestäni melko filosofinen, jopa henkinenkin ja siksi psykologiset keinot eivät mielestäni riitä tämän asian lähestymiseen kokonaisvaltaisesti.

Eri psykologisten suuntausten persoonallisuuskäsityksiä ja muutoksen mahdollisuuksia

Perttulan (2009) mukaan humanistinen psykologia luottaa ihmiseen ja uskoo vahvasti myös ihmisen persoonallisuuden kehitykseen. Persoonallisuus on läsnä ihmisessä elämän loppuun asti ja kehittymisellä on sisäsyntyinen suunnitelma, joka auttaa ihmistä tulemaan potentiaaliltaan täydeksi ja toteuttamaan itsessään olevat mahdollisuudet. Meissä kaikissa on motiivi, sen voima vain vaihtelee ihmisestä toiseen. Humanistinen psykologia korostaa yksilöä ja sanoo, että ihminen voi kyllä elää persoonalli-suutensa vastaisesti, mutta se aiheuttaa epämukavuutta. Jungin mukaan ihminen uhraa persoonallisuuttaan ohjautuessaan vain yhteiskunnan arvoista käsin ilman omakohtaista kokemusten kuuntelua omissa päätöksissään (Perttula 2009, s.196-199). Humanistinen terapiatyö auttaakin ihmistä tulemaan tietoiseksi ihmisen todellisesta itsestä ja omista tarpeistaan ja auttaa ihmistä kuuntelemaan itseään (Nolen-Hoeksema, Fredrikson, Loftus, Lutz 2016, s.554) Itsetuntemuksella onkin mielestäni valtavan suuri merkitys persoonallisuuden hyvinvoinnille. Hyvien tai huonojen valintojen kautta ihminen voi ohjata itseään kohti aitoa persoonallisuuttaan tai pois päin siitä.

Fenomenologisen psykologian mukaan persoonallisuus on yksilöllinen ihmisen elämäntilanteen ja sen ymmärtämisen ainutkertaisuuden takia (Perttula 2009, s.209). Luulen, että ihmisen halutessa muuttaa omaa persoonallisuuttaan, hänen elämäntilanteeseensa sisältyvän sisäisen kokemisen muuttaminen muuttaisi myös persoonallisuuden ilmentymistä. Mutta miten ihminen voi muuttaa subjektiivista kokemustaan? Se tuskin tapahtuu nappia painamalla, mutta itsensä syvällinen tiedostaminen ja sen asian oivaltaminen, että elämäntilannettaan voi katsoa ”kuin toisen silmin”, voisi auttaa, koska näkökulman vaihtaminen auttaa usein suhteuttamaan kokemusta. Se tietysti vaatii kovaa henkistä työtä ihmisen uskomusten ja ajattelumallien tunnistamisessa sekä muokkaamisessa.

Narratiivisen psykologian mukaan persoonallisuus on kertomuksia, joita itsellemme kerromme. Ihmiselle on luontaista jäsentää toimintaansa erilaisten tarinoiden avulla ja siten ylläpitää persoonallisuuden eheyden tunnetta. (Perttula 2009, s.209.) Tässä kohtaa näen tarinoiden olevan mahdollisuuksia muutokseen sisäisen tarkkailun kautta, koska ihmisen itse itselleen kertomat tarinat muokkaavat hänen persoonallisuuttaan ja käyttäytymistään. Kyse on sisäisestä ympäristöstä, jonka vaikuttaa ihmiseen samoin kuin ulkoinenkin ympäristö. Negatiivinen tarinaympäristö vaikuttaa ihmiseen negatiivisesti ja positiivinen positiivisesti. Ihmisen oma aktiivisuus, uteliaisuus ja uskallus omien tarinoidensa sisällön laadun tunnistamiseen on tärkeää. Se miten ihminen itselleen puhuu, millaisia tarinoita kertoo, vaikuttaa hänen tunteisiinsa, itsetuntoonsa, minäkuvaansa ja kokonaisidentiteettiinsä.

Eksistentiaalinen psykologia sanoo ihmisen syntyneen ”täälläoloon” ja hänen tehtävänsä on käyttää hänelle annettu elämä mahdollisimman hyvin ja valintojen kautta saavuttaa tietty persoonallisuuden taso. Valinnat eivät kaikilta osin ole vapaita (kuten perhe, mihin syntyy), mutta tärkeää on ymmärtää tekevänsä valintoja yhdessä muiden kanssa ja siten pikkuhiljaa kehittyä persoonana (Perttula 2009, s.209). Näen valinnat suurena mahdollisuutena muuttaa omaa persoonallisuuttaan tai ainakin ohjata sitä niin, että se voi toteutua koko kauneudessaan ja potentiaalissaan mahdollisimman täydesti. Ihminen voi valita, millä sävyllä värittää kertomuksensa ja miten suhtautuu elämäntilanteeseensa; onko hän uhri vai oman elämänsä vaikuttaja ja luoja. Tärkeää on myös minkälaisen merkityksen ihminen antaa täällä ololleen ja kuinka lujasti luottaa itsessään asuvaan suunnitelmaan ja motiiviin.

Psykoanalyyttisen suuntauksen mukaan ihmisen muutos lähtee yksilön tiedostamattomien halujen, toiveiden ja motiivien tunnistamisesta ja käsittelystä esimerkiksi terapiassa (Nolen-Hoeksema ym. 2016, s.10). Mielestäni on melko uskottavaa, että mitään tiedostamatonta ei voi muuttaa tietoisuuden keinoin. Siksi asioiden nouseminen yksilön tietoisuuteen vaikkapa unien välityksellä, terapiassa tai taiteen keinoin, on mahdollisuus alkaa työstää niitä itsetutkistelun keinoin.

Behavioristinen psykologia esittää yksilön ulkoisen käyttäytymisen perustuvan palkinto/rangaistus- periaatteeseen, eli ihminen käyttäytyy sen mukaisesti, kuinka ympäristö ihmisineen ja tilanteineen häntä palkitsee tai rankaisee (Nolen-Hoeksema ym. 2016, s.13). Yksinkertaistettuna behaviorismin mukaan muutoksen ihmisen ulkoisessa käyttäytymisessä voisi siis saada aikaan muokkaamalla hänen ympäristöolosuhteitaan sekä sosiaalista verkostoaan. On luultavaa, että tuollainen muutos vaikuttaa myös ihmisen sisäiseen käsitykseen itsestään, koska palkitseva ympäristö auttaa ihmistä löytämään omat vahvuutensa.

Kognitiivinen psykologia näkee ihmisen tiedon käsittelijänä ja ihmisen aivoja onkin verrattu tietokoneeseen; elämämme aikana saatu tieto varastoidaan, käsitellään ja valikoidaan, sekä vertaillaan, arvioidaan ja uudelleen sovitetaan entisen muistissa olevan tiedon kanssa. Kognitiivinen terapia keskittyy asiakkaan käyttäytymisen lisäksi hänen haitallisten uskomustensa muuttamiseen ja auttaa asiakasta korvaamaan irrationaaliset tulkinnat realistisemmaksi (Nolen-Hoeksema ym. 2016, s.13, s.554). Kognitiivinen psykologia antaa mielestäni hyvät lähtökohdat ihmisen itse aiheuttamalle muutokselle persoonallisuudessaan. Kuten tietokoneet voidaan ohjelmoida uudelleen, on ihmiselläkin mahdollisuus ajattelunsa kautta luoda uusia uusia, parempia tapoja käsitellä tietoa ja opetella terveellisempiä coping-keinoja stressin purkamiseen. Kaikki tuo kehitys vaikuttaa myös persoonallisuuteen ja sen ilmentämiseen tasapainoisemmalla tavalla.

Mc Adamsin persoonallisuusmallin kolme tasoa ja muutoksen mahdollisuudet

Mc Adamsin (1995, 2006) kolmiosaisen persoonallisuuden mallin mukaisesti persoonallisuus koostuu kolmesta osasta. Ensimmäiseen tasoon kuuluvat taipumukselliset piirteet, toiselle tyypilliset sopeutumistavat ja kolmannelle edelliset tasot kokoava tarinamuotoinen identiteetti. (Metsäpelto & Feldt 2009, s 22.) Tuossa mallissa ensimmäisellä tasolla voidaan ajatella olevan melko pysyvät persoonallisuuden piirteet ja toisella sekä kolmannella tasolla enemmän muutoksille alttiit tekijät.

Ensimmäinen taso pitää sisällään suhteellisen pysyvät persoonallisuuden piirteet, kuten temperamentin ja ne persoonan piirteet, jotka ilmentävät yleistä tapaa sopeutua ja sitoutua ympäristöönsä (Metsäpelto & Feldt 2009, s 23). Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että perimällä on suuri vaikutus (n.50%) persoonallisuuden piirteiden yksilövaihteluun ja pitkittäistutkimukset ovat myös osoittaneet perimän vaikuttavan persoonallisuuden piirteiden pysyvyyteen ikävaiheesta toiseen. (Vierikko 2009, s.38-39.) Perimä ja ympäristö vuorovaikuttavat myös keskenään monin hyvin monimutkaisin tavoin. Geneettistä herkkyyttä ympäristön vaikutukselle kutsutaan GE-interaktioksi. Caspin (2003) mukaan esimerkiksi 5-HTT-geeni lisäsi yksilön alttiutta masennukselle stressaavissa elämänolosuhteissa. Toisaalta LASERI-tutkimuksessa ( Jokela, Keltikangas-Järvinen, Kivimäki ym., 2007) on osoitettu serotoniinin toimintaa säätelevän HTR2A-geenin olevan yhteydessä ihmisen kykyyn hyödyntää ympäristön positiivisia piirteitä. (Vierikko 2009, s 44-45.) Perimän suuren vaikutuksen takia persoonallisuuden muuttaminen aktiivisesti ja omin voimin voi olla vaikeaa, mutta uskon, että ihmisen vahva motivaatio muutokseen ja pitkäaikainen itsensä tutkiminen, hyväksyminen ja armollinen asenne voivat ylittää tai ainakin tasoittaa haitallisten perintötekijöiden vaikutusta. En usko, että olemme perimämme vankeja, mutta on tärkeää tuntea itsensä ja piirteensä niin hyvin kuin mahdollista, jotta elämän tuomat haasteet kykenee kohtaamaan itseään kuunnellen. Tämä vaatii paljon, ja joskus tarvittava muutosvoima löytyykin vasta monien vaikeuksien ja vuosikausien itsensä tutkimisen jälkeen.

Temperamentti on Keltikangas-Järvisen (2009) mukaan ihmisen synnynnäinen toimintatyyli tai tapa reagoida. Yksilöt reagoivat eri tavoin temperamenttinsa mukaisesti niin sisäisiin kuin ulkoisiin asioihin. Temperamentti säilyy läpi elämän, mutta väistyy usein sivuun muiden persoonallisuuspiirteiden tieltä. Kaikki temperamenttipiirteet eivät ole ympäristön mielestä kulttuurista riippuen kovin suotavia, joten ihminen oppii säätelemään temperamenttiaan aikuistuessaan. Jatkuva temperamentin muokkaus vaikuttaa persoonallisuuteen negatiivisesti itsetuntoa heikentäen ja aiheuttaen ihmisessä tunteen vääränlaisuudesta. (Keltikangas-Järvinen 2009, s. 50-51.) Voisiko sen tiedostamisella, että ihmiset ovat erilaisia temperamentiltaan, olla vaikutusta persoonallisuuden muuttamiseen tietoisesti sovinnollisemmaksi ja tyynemmäksi. Ihmisen lakatessa syyttämästä toisia ja itseään erilaisista tavoista tehdä asioita ja salliessaan erilaisuuden, elämä helpottuu huomattavasti ja antaa persoonallisuudelle tilaa kehittyä ja muuttua.

Toinen persoonallisuuden taso koostuu tyypillisistä sopeutumistavoista. Lazaruksen (1966) kognitiivinen stressiteoria ottaa huomioon ihmisen oman aktiivisuuden stressinkäsittelijänä. Selviytymiskeinot ovat muuntuvia ja siten opeteltavissa. Susan Folkman (2008) on kehittänyt Lazaruksen teoriaa ja kytkenyt siihen mukaan merkityskeskeiset selviytymiskeinot. Niiden valinnassa ja käytössä on tärkeä rooli ihmisen uskomuksilla ja henkisillä näkemyksillä. Kokemukset voivat kasvattaa ja viisaus lisääntyä merkityssuuntautuneiden selviytymiskeinojen hyvällä käytöllä. Ihminen oppii, mikä on tärkeintä uudessa tilanteessa ja muuttaa arvojärjestystään. Myönteisten asioiden merkitysten lisääminen arkisiin asioihin ja itsemuistuttelu hyvistä asioista auttaa selviämään haastavissa elämäntilanteissa. (Feldt & Mäkikangas 2009, s. 94 – 99.) Mielestäni ihmisen on olennaista uskaltaa pureutua omiin, joskus piintyneihin tapoihinsa suhtautua vaikeuksiin ja stressiin ja opetella uusia merkityssuuntautuneita tapoja kohdata ne. Se vaatii avoimuutta, mutta siten ihminen voi oppia säätelemään tunteitaan paremmin ja voi tuottaa elämäänsä tasapainoa, joka heijastuu myös ulkoiseen käyttäytymiseen. Aiemmat kokemukset kuitenkin muokkaavat ihmisen toiminta-ja tulkintapoja ja aiheuttavat usein itseään toteuttavia ennusteita (Nurmi 2009, s.120). Tiedän omasta kokemuksestani, että negatiivisia kierteitä on vaikea katkaista helposti, mutta jos ihminen oppii tunnistamaan ne ja peloista huolimatta uskaltaa toimia toisin, muutos on jo alkanut. Muutokseen tarvitaan uuden toimintatavan jatkuvaa toistamista, paljon itsemyötätuntoa ja usein myös muiden ihmisten kannustusta. Aikaisemman elämän ”tietämättömyyden” hyväksyminen ja uuden tilanteen kohtaaminen kuin puhtaalta pöydältä auttaa luomaan uusia, tuoreita mahdollisuuksia. Toisella persoonallisuuden tasolla ihminen voi itse muuttaa asioita ja siten vaikuttaa persoonallisuutensa ilmiasuun. Omien haitallisten selviytymiskeinojen tutkiminen ja tunnistaminen muuttaa käyttäytymistä. Esimerkiksi ennen alistuvasta ihmisestä voi tulla vahvatahtoisempi ja sitä kautta itsetunnoltaan parempi sekä avoimempi uusille asioille.

Kolmannella tasolla tarinamuotoinen identiteetti vastaa kysymyksiin: Kuka olen, miten tulin tällaiseksi, mihin olen menossa? Tarina on koko ajan kehittyvä ja ihminen tuottaa sitä itse. (Metsäpelto & Feldt 2009, s.26.) Eriksonin (1950, 1968) mukaan identiteetti on intrapsyykkinen rakenne, jonka rakentuessa ihminen pyrkii löytämään oman minänsä. Identiteettitasolla ihminen on tietoinen sekä omasta ainutlaatuisuudestaan sekä samankaltaisuudestaan muiden kanssa ja myös omista vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Yksilön omakohtainen etsintä ja erilaisten vaihtoehtojen pohdinta on tärkeää. (Fadjukoff 2009, s 180-183.) Kypsä identiteettirakenne on avoin muutoksille ja identiteetin jatkuvasta työstämisestä aikuisuudessa on tullut osa kokonaisidentiteetin muodostusta (Fadjukoff 2009, s.187). Kun kaikki Mc Adamsin teorian persoonallisuuden tasot yhdistää, muodostuu kokonaispersoonallisuus. Matkalla kypsään, viisaaseen persoonallisuuteen on monia kohtia, joissa ihminen voi lähestyä sitä tai mennä siitä poispäin. Noita kohtia sanoisin niiksi valinnanpaikoiksi, joissa ihminen voi valita, minkälaisen suunnan persoonallisuuden kehitys ottaa. Kaikki ei ole itsestä kiinni, mutta paljon voi ihminen itsekin tehdä. Erilaiset identiteettikriisit tuovat ihmiselle kultalautasella kysymyksiä siitä, millainen hän haluaa olla ja mihin suuntaan pyrkiä. Vastaako ihminen niihin kysymyksiin avoimin mielin ja myös muut ihmiset huomioiden ja jokaisessa uudessa polun mutkassa tarkasti itseään tutkien. Uskaltaako ihminen alkaa valita, koska Kiergegaardin mukaan persoonallisuus herää henkiin vasta silloin, kun ihminen alkaa valita reagoimisen sijaan (Perttula 2009, s.207).

Loppupohdinta

Kysyin kolmelta ihmiseltä heidän käsitystään persoonallisuuden muuttamisesta ja sain kaksi vastausta. Yksi henkilöistä vastasi, että ihminen pystyy muuttamaan persoonaansa tietoisen työskentelyn kautta. Toinen ja kolmas vastaaja lähestyivät asiaa toisin ja kysyivät vastakysymyksen: Tarvitseeko ihmisen muuttaa omaa persoonallisuuttaan? Se mitä he tarkoittivat, piti sisällään sen ajatuksen, että tärkeintä on hyväksyä itsensä, ei niinkään yrittää muuttaa tiettyjä osia itsessämme. Viimeksi mainittu vastaus oli äärimmäisen kiinnostava, sillä sen pohjana on ajatus siitä, että olemme täydellisiä sellaisina kuin olemme ja yleensä yritykset muuttaa omaa persoonaansa johtavat usein aidon persoonallisuuden peittämiseen. He kokivat persoonallisuuden muuttamisyritykset liiallisena yrityksenä sopeutua ympäristön vaatimuksiin. Heidän mielestään itsensä hyväksymisen kautta ihmisen persoonallisuus alkaa muuttua luonnostaan sellaiseksi kuin se on tarkoitettukin.

Kun itse aloin pohtia aihetta, kirjoitin listan asioista, jotka mielestäni kuuluivat aiheen sisälle. Listasta tuli pitkä ja se sisälsi paljon sanoja, jotka liittyivät ihmisen henkiseen kasvuun ja itse tehtyyn työhön itsensä kanssa. Listassa mainittiin jalostuminen, sopeuttaminen, itsereflektio, särminen hiominen, oma tahto ja päämäärä oman persoonan suhteen, hyväksyntä ja armollisuus, kognitiivisten kykyjen harjoittaminen, terapeuttiset kohtaamiset, tunnetyöskentely, kärsivällisyyden opettelu, identiteetin selkiyttäminen, itsetunnon kohentaminen ja itsensä haastaminen. Huokaisin mielessäni, että persoonallisuuttaan tai sen ilmiasua voinee muuttaa, mutta se vaatii kovaa ja tietoista työtä niin kognitiivisella kuin tunnepuolellakin. Persoonallisuus tosin saattaa muuttua myös itsestään eri elämänvaiheissa identiteetti-muutosten myötä ja eri roolien kautta kautta ihmisellä on mahdollisuus ilmentää persoonallisuuttaan eri tavoin. Elämänkaaren myötä ihminen oppii hyvässä tapauksessa luopumaan liiasta itsekritiikistä, oppii hallitsemaan reaktiivisuuttaan ja rauhoittamaan mielensä. Persoonallisuus ikäänkuin pehmenee. Tietoinen toisin tekeminen ja omien ajatusten kyseenalaistaminen muuttavat persoonallisuutta pitkällä aikavälillä avoimempaan suuntaan. Motivaatio on tärkein asia. Ilman sitä persoonallisuuden muuttaminen on vaikeaa, sillä ihmisellä täytyy olla halu kehittyä ja muuttua. Terapia auttaa silloin, kun itseltä on työkalut hukassa, sillä terapian tarkoitus on muuttaa jotain ihmisessä, mutta se ei tee sitä ilman ihmisen omaa osuutta ja tahtoa.

Kuten pohdinnan alussa tuli esiin, voidaan myös kysyä, tarvitseeko persoonallisuutta muuttaa vai muuttuuko se kuin itsestään, kun ihminen alkaa hyväksyä itseään sellaisena kuin on. Vaikuttaako hyväksyminen niin, että ihmisen jatkuvan sisäisen tyytymättömyyden ja ristiriitojen tauotessa persoonallisuus alkaakin tulla esiin sellaisena kuin sen pitääkin? Johtuvatko neuroosit, kapinat ja muut ongelmat lopultakin siitä, että yritämme olla jotain muuta kuin olemme ja vain miellyttää muita? Oman olemuksensa ja itsensä hyväksymisellä on laajamittaiset seuraukset. Ihmisen ei tarvitse enää suojella omaa minuuttaan ja identiteettiään rajuin keinoin, koska hän hyväksymisellään antaa luvan niin muutokselle kuin pysyvyydellekin. Ehkä se, mitä ihmisen tarvitsee tehdä, on pelkästään nähdä itsensä rehellisesti ja hyväksyä näkemänsä. Siinä saattaa piillä se vallankumouksellinen oivallus, joka muuttaa ihmisen persoonallisuutta tarvittaessa. Onko sittenkin niin, että me muutumme, kun lakkaamme yrittämästä muuttua?

Lähteet:

Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset piirteet. (toim.) Metsäpelto, R-L. & Feldt, T. Kirjoittajat: Metsäpelto, R-L., Feldt, T., Vierikko, E., Keltikangas-Järvinen, L., Rantanen, J., Mäkikangas, A., Nurmi, J-E., Fadjukoff, P., Perttula, J. (2009). (PS-Kustannus).

Nolen-Hoeksema, S., Fredrickson, B., Loftus, G. & Lutz, C. (2016). Atkinson & Hilgard’s introduction to psychology.(16th edition).

Vanhenemisen ristiriitaa

Vanheneminen on outoa, ei kai sitä muutenkaan voi ilmaista. Miettikää - sisällämme asuu keskenkasvuinen mieli, tässä vanhenevassa kehossa asuu jotain hyvin nuorta, ehkä jopa iätöntä. Välillä tunnen itseni aikuiseksi, aikuisemmaksi, mutta sitten taas toisessa hetkessä olen kuin lapsi sormi suussa ja kaikki opittu on jossain unohduksissa. Katson peiliin ja ihmettelen, miksi näytän tältä miltä näytän. Miksi koko olemukseni on käynyt vieraaksi. Tämä on kuin murrosikä - olo on kömpelö, en hallitse enää raajojani. Kävelen erikoisesti ja köpötys ei ole enää vieras sana kokemusmaailmassani. Ei, se on tuttuakin tutumpaa. Varsinkin, kun ulkona jäisillä kaduilla etenen katse maahan luotuna ottaen tipuaskeleita ja mietin, mistä voisin ostaa kenkiini liukuesteet. Lenkille kaipaa jotain tukea ja ne 45-vuotislahjaksi saadut kävelysauvat, jotka silloin ehkä tuntuivat hiukan mummomaisilta, tuntuvat niin tarpeellisilta nyt. Ei siksi, että kävely olisi reippaampaa, vaan siksi, että niihin voi nojailla mukavasti aina silloin tällöin köpöttelyn lomassa.

Mutta miltä tuntuu, kun ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä alkaa jossain vaiheessa elinkaarta väistämättä kasvaa ja kasvaa. Se tuntuu jo nyt 56-vuotiaana todella kummalliselta. Yleensä sanotaan, että ihmiset vanhetessaan tyyntyvät ja tyytyvät siihen mitä on ja hyväksyvät olemassa olevan totuuden ja todellisuuden. Ehkä niin onkin joidenkin kohdalla, vaikka uskonkin, että ristiriita sisäisen ja ulkoisen tunteen ja tunnelman välillä kasvaa koko ajan lähes jokaisen ihmisen kohdalla. Tuon ristiriidan ei tarvitse olla kuitenkaan negatiivinen asia. Sitä kannattaa vain hiukan tutkia.

Mitä tapahtuu siis, kun ihminen vanhenee ja muuttuu vuosi vuodelta enemmän ulkoisesti itselleen vieraaksi tai alkaa muistuttaa vaikkapa omaa äitiään tai isovanhempiaan. Omilta vanhemmilta näyttäminen on monelle sellainen "ei, en halua"- juttu. Se kertoo konkreettisesta ikääntymisestä ja samalla myös juuret paljastuvat ja joillekin juuri ne juuret, joita ei niin tahtoisi tunnustaa omikseen.

 Ajattelen, että ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä on kuin silta, jossa hämmennys kehosta on sillan toisessa päässä ja toisessa päässä puolestaan on muuttumaton minuus, ikuinen nuoruus ja viattomuus. Siellä on tietoisuus jostain pysyvästä meissä. Tuolla sillalla voi käyskennellä puolivälissä maisemia katsellen, jolloin mieli hyväksyy molemmat puolet todellisuudeksi. Silloin on ikään kuin sinut itsensä kanssa. Välillä voi kävellä sillan päähän asti ja keskittyä olemaan enemmän sisäisyytensä kanssa sen vilpittömyydestä ja viattomuudesta nauttien. Toisinaan elämässä taas täytyy kohdata ikä ja sen tuottamat rajoitteet ja armahtavaisesti antaa itselleen kehon vaatima lepotauko.

Ulkoinen rapistuminen kertoo kuitenkin egolle karua kieltä. En voi riippua kiinni ulkoisissa asioissa - kehoni kertoo sen minulle selvästi. Kaikesta ulkoisesta on luovuttava jossain vaiheessa. Vanheneminen on tavallaan viesti, joka kertoo ihmiselle, että on aika lakata pikkuhiljaa riippumasta kiinni yhtään missään, koska kaikki on häilyväistä ja muuttuu ennen kuin huomaatkaan. On pakko (jos haluaa olla onnellinen) hyväksyä se mitä on nyt, tehdä se mitä haluaa - nyt. Sisäinen ihminen ei vanhene, ei rypisty, eikä ala köpöttää. Koen, että oma sisäinen ihmiseni on vakaampi koko ajan. Sen ei tarvitse enää kompuroida niin paljoa ja jos se kaatuu, se hyväksyy sen ilman suurempia ihmettelyjä. Olen löytämässä kyvyn hyväksyä kaikki asiat sellaisena, kuin ne tulevat. Ehkä se on ikääntymisen ansiota ainakin osittain.

Silti ristiriita, jonka koen katsoessani itseäni tuoreissa valokuvissa on aina läsnä. Näytän äidiltäni, en minulta, en siltä, mitä tunnen sisälläni. Olen muuttumassa vieraaksi itselleni, mutta se vierauden tuntu vie minua lähemmäksi omaa nuorta sisintäni. Se on nyt tutumpi kuin tuo vanheneva nainen peilissä tai kuvissa. En kuitenkaan halveksi tuota hiukan oudolta vaikuttavaa, joskus äitini "tietäväisellä" äänellä puhuvaa hahmoa. Ei, koen myötätuntoa ja lämpöä. Niin paljon nuo silmät ovat nähneet, niin paljon nuo rypistyvät kädet ovat tehneet erilaisia, ihmeellisiä asioita. Tuo mieli, kuinka se on oppinut ja kuinka paljon unohtanut. Keho muistaa kaiken ja vanhenee, koska se joutuu kantamaan painavia taakkoja - usein itse aiheutettuja. Tuo rapistunut mielen asumus natisee ja nitisee nahkoissaan, mutta sen muisti on veitsenterävä ja elämisen jäljet esillä, kuten käyttöastiassa kuuluukin olla.

Minuus, sisäinen olevaisuus, mikä sitten onkaan, ei vanhene, mutta suostuu mieluusti asumaan vanhemmassakin kehossa ja tuntuu itseasiassa viihtyvän siellä päivä päivältä paremmin.

Vasta sen löysin, nytkö pitää jo pois antaa

"Elämän ensimmäinen puolikas on omistettu terveen egon rakentamiseen.
Elämän toinen puolikas on matka sisäisyyteen ja egosta luopumista."
- C.G. Jung
****
Olen kirjoittanut identiteetin etsinnästäni joitakin vuosia sitten. Jossain vaiheessa elämääni koin, että identiteettini on todella hauras ja rakentumaton. Haastavan lapsuuteni ja nuoruuteni jälkeen olin jäänyt hiukan keskeneräiseksi itsetunnoltani. Minulla oli/on useita hienoja roolihahmoja (äiti, tytär, vaimo, sairaanhoitaja, laulaja, kuntosali-intoilija, remonttireiska, runoilija, valokuvaaja jne.), joiden kautta kykenin toimimaan ja olemaan jotain "erityistä", mutta jossain sisälläni olin tietämätön siitä kuka ja minkälainen oikein olin ja usein pelkäsinkin tulevani paljastetuksi. Ajattelin, että jos roolit ja kulissit särkyvät ympäriltäni, jäljelle ei jää ainakaan mitään "hyvää" tai "kaunista". Lopulta kulissit sitten särkyivätkin ja sen seurauksena tein kovan ja hikisen, jopa verenmakuisen vuosien työn löytääkseni aidon identiteettini ja eheyttääkseni "egoni" ihmismäiseen kuntoon. Kaikki tuo selviytymistaisteluksi kuvaamani aika ja sen tuottamat "sotavoitot" eivät kuitenkaan lopultakaan tyydyttäneet kaipuutani löytää todellinen minuuteni, koska todellinen minuus ei ole sama asia kuin ego tai pinnallinen identiteetti.

Olen tajunnut jo pitkään, että se mitä hain ja yritin rakentaa, ei ollutkaan sitä mitä syvimmältäni olin ja missä kokisin rauhaa. Siinä ei ole mitään pahaa sinänsä, että rikkoutuneen/kehittymättömän identiteetin yrittää saada mahdollisimman ehjäksi ja "terveeksi", ja tekee ihania, luovia asioita ja kehittyy niissä hyväksi ja voi siten vaikka palvella maailmaa. Kuitenkin kaiken itsensä kehittämisen ohessa ja jälkeen (miten nyt vaan) on kuitenkin vielä tärkeämpää oppia lopulta luopumaan siitä uskosta, että se mitä minä olen saanut aikaan elämässä, mitä mieltä minä olen asioista tai kuinka oikeassa minä olen, olisi merkittävää. Tuo kaikki (ja paljon muutakin) on egon tapa ajatella ja pitää itseään hengissä. Tuossa sitaatissa Jung puhuu "terveen egon" rakentamisesta, olen oppinut itse, ettei tervettä egoa ole olemassakaan, on vain ego, joka reagoi enemmän tai vähemmän ja hallitsee ihmisen toimintaa enemmän tai vähemmän. Tärkeintä on opetella löytämään ilo, rakkaus ja rauha sieltä, missä egolla ja pinnallisella identiteetillä ei ole mitään valtaa eikä merkitystä eli egon tuolta puolen.

Suosittelen kaikille egon pyörityksestä irtihaluaville lukemiseksi vaikkapa Eckhart Tollen kirjoja. Luen parhaillaan hänen kirjaansa Uusi Maa. Olen edennyt lukemisessani tosi hitaasti, sillä kirja on niin täynnä valoa ja viisautta, että haluan ehtiä imeä sitä itseeni mahdollisimman paljon enkä siis kiirehdi. Joskus jos innostun jostain kirjasta paljon, luen sen hirveällä vauhdilla ja ahmien, mutta nyt haluan nauttia. Luopuminen ja siitä lukeminen voi todella olla kokemus, joka synnyttää rauhaa ja iloa, jopa kärsivällisyyttä. :)

Oppia ikä kaikki

(Tämä teksti on kirjoitettu puolitoista vuotta sitten toiseen blogiini, mutta on edelleen totta itselleni.)

****

Tuntuu kovasti siltä, että olen tällä hetkellä valtavassa oppimisen ja oivaltamisen vaiheessa. Kirjoittelen näitä ylös itselleni ja teillekin, että sitten kun unohdan (taas) voin palata katsomaan, et kyllä minä joskus jotain olen hoksannutkin. Tunnen itseni jo siinä mielessä aika hyvin, että näiden vuosien varrella olen oivaltanut isoja asioita moneen kertaan ja yhtä lahjakkaasti ne myös jonnekin alitajunnan syövereihin kadottanut, kun elämä on alkanut potkia päähän TAI toisin sanoen, olen itse unohduksellani saanut aikaan kaaoksen elämässäni ja palannut vanhoihin tapoihin ja ajatusmalleihin. Niihin on hirveän helppo palata, koska ne ovat niin äärettömän tuttuja kuvioita, jopa turvallisia ja usein hetkellisesti kovinkin palkitsevia. Ja koska osaan ne niin hyvin, koen jonkinmoista "taitavuutta", vaikka asia olisi huonokin ja tekisi minulle pahaa. Ihminen on niin kummallinen otus.

Uusien asioiden opettelu puolestaan vaatii, kuten jokainen tietää, kärsivällisyyttä ja sen tajuamista, että palkinto kenties ei tule ihan siinä samassa hetkessä, vaan hiukan täytyy sietää epämukavuutta ja epävarmuutta, jopa epäonnistumisia. Täytyy sietää jopa hukassa olemisen tunnetta, joka on yksi pahimpia - ainakin itselleni. Kun ei ole varma, löytääkö sitä tietä enää ollenkaan.

Lapsilta kysytään usein koulupäivän jälkeen: No, mitäs sinä tänään opit? Minäkin haluan kysyä päivittäin itseltäni: Mitä minä tänään opin? Sillä ihan jokainen päivä on oppimisen päivä. Joku toki voi olla niin pitkällä, että osaa vain olla ja nauttia työntuloksista, mutta heitä on aika vähän tässä maailmassa. Haluan oppia nauttimaan opitusta ja haluan oppia lisää. Minulla on hirmuinen nälkä tällä hetkellä oppia, oppia ja taas oppia (montakohan kertaa tuo sana on jo tullut sanottua). Nautin tästä niin kauan kuin tätä kestää ja jos se loppuu ja väsyn, niin sitten lepään, se on niin yksinkertaista.

Lopuksi vastaus tai edes joku asia, mitä olen oppinut tähän hetkeen mennessä tänä päivänä. Opin, että irtipäästäminen, josta olen niin paljon kirjoittanut, ei olekaan aidoimmillaan "irtipäästämistä", vaan sen takana tai alla olevan asian kohtaamista ja tiedostamista. Sen havaitsemista, että olen itse valinnut pitää kiinni. On varmasti myös totta, että joitakin, itseasiassa kaikkia noita asioita joissa olen riippunut, on tarvittu jonkun toisen, syvemmän tunteen hallitsemiseen tai peittämiseen. Niinpä "irtipäästämisen" seurauksena kohdattavaksi tuleekin aika isoja ja kipeitä tunteita.

En väitä, että jep, tajusin tämän nyt tässä heti kokonaan, mennäänpä siis seuraavaan asiaan ja koskaan en enää riipu missään kiinni, hallelujaa! Eipä varmastikaan ole niin, mutta tämä on yksi askel, yksi alku, yksi välähdys. Näitä odottelen lisää malttamattomana, oppien, mutta pitäen mielessä, että olen tässä, en voi edetä nopeammin kuin hetki kerrallaan. Tässä olen - nyt. Ja jostain kumman syystä koen onnea.

Tavoite vai sen puute?

Löysin itseni kuuntelemasta erästä myyntivalmennusvideota ja törmäsin sanaan tavoitteet ja niiden merkitys. Myyntityössä jos missä tavoitteet ovat varmasti usein erittäin suuressa merkityksessä. On myyntilukuja, joita tavoitellaan, on strategioita. Elämää täysin ilman tavoitteita on vaikea elää, ainakin kaukaiset unelmat ja haaveet ovat varmasti lähes jokaisen mielessä jossakin muodossa päivittäin. Ne ovat loistavia kannustimia ja eteenpäin potkijoita toisinaan, ja kuitenkin samalla ne ovat kuin kaksiteräinen miekka.

Tuossa myyntityöhön opastavassa videossa, yllättävää kyllä, ei keskityttykään hiomaan tavoitteita paremmiksi, vaan pyrkimään kohti  tavoitteetonta tilaa. Miksi, no kuulemma siksi, koska tavoitteet aiheuttavat pettymyksiä. No, eikö sitten saisi olla pettymyksiä? Saa ja tulee luultavasti aina olemaan, mutta vähentämällä jäykkiä tavoitteita elämälle, omalle itselle, millekkään, me palaudumme tähän hetkeen ja tilaan, jossa kaikki on vielä vapaata olemaan juuri sitä mitä se on. Jossa ei tarvitse pyrkiä jotakin kohti, olla jotain enemmän, olla saavuttamassa jotain, jotta olisi onnellisempi. Se on tila, jossa meillä on jo kaikki ja jossa on tilaa ilolle ja lapsenmielisyydelle. Tällä tavoin kykenemme vähentämään pettymyksen tunteita. Ja kuka niitä kaipaa? En minä ainakaan. Hyvä myyjäkään ei aseta myyntitilanteelle tavoitetta, vaan etenee tuotteen esittelyssä ja vuorovaikutuksessa ilon ja innon kautta. Hän uskoo asiaansa, kertoo siitä aidosti, tyytyväisenä tuotteeseensa. Mitä muuta tarvitaan? Ostaja ostaa, jos haluaa ja ilman pakkomyyntiä luultavimmin ostaa useimmin, koska ei koe painostusta.

Tavoitteet voivat antaa suuntaa elämässä, olla runkona jonkun päivän kohdalla, mutta on aina hyvä jättää henkistä tilaa muutoksille, yllätyksille ja sille, että elämää on lopultakin mahdoton suunnitella niin, että se toteutuisi täysin niin kuin haluat.  Jos vain jäykästi seuraa laatimaansa tavoitekaaviota, yleensä jotain elämästä jää silloin kokematta tai siitä tulee stressaavaa. Ehkä ihminen menettää spontaaniuden, ilon ja hetkessä elämisen riemun. Elämässähän kun kuitenkin on vain nyt-hetki, joka ei pidä sisällään tavoitteita, se vain on. Olkaamme siis itsekin.

Rakastamisen pelko

Kamppailen kummallisessa tilassa. Olen tilassa, jossa kuuntelen välillä opetettuja "totuuksia" elämästä, noita ulkopuoleltani vuosien mittaan tulleita "viisauksia", välillä taas käännyn itseni, sen syvimmän puoleen ja kuulen ihan jotain muuta, ja hymyilen... ja sitten taas, ne muka järkevät oman egomieleni tuottamat ajatusmallit ja  kuviot saavat vallan ja olen lopulta ihan sekaisin ja ristiriidassa "realistisen" elämän ja syvimmän itseni kanssa. Mihin uskoisin, ketä kuuntelisin? Ja miksi yleensäkään kuuntelisin mitään, tai ketään, miksen vain olisi ja eläisi - rakkaudessa. Ilman selityksiä tai perusteita. Kuten kukkakaan ei selitä, miksi se juuri nyt kukkii tai kuihtuu. On paljon asioita, jotka tapahtuvat, emmekä me kyseenalaista niitä, me vain hyväksymme ne sellaisenaan, olemassaoloon kuuluvina asioina tai ilmiöinä. Miksi me siis kyseenalaistamme rakkauden ilmestymisen meissä? Miksi meillä on taipumus syyttää itseämme rakkauden tuottamasta tunteiden voimasta, tehdä siitä jotenkin väärää ja joskus jopa kuin paholaismainen vihollinen, joka yrittää tuhota meidät. Tiedän kyllä joitakin syitä tuohon ja niitä yritänkin valottaa tässä kirjoituksessani hieman.

Olen kirjoittanut tässä blogissa aiemminkin rakkaudesta omasta mielestäni niin rehellisesti ja sen vaatimalla arvokkuudella, kuin olen sillä hetkellä osannut. Voit lukea sen tästä. Rakkaus - mitä sen on? 
Olen myös kysynyt, "saako heikkoa rakastaa?" ja tämänkin kirjoituksen otsikko voisi olla: "saako tai voiko heikko rakastaa?" Onko heikon ihmisen rakkaus vähäpätöisempää kuin vahvan ihmisen? Tietenkin voidaan myös kysyä lopulta, kuka meistä on heikko ja kuka on vahva. Se ei ole yksiselitteistä lainkaan, koska moni ns.vahvuus meissä peittää alleen heikkoutta ja moni ns.heikkous kätkee suuren vahvuuden itsessään. Nämä kysymykseni ovat tavallaan "hölmöjä" siinä itsestäänselvyydessä, että jokainen varmasti vastaisi sen kummempia miettimättä, että totta kai heikko saa ja voikin rakastaa. Mutta, kun mennään syvemmälle, kysymys onkin siitä, miten me (miten minä itse arvotan omaa rakkauttani) arvotamme rakkautta, sen antajan tai saajan mukaan ja jos me niin teemme, onko se rakkautta lainkaan tai onko rakkaus silloin vain sivuosassa?

Palatkaamme tuohon alkuun. Miksi rakkaus tuntuu viholliselta? Miksi sisälläni on käynnissä taistelu, jossa vastakkain ovat kieltäminen ja hyväksyntä. Rakkautta en saa pois häädettyä kokonaan, se on ja pysyy tuossa lähellä, välillä pyrähtää kuin suuri valopallo ulos sielustani. Välillä pälyilee nurkan takana odottaen sopivaa hetkeä palata. Kieltäminen on sitä, että yritän järkeillä sen joksikin muuksi, kieltää sen voiman ja kauneuden. Muotoilen siitä rumaa ja jopa vähän säälittävääkin, jonka olemassaololle ei ole perusteita. Näin saan itsestäni " muka" vahvemman häätämällä pois sen ylimääräisen asukkaan, joka vie mielenrauhani, ja joka tekee minusta jotenkin avuttoman, koska en voi hallita sen tuomaa viestiä. Se viesti on jotain niin tyyntä ja pyhää, etten koe järkevää syytä sen olemiselle minussa - heikossa ihmisessä.

Rakkaus tuo mukanaan myös toivon. Se on ehkä suurin syy, miksi haluan kieltää rakkauden minussa. En halua toivoa, en halua uskoa. Haluan vain olla tässä ja nyt - ilman haaveita ja unelmia. Haluan ottaa tästä hetkestä irti sen, mitä se voi tarjota ja siinä kaikki. Tämä jos mikä on outoa, koska olen kirjoittanut jopa pienen teoksenkin unelmista. Miksi pelkään nykyisin niin paljon unelmia ja toivon tunnetta? Luultavasti pelkään tulevani entistäkin heikommaksi, tai olevani entistäkin naivimpi. Pelkään olevani kuin lapsi, joka ei kertakaikkiaan vain ymmärrä, että kaikki mitä hän haluaa tai toivoo, ei ole hyväksi hänelle. Pelkään siis tulevani pienemmäksi. Myös sielultani, ikään kuin sielu, se syvin sisin meissä voisi kasvaa tai pienetä. Ei se voi. Se on aina sama pyhyys ja totuus meissä.

Pelkään olla myös haavoittuvainen, koska koen, että minulla ei ole ketään tai mitään, joka lohduttaisi tai hoitaisi minua, kun olen haavoittuneessa tilassa. Ja pelkään pettymystä. Tuntuu että arpia on jo riittävästi ja aikaa niin vähän uusien parantumiseen, ettei ole varaa riskin otolle rakkauden suhteen enää. Ajattelen tuota kaikkea siksi, koska haluan olla myös itse rakastettu - totta kai. Ajattelen silti lopultakin hyvin nurinkurisesti. Elämä on lyhyt, se on totta. Haluanko siis käyttää sen äärimmäiseen itsesuojeluun, kovuuteen ja rakkauden tai rakastamisen  kieltämiseen itsessäni? Haluanko rakentaa uudelleen ympärilleni muurin, nostaa naamion kasvoilleni takaisin? Kyllä joskus haluan, useinkin, mutta en näe sitä viisaaksi ratkaisuksi, joten siksi tässä juuri kirjoitankin tätä tekstiä. Yritän selvittää ja hyväksyä sen, mitä elämä on minulle antanut. Mutta rakkaus pelottaa, koska se avaa silmät, se avaa tien sellaiseen viisauteen ja armoon, joka häikäisee. Se synnyttää rakkauden itseänikin kohtaan, ja sekin pelottaa, koska se synnyttää vahvuutta, jota en ole kokenut aikoihin. Odotan rakkautta ulkopuoleltani, mutta kohtaan itseni rakkaudessa. Kestänkö sitä?

Rakkaus on hyvin monimutkainen ja ristiriitainen kaikessa yksinkertaisuudessaan, kuten kirjoituksestanikin käy ilmi. Monimutkaisen siitä tekee se, että asumme ihmisasussa ja katsomme maailmaa identiteettiverkkojemme läpi nähden kaiken jotenkin vääristyneenä. Pyörimme olettamuksien ja luulojen hullunmyllyssä, jossa jopa aito rakkauskin muuttuu vaikeaksi ja tuhoavaksi villipedoksi, joka täytyy taltuttaa keinolla millä hyvänsä.

Hyväksyntä ja rakkauden vastaanottaminen synnyttävät turvallisuutta, vapautta ja pyhää huolettomuutta. Kun joku on minulle tärkein aidossa rakkaudessa, tulee samalla kaikista ja kaikesta tärkeää minulle - minä itse mukaan lukien. Tajuan silloin kaiken arvon ja arvokkuuden sekä myös herkkyyden. Haluan suojella, varjella ja kohdella hellävaraisesti elämän antamia lahjoja ja kauneutta ympärilläni.

Rakastaminen teonsanana on maailman tärkein asia, se on tärkeämpää kuin tulla itse rakastetuksi. Jos rakastamme ja annamme sen hehkua meistä ulos, hyväksymme silloin niin itsemme, rakkauden kohteemme, kuin myös muut lähimmäisemme. Kyse on vain siitä, hyväksymmekö rakkautemme ilman määrittelyjä ja rajoja ja annammeko sille vapauden muuttaa meitä.

Kipeä katkeruus

En osaa nykyään päättää kumpaan blogiini kirjoitan, siksi laitankin linkkejä vuoroin toiseen ja vuoroin toiseen. Kirjoitin Kuin viimeistä päivää- blogiini katkeruudesta ja jotenkin se aiheensa puolesta sopisi paremmin tähän blogiin, kun täällä tuppaan pohtimaan enemmän noita tunnemaailman ilmiöitä. Laitankin siis taas linkin sinne, jos aihe kiinnostaa: http://tuitsuli.vuodatus.net/lue/2014/07/varjele-minua-katkeruudelta

Itselläni on pieni pelko kummittelemassa takaraivossa siitä mahdollisuudesta, että eräänä päivänä joudun sellaisen katkeruuden valtaan, että menetän elämäniloni lopullisesti. Se johtunee siitä, että olen hyvin läheltä nähnyt, miten tuskaista ja surullista on katkeran ihmisen elämä, ja miten suuresti se myrkyttää ympäristöä. Siksi yritin kirjoittaa sitä ja niitä tunteita ulos itsestäni eräänä päivänä. Ei se yhdellä kirjoituskerralla poistu, mutta tärkeintä on oppia tunnistamaan itsessäni katkera mieliala ja pyrkiä jotenkin käsittelemään sitä ennen kuin se on syönyt kokonaan pois kauneuden tajuni ja herkkyyteni.

Tiedän, että olen suuressa vaarassa katkeroitua, koska olen saanut äidinmaidossa siihen hyvät lähtököhdat ja oppinut myös sietämään katkeruutta ympärilläni erittäin sitkeästi, vaikka se vaikealta on tuntunutkin. Ymmärrän myös katkeruuden syitä varmasti keskitasoa paremmin ja ehkä sitä kautta hyväksyn itsellenikin sen kaltaisia ajatuksia helpommin kuin moni muu. Siksi olenkin varuillani kuin saaliseläin. Herkkänä ja aistit auki. Masennus, jonka vallassa myös ajoittain olen, ei ole sama asia, vaikka senkin kanssa saan olla koko ajan kamppailemassa. Masennus kohdistuu enemmänkin omaan itseen negatiivisin ajatuksin, mutta katkeruus, se kääntyy ulospäin vihaamaan maailmaa ja osoittaa syyttävän sormensa milloin mihinkin epäkohtaan sulkien pois oman  itsen mahdollisuudet muuttaa asioita. Muiden onnellisuudesta tulee silloin vain vihollisen voiton huutoa ja ihmisten positiivisuudesta tietämättömyyttä ja tyhmyyttä.

En tahdo tulla sellaiseksi. Mutta koko ajan käy vaikeammaksi säilyttää lapsenmielisyys ja usko elämän kantavaan voimaan. Toivon vain tämän tiedostavan ajatteluni kautta saavani voimaa taistella tuota ikävää tautia vastaan. Tiedän, että kyse on silti suuresta tunne-elämän ongelmasta ja ajattelulla siihen on aika vaikea vaikuttaa, mutta en nyt parempaakaan keinoa keksi. Toivon vain parasta (ja yritän olla pelkäämättä pahinta).

Pohjaton suru

Olipa kerran tyttö, jonka elämä täyttyi monenlaisista ikävistä kokemuksista ja menetyksistä. Kun yksi kipu ja tuska loppui, oli jo uusi kolkuttamassa ovella. Mistään ei löytynyt korvaavia, hyviä kokemuksia ja niinpä tuosta tytöstä kasvoi ihminen, jonka sisimmän oli vallanut suru, jolle ei ollut pohjaa. Ei ollut sitä kohtaa sielunmaailmassa, jossa suru vihdoin irrottaisi otteensa ja josta alkaisi uusi luottavainen elämä. Hän oli tehnyt kaikkensa; taistellut kuin hullu, jopa opetellut surutyön tekemistä kaikenmaailman kirjoista, lopulta antautunut ja vain ollut, ja taas noussut taisteluun - löytämättä kuitenkaan lopullista rauhaa. Kului vuosikymmeniä. Suru ei vain hävinnyt. Se ei suostunut loppumaan.

Lopulta, kuin viimeisillä voimillaan, tyttö ajatteli: "Minun täytyy siis kai vain hyväksyä tämä surun kipu, sillä olen nähnyt, että se ei tule koskaan jättämään minua. Minun on kiitettävä sitä, sillä se on tehnyt minusta erilaisen. Olen oppinut myötätuntoa, nähnyt monia sateita ja myrskyjä, joskus jopa sateenkaariakin. Vaikka suruni on vienyt minulta kyvyn olla onnellinen pysyvästi, yritän hyväksyä senkin. Minun on nyt, viimein, opittava elämään suru sylissäni, suru peittonani ja löydettävä elämästäni tarkoitus sen kautta."

Tytön oli vaikea elää maailmassa, jossa suru on vain väliaikainen vieras useimmille. Suru eristi hänet muista, teki hänestä muiden silmissä vaikeasti lähestyttävän, ehkä oudonkin. Häntä pidettiin liian vakavana, liian paljon pohtivana. Hänen ainainen tapansa "ryömiä" mustissa tunteissa, mietiskellä niitä alituiseen ja sitten kuin taikaiskusta joskus esiin pyrskähtavät kummalliset ilonkiljahdukset saivat muut varpailleen. Kuka hän oli? Miten häneen pitää suhtautua? Tuo pieni herkkä ihmislapsi oli liian syvällä surussa ollakseen tavoitettavissa, ollakseen riittävän keveä lentämään muiden tahdissa. Välillä hän kyllä liiteli, mutta aina korkeammalla kuin muut.  Useimmiten hän kuitenkin vain makasi siivet murtuneina maassa. Niinpä hän jäi yksin surunsa kanssa ja hänestä tuli surunlapsi,-sisar ja -kumppani. Koska suru oli ainoa joka häntä ymmärsi. Ainoa, joka ei koskaan hylännyt.

Mietin tässä hiljaa itsekseni nyt, voisiko surusta raskautetulla sielulla olla kuitenkin myös tarkoitus ja tehtävä? Onko jokin keino, jolla tuota taakkaa voisi keventää? Voisiko surusta jakaa muille niin, että se hyödyttää ja auttaa muita? En tiedä, mutta toivon niin. Silloin surusieluisellekin löytyisi koti tästä maailmasta. Ehkä hän voisi tarttua toista samanlaista kädestä ja taluttaa hänetkin kotiin, olla hänelle se joku, joka ymmärtää.

Luopumisen vuosisata

Viime vuodet ovat olleet luopumisen aikaa. Kun mietin tuota asiaa, noita vuosia, huomasin, että minullahan on monta runoakin luopumisesta, jo monen vuoden ajalta. Voisin kirjoittaa varmaan romaaninkin luopumisesta ja pystyttää oman yksityisen hautausmaankin kaikille luopumilleni asioille.

Muistomerkkejä riittäisi kyllä mukavaksi rivistöksi. Löytyisi monen kokoista ja -näköistä, olisi pikkuruisia puisia ristejä ja muutama isompikin kivi, ehkä jopa pari valtavaa muistomonumenttiakin voitaisiin havaita keskellä hautausmaata tönöttämässä. Mutta sitä lähinnä mietin, että kuka auttaisi hautaamaan tuon hautausmaan kivineen ja risteineen? On työlästä kierrellä noilla kaikilla sadoilla muistomerkeillä päivästä toiseen, viikosta viikkoon, vuodesta toiseen,  kuin lepoon ikuisesti kykenemätön ja yössä loputtomasti yksin ulvova haamu parka. Ei ole helppoa luopua.

Viime vuosina luovuin silti taas aika monesta asiasta, jopa unelmista. Osan tein pakon sanelemana, osan (muka) vapaaehtoisesti. Luovuin asuinpaikastani mielikaupungissa, luovuin ammatistani, luovuin voimantunnostani, luovuin hemmetinmoisesta määrästä tavaraa, luovuin turvallisuuden tunteesta, luovuin tasapainostani, luovuin yrittämisestä, luovuin kirjoittamisesta (osittain), luovuin illuusioista, luovuin rakkaudestani, luovuin terveydestä, luovuin tekoilosta, luovuin näennäisestä vapaudestani, luovuin sinusta, luovuin minusta.

Minusta tuntuu, etten omista enää mitään. Olenko nyt vapaa?  En, onhan hautausmaa olemassa... enkä ole edes luopunut kaikesta. En ole luopunut huolehtimisesta enkä syyllisyydestä, en katumuksesta enkä kateudesta, en vihasta enkä surusta. Enkä varsinkan pakopaikoistani. Paljon on vielä tehtävää. Paljon kipattavaa hautausmaalle. Tervetuloa uusi vuosi ja uudet luopumiset, vanhat toki kummittelevat edelleen virkeänä ja minä niiden seassa haahuilen ja huhuilen...vähemmän virkeänä.

Näkymättömyyden sairaus

Olen viime aikoina innostunut pelaamisesta, siis rahapeleistä. Hyvin pienillä panoksilla tosin, koska olen samalla myös melko tarkka raha-asioideni suhteen. Miten tämä liittyy sitten tuohon otsikkooni näkymättömyyden sairaudesta? No, jotenkin minusta tuntuu, että me ns. "näkymättömyyteen sairastuneet" etsimme koko elämämme ajan keinoja joilla poistaa tuota tunnetta, ettemme ole olemassa muille tai edes itsellemme.

Minulle pelaaminen antoi aluksi tunteen, että olen siunattu, minua katselee joukko enkeleitä, jotka haluavat minulle vain hyvää ja tietenkin samalla ohjaavat numeroita niin, että tulen nähdyksi ja samalla "rikkaammaksi". Sain muutaman voitonkin heti ja sen seurauksena tunsin niin suurta nähdyksi tulemista, että se voitti melkein jopa alkoholin himoni! Tunsin onnea, huumaavaa rauhaa ja positiivisuutta. En olekaan hylätty! Minut on nähty, minun tarpeeni on huomioitu! Kiitollisuus ja olemassaolon riemu täyttivät mieleni. Huokaus, rauha, lepo; minä olen. OLEN. Olen olemassa ja minusta välitetään. En olekaan se, joka sivuutetaan jokaisessa arvonnassa, oli kyseessä sitten ne elämään saadut eväät tai bingovoitto.

Minua itseasiassa itkettää tätä kirjoittaessa. Niin kipeä tämä asia on minulle.

Jatkoin pelaamista uskoen (lähinnä toivoen), että onneni on pysyvästi kääntynyt. Odotin ihmeellisiä yllätyksiä, edes pikkuvoittoja...mutta...kun tappiot alkoivat seurata toisiaan ja nuo muut käsittämättömän onnekkaat ihmiset keräsivät voittojaan yhä uudelleen ja uudelleen, peli pelin jälkeen, aloin väsyä. Koin ensin hämmästystä, sitten pettymystä ja kateellisuutta ja lopulta olin täynnä kummallista vihaa noita onnekkaita kohtaan.

Katkeruus alkoi myös nostaa päätään ja aloin pohtia mielessäni noiden äärimmäisen ärsyttävien voittajien taktiikkaa. Leimasin heidät mielessäni itsekkäiksi ja muista piittaamattomiksi, koska he eivät älynneet poistua kahden voiton jälkeen ja antaa muidenkin koettaa onneaan. Näin heidät sieluni silmillä kyynärpäätaktiikalla eteneviksi rikkaiksi paskoiksi, jotka pelleilevät köyhien kustannuksella. Heillähän on varaa pitää panokset korkealla joka pelissä. Hetkittäin olin täynnä sellaista raivoa, joka olisin voinut melkein kiljua ääneen. Lopulta yritin vain suojella itseäni; suljin chatin, etten näkisi voittajien riemua ja kiitospuheita. Sekään ei kuitenkaan riittänyt; lopulta suljin silmäni ja käänsin pääni pois voittokellojen kaikuessa, etten vain näkisi kuka TAAS voittaa. Aloin hajota henkisesti. Ja kyseessä oli vain...eBingo.

Tämä ei ole naurun asia, vaikka nyt minua vähän hymyilyttääkin. Aloin kirjoittaa tästä kokemuksesta sen tähden, että tajusin sen seurauksena omalla kohdallani kärsiväni näkymättömyyden sairaudesta. Tämä ei ole itselleni uusi huomio, mutta koska koin tuossa pelissä ensin näkyvyyttä ja sitten sen menetystä, tajusin kirkkaasti jotain siitä, miten tämä "sairaus" vaikuttaa tunteisiini ja jopa käytökseeni.

Olen ollut lapsesta saakka näkymätön lapsi. Tämä kokemus on lähinnä oman itseni kokema tunne, mutta on sille ihan virallista näyttöäkin. Tiedän, että en ole saanut sitä huolenpitoa ja rakkautta, jota olisin tarvinnut kasvaakseni henkisesti tasapainoiseksi ja omasta arvostaan selkeästi tietoiseksi ihmiseksi. Ja se puutostauti näkyy kaikkialla elämässäni. Saatan kokea olevani eriarvoinen ja hylätty hyvin herkästi, haistan sen kauas ja myös tunnen jatkuvasti vereslihalla olevassa sydämessäni sen kivun. Voi olla että olen joskus väärässä noiden kokemuksieni kanssa, mutta aistin joka tapauksessa jotain, jotain joka ikäänkuin nousee jostain vanhasta, kuin kaikuna, yhä uudelleen ja uudelleen. Kaipaan suunnattomasti, jopa henkeen ja vereen tasa-arvoisuutta ja varsinkin oikeudenmukaisuutta niin omalla kuin muidenkin ihmisten kohdalla. Henkinen tasapainoni järkkyy joka kerta kun kohtaan epäoikeudenmukaisuutta.

Tällainen elämä on raskasta sillä se ei jätä riittävästi tilaa rennolle rakkaudelle ja luottamukselle. Silti olen kokenut sitäkin ja se onkin ollut elämäni suurin lahja. Nyt kuitenkin eletään jälleen näitä aikoja, jolloin joudun tutkimaan itseäni, opettelemaan luottamusta ja sitä, että minullakin on oikeus olla näkyvä. Se ei vaadi bingovoittoja (vaikka toivookin niitä), se kysyy vain itseltään; mikä sinut saa katoamaan, sillä siinähän sinä olet. Ala elää ja uskoa, että maailmankaikkeus ja sen voimat ovat sinuakin varten.

Jatkan aiheesta myöhemmin. Kiitos lukijoille mielenkiinnostanne!

Rakkaus - mitä se on?

Mitä tiedän rakkaudesta? Olen rakastanut eli silloinhan minun täytyy tietää rakkaudesta jotain. Mutta ehkä haluatkin tietää miltä se tuntuu. Mieti, miltä tuntuu ilo, miltä tuntuu suru, miltä tuntuu pelko tai ikävä? Miltä tuntuu pakahtuminen ja onni? Miltä tuntuu suurin kipu ja miltä tuntuu syvin rauha? Siltä tuntuu rakkaus. Nyt kysyt kenties, miksi rakkaus ei voi tuntua vain hyvältä, pehmoiselta ja puhtaalta. Ehkä siksi, että haluan määritellä sen, muuttaa sitä, kasvattaa ja lannistaa. Silloin se ei mahdu enää minuun ja poistuu, mutta ei omasta halustaan vaan minun päätöksestäni, ja silloin sen tilalle astuu suru ja joskus myös viha.  Rakkaus jää kuitenkin aina lähelle odottamaan sitä hetkeä, jolloin olen valmis jälleen kantamaan sitä sisälläni. Se hetki tulee, kun luovun vaatimuksistani rakkauden suhteen. Silloin rakkaudella on tarvitsemansa tila minussa ja silloin myös jaksan kantaa sitä tai antaa sen kantaa minua. Mutta paljonko painaa rakkaus ? Yhtä hyvin voisi kysyä, paljonko painaa elämä?

Olen ajatellut, että elämä, samoin kuin rakkaus painaa vain silloin, kun työnnän sitä pois luotani. Joudun työntämään lujaa, käyttämään siihen kaikki voimani ja yleensä silloin ihmettelen, miksi kaikki on niin raskasta. Työntövoima saattaa tuntua elämänvoimalta, mutta ei se ole sitä. Se on pikemminkin raatamista ulkopuolisten, joskus sisäistenkin vaatimusten suossa. Hien valuessa, lihakset äärimmilleen jännittyneinä pystyn kuin pystynkin pitämään aidon ilon ja rakkauden loitolla itsestäni. Mutta entäpä jos päästänkin ne luokseni, avaan oven sieluuni rohkeasti unohtaen ne raadolliset vaatimukset ja roolit, jotka telkeävät sieluni oven ja estävät rakkautta ja iloa pääsemästä sisään. Entäpä jos tartun niiden käsiin ja annan niille sen tehtävän, mikä niille on tarkoitettu. Annan niiden elää minussa ja tehdä minusta se ihminen, joksi olen tarkoitettu tulemaan.

Ehkä mietit nyt, onko korkealentoisten sanojeni takana mitään todellista kokemuspohjaa, olenko minä  kokenut aidon yksinäisyyden, sellaisen yksinäisyyden, joka tuntuu tyhjyydeltä ja huumaavan pitkältä pudotukselta loputtomaan railoon elämän pinnalta? Kun vierellä ei ole ketään, joka kykenisi poistamaan yksinäisyytesi tuskan, kykenisi sulkemaan sinut syliinsä niin, että olisit turvassa, olisit rakastettu. Ei ketään, jolle olisit se ykkösihminen, tärkein ja rakkain, juuri se oikea. Etkä itsekään saa antaa sitä mitä eniten haluat; välitöntä hellyyttä, huomiota ja arkipäivän rakastamista, romanttisesta rakastamisesta puhumattakaan. 

Olen kokenut sen.

Tähän monet sanovat, että onhan olemassa vapaaehtoistyötä, on eläintensuojelua, on isättömiä poikia, äidittömiä tyttöjä, orpoja ja vanhuksia, on heikkoja ja sairaita ihmisiä. Niin on, mutta mistä voima heidän rakastamiseensa? Useat ihmiset antavat toisille ihmisille ikään kuin tyhjästä rakkautta, huolenpitoa ja hoivaa. Osa heistä tuntuu etsivän rakastamisen kohteiltaan vastakaikua ja he saavatkin sitä ajoittain. Mutta ilman rakkautta itsensä sisällä jokainen väsyy antamiseen jossain vaiheessa ja lopulta antaa periksi. Rakkautta on vaikea jakaa, jos se ei vyöry ylitsesi, pulppua esiin luonnostaan. 

Mistä syntyvät kaikki ne miljoonat rakkauslaulut ja rakkausrunot? Mistä syntyvät suuret unelmat ja suurin taide? Ne syntyvät koetusta rakkaudesta ja usein myös sen menettämisestä, koska mikään ei tuota niin suurta tuskaa kuin yksinäisyys, joka on vuorattu rakkauden puutteella. Eikä mikään ole pahempaa kuin menettää rakkaus. Mutta mistä saamme rakkautta, jos meillä ei sitä vierellämme ole?

Olen etsinyt rakkautta paljon. Olen myös löytänyt sitä mitä ihmeellisimmissä muodoissa ja mitä kummallisimmista paikoista. Olen löytänyt sitä meren rannalta, puistosta, raitiovaunun kyydistä, ystävän ymmärtävästä katseesta ja lämpimistä sanoista, mutta kaikkein suurimman rakkauden löysin eräänä yllätyksellisenä päivänä pysähtymällä, kuin ohimennen, kauneimman kuulemani äänen, sanojen ja sävelten äärelle. Rakkaus, jonka löysin musiikin kautta oli viimeinen järisyttävän suuri pisara etsintäni jokeen ja sai aikaan rakkauden tulvimisen minussa yli äyräidensä. Sen avulla aloin löytää tietä itseni syvimpiin kerroksiin ja rakkauteen, joka asuu minussa, jos vain niin haluan.

Toisin sanoen; löysin rakkauden lopultakin itsestäni ja se oli ja on tähänastisen elämäni tärkein kokemus.

Miksi kirjoittaa taas rakkaudesta, tuosta maailman yleisimmin kirjoitetusta aiheesta? Olen tajunnut, että ilman rakkautta ei ole mitään, ei yhtään mitään, mistä kannattaa kirjoittaa tai puhua. Ilman rakkautta olemme kuin tyhjiä astioita, tekomme voimattomia, sanamme heliseviä tiukuja, kuten Raamattukin asiasta kauniisti puhuu. Mutta kun rakkaus saa täyttää, kaikelle tuntuu syntyvän merkitys. Kaikkein pienimmätkin asiat ja tapahtumat alkavat tuntua tärkeiltä, ne johtavat jonnekin, voivat puhua meille ja opettaa meitä. Ilman rakkautta en kykene kuulemaan, sillä silloin korvani kuulevat vain kipuni ja yksinäisyyteni äänen. Rakkaus avaa uuden salatun maailman, jonka ihmeet ovat loputtomia, sillä rakkaus itsessään on ihme ja eläminen ihmeen kanssa saa elämän muuttumaan sarjaksi hyvyyttä, kauneutta ja yllätyksellisyyttä. Se on kuin jännittävä polku, jota pitkin haluaa kulkea loppuelämänsä, sillä sen maisemat ovat huimat, täynnä värikkyyttä ja jonka jokaisen mutkan takana odottaa uusi ja erilainen näkymä.

Rakkaudessa eläminen ja siitä ilon ammentaminen ei ole silti mikään helppo tie. On armoa saada kokea rakkaus elämässään, mutta heikkouden hetkinä saattaa rakkauden kokemus tuntua jopa liiankin vahvalta onnelta. Silloin ihminen ajaakin rakkauden pois luotaan siksi, että hän kokee olevansa siihen arvoton tai liian hauras. Tämän tien valitseminen vaatii kokoaikaista päätöksentekoa ja hereillä oloa, sillä rakkautta vastaan taistelevat voimat eivät uinu hetkeäkään. Älykkyyden ja pärjäävyyden merkkeinä saatetaan pitää kyynisyyttä, skeptisyyttä, raakaa realismia ja jopa kovuuttakin. Joidenkin ihmisten mielestä lapsenusko ja usko rakkauteen aikuisella kertoo naiiviudesta, sinisilmäisyydestä ja kyvyttömyydestä kohdata tosiasioita. Joidenkin toisten mielestä se taas saattaa kertoa todellisuuspaosta ja pelosta, halusta kadota pehmeän pumpulipallon sisään, jonne on helppo piiloutua pahalta maailmalta, kun se käy liian ahdistavaksi. 

Onko rakkaudessa eläminen sitten pakenemista tai itselleen valehtelua? Onko ilman parisuhdetta elävän ihmisen höpinä suuresta, kaikkivoittavasta rakkaudesta ja sen kokemisesta mielikuvitusta, satua ja vain suurta illuusiota? 

Vastaan, ei ole. Omasta mielestäni rakkaudessa eläminen on avoimena elämistä, kaikkien tunteiden vastaanottamista ja hyväksymistä. Jopa sateenkaarikin kaikkine väreineen kalpenee rakkauden tuomien tunteiden rinnalla, vaikka onkin niin hyvä vertauskuva sille. Se on myös suurta rohkeutta. Voit rakastaa, vaikka elämä ei menekään odotuksiesi mukaan ja vaikka rakkauden herättäjä olisi ihan jossakin muualla kuin sinun rinnallasi, sillä rakkaus on paljon enemmän kuin kahden ihmisen muodostama liitto tai suhde. Rakkaus on, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Se on voima ja yhteys, jota ilman millään asialla tai teolla ei ole merkitystä. Siksi rakkauden kutistaminen tiettyyn muottiin tekee sille vääryyttä. Rakkaus on silta, joka yhdistää meidät kaikkiin muihin ihmisiin, luontoon ja itseemme ja ohjaa tekojamme oikeaan suuntaan.

Mutta - rakkaus tuo mukanaan aina myös haavoittumisen riskin. Se paljastaa ihmisyyden haurauden opettamalla meitä luopumaan, sillä todellinen rakkaus elää ja kasvaa vain vapaudessa. Koemme tuskaa, yksinäisyyttä, pelkoa ja jopa vihaa yrittäessämme vangita ja hallita sitä ja pitää sen omanamme, mutta lopultakin tuo nyrkin sisään puristettu rakkaus vain tukehtuu hiljalleen pois tai pakenee viimeisillä voimillaan.

 
Rakkaus saa ihmisen itkemään loputtomia kyyneleitä kaipuusta ja hylkäämisen pelosta, vaikka lopultakaan rakkaus itsessään ei hylkää koskaan ketään. Ihminen on ihminen, hän itse hylkää rakkauden yrittäessään määritellä ja muokata sen oman mielensä mukaan. Ihminen pettyy tällöin vain omiin odotuksiinsa ja oletuksiinsa ja kärsii aikansa, kunnes tarpeeksi tyhjänä on jälleen valmis täyttymään rakkaudella. 

Mitä on siis rakkaus? En osaa kirjoittaa niin hyvin, että voisin sanoa sen tyhjentävästi, vaikka niin kovasti tuossa aiemmin yritinkin. Lyhyesti siis - syvimmillään ja aidoimmillaan rakkaus on pelkästään suurta, käsittämätöntä rauhaa ja puhtain mahdollinen ilo ja onnellisuus. Se on suurin turvallisuuden tunne ja loputtomin vapaus. Se on syvin totuus ja tietoisuus meissä. Rakkaus on sielumme ääni ja elämämme tarkoitus. Ilman rakkautta olemme pulassa, koska ilman sitä emme voi oppia tuntemaan itseämme ja toisiamme rehellisesti, avoimesti ja armollisesti, emmekä kykene toimimaan oikealla tavalla, oikeista lähtökohdista ja motiiveista. 

Siksi oikea, aito rakkaus on meille jokaiselle se ainoa tärkeä asia elämässä. Ainoa ja välttämätön.