Luopumisen vuosisata

Viime vuodet ovat olleet luopumisen aikaa. Kun mietin tuota asiaa, noita vuosia, huomasin, että minullahan on monta runoakin luopumisesta, jo monen vuoden ajalta. Voisin kirjoittaa varmaan romaaninkin luopumisesta ja pystyttää oman yksityisen hautausmaankin kaikille luopumilleni asioille.

Muistomerkkejä riittäisi kyllä mukavaksi rivistöksi. Löytyisi monen kokoista ja -näköistä, olisi pikkuruisia puisia ristejä ja muutama isompikin kivi, ehkä jopa pari valtavaa muistomonumenttiakin voitaisiin havaita keskellä hautausmaata tönöttämässä. Mutta sitä lähinnä mietin, että kuka auttaisi hautaamaan tuon hautausmaan kivineen ja risteineen? On työlästä kierrellä noilla kaikilla sadoilla muistomerkeillä päivästä toiseen, viikosta viikkoon, vuodesta toiseen,  kuin lepoon ikuisesti kykenemätön ja yössä loputtomasti yksin ulvova haamu parka. Ei ole helppoa luopua.

Viime vuosina luovuin silti taas aika monesta asiasta, jopa unelmista. Osan tein pakon sanelemana, osan (muka) vapaaehtoisesti. Luovuin asuinpaikastani mielikaupungissa, luovuin ammatistani, luovuin voimantunnostani, luovuin hemmetinmoisesta määrästä tavaraa, luovuin turvallisuuden tunteesta, luovuin tasapainostani, luovuin yrittämisestä, luovuin kirjoittamisesta (osittain), luovuin illuusioista, luovuin rakkaudestani, luovuin terveydestä, luovuin tekoilosta, luovuin näennäisestä vapaudestani, luovuin sinusta, luovuin minusta.

Minusta tuntuu, etten omista enää mitään. Olenko nyt vapaa?  En, onhan hautausmaa olemassa... enkä ole edes luopunut kaikesta. En ole luopunut huolehtimisesta enkä syyllisyydestä, en katumuksesta enkä kateudesta, en vihasta enkä surusta. Enkä varsinkan pakopaikoistani. Paljon on vielä tehtävää. Paljon kipattavaa hautausmaalle. Tervetuloa uusi vuosi ja uudet luopumiset, vanhat toki kummittelevat edelleen virkeänä ja minä niiden seassa haahuilen ja huhuilen...vähemmän virkeänä.