Viime vuodet ovat olleet luopumisen aikaa. Kun mietin tuota asiaa, noita vuosia, huomasin, että minullahan on monta runoakin luopumisesta, jo
monen vuoden ajalta. Voisin kirjoittaa varmaan romaaninkin luopumisesta
ja pystyttää oman yksityisen hautausmaankin kaikille luopumilleni
asioille.
Muistomerkkejä riittäisi kyllä mukavaksi rivistöksi. Löytyisi monen
kokoista ja -näköistä, olisi pikkuruisia puisia ristejä ja muutama
isompikin kivi, ehkä jopa pari valtavaa muistomonumenttiakin voitaisiin
havaita keskellä hautausmaata tönöttämässä. Mutta sitä lähinnä mietin,
että kuka auttaisi hautaamaan tuon hautausmaan kivineen ja risteineen?
On työlästä kierrellä noilla kaikilla sadoilla muistomerkeillä päivästä
toiseen, viikosta viikkoon, vuodesta toiseen, kuin lepoon ikuisesti
kykenemätön ja yössä loputtomasti yksin ulvova haamu parka. Ei ole
helppoa luopua.
Viime vuosina luovuin silti taas aika monesta asiasta, jopa unelmista.
Osan tein pakon sanelemana, osan (muka) vapaaehtoisesti. Luovuin
asuinpaikastani mielikaupungissa, luovuin ammatistani, luovuin
voimantunnostani, luovuin hemmetinmoisesta määrästä tavaraa, luovuin
turvallisuuden tunteesta, luovuin tasapainostani, luovuin yrittämisestä,
luovuin kirjoittamisesta (osittain), luovuin illuusioista, luovuin
rakkaudestani, luovuin terveydestä, luovuin tekoilosta, luovuin
näennäisestä vapaudestani, luovuin sinusta, luovuin minusta.
Minusta tuntuu, etten omista enää mitään. Olenko nyt vapaa? En,
onhan hautausmaa olemassa... enkä ole edes luopunut kaikesta. En ole
luopunut huolehtimisesta enkä syyllisyydestä, en katumuksesta enkä
kateudesta, en vihasta enkä surusta. Enkä varsinkan pakopaikoistani.
Paljon on vielä tehtävää. Paljon kipattavaa hautausmaalle. Tervetuloa
uusi vuosi ja uudet luopumiset, vanhat toki kummittelevat edelleen
virkeänä ja minä niiden seassa haahuilen ja huhuilen...vähemmän
virkeänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti