Manipuloitu maailma

Maailma on paha paikka. Jokainen on kuullut tämän toteamuksen joko omasta suustaan tai siinä lähellä olevan suusta. Kirjoitan tänään (psykologisen) manipuloinnin synnistä. Käytän sanaa synti, koska pidän sitä yhtenä vaikeimmin havaittavissa ja vastustettavissa olevista tavoista vaikuttaa muihin negatiivisesti, ehkä joskus harvoin myös positiivisesti. Myönnän, en ole edelleenkään asiantuntija psykologiassa tai ihmisyydessä, mutta onneksi minulla on ajatuksia. Niitä haluan toisinaan jakaa muillekin. Kirjoitan jälleen ilman vahvaa tukeutumista asialähteisiin. Yritän kaivaa omasta itsestäni tiedostamatonta tietoa esiin, vaikka jotain olen kyllä asiasta lukenutkin.

Tutkin hieman manipulointi-termiä netissä. Se tulee latinan kielen sanasta manus, käsi (wikipedia). Lyhykäisuudessään se tarkoittaa käsittelyä,  käsillä tekemistä, kuten esim. kiropratiassa hoidetaan nikamia  manipuloimalla niitä käsin, se on asioiden muokkaamista, muuttamista. Psykologinen ja sosiaalinen manipulointi onkin sitten paljon monimutkaisempi ja usein myös negatiivissävytteinen asia. Uskon, että se on usein myös tiedostamatonta ja joskus jopa pakonomaista toimintaa, jolla asianomainen pyrkii säilyttämään oman tunne-elämänsä vakauden epävarmassa tilanteessa. Psykologisen, tietoisen manipuloinnin räikein muoto on aivopesu, eli ihmisen oman ajattelun, itsetunnon, ja identiteetin murtaminen kokonaan. Aivopesua saatetaan käyttää sotatilanteissa, kidutustilanteissa ja "tappokoneiksi" ihmisiä kasvattavissa yhteisöissä. Henkinen kontrolli, jota voidaan tavata joissain kulttityyppisissä uskonnoissa, on aivopesun hienovaraisempi muoto. Manipuloijia, kultin johtajia, pidetään lähes ystävinä ja toisaalta heitä ihaillaan suunnattomasti. Täten "uhrit" on helpompi saada käyttäytymään yhtenäisesti, koska kaikkihan haluavat olla ihailtujen johtajien kaltaisia.

Tavanomaisempi psykologinen manipulointi voi olla vaikkapa imartelua, lahjomista, syyllistämistä, uhriksi asettautumista tai ylemmälle tasolle asettautumista käskyttämis- tai ohittamisperiaatteella: kokemus, taidot tai tieto on valtaa ja paremmuutta muihin nähden. Lisäksi se voi olla  toisen ihmisen tunne-elämää ja arvomaailmaa hyväksikäyttävää "vetoamista" (vrt. mankuminen, riippuminen, näennäinen avuttomuus). Tavallisissa neuvottelutilanteissa manipulointi on lähes aina läsnä enemmän tai vähemmän ja siksi sen havaitseminen ja vastustaminen kannattaakin opetella havaitsemaan.

Miksi halusin kirjoittaa aiheesta? Alkuperäinen syy oli eräs televisiossa näkemäni dokumentti pari kuukautta sitten terroristipojista, jotka saatiin suorittamaan joukkomurhia, pommi-iskuja ym. manipuloimalla  heidät uskomaan teoilla olevan jumalallisia, ennaltamäärättyjä tarkoitusperiä. Kuuntelin terroristijohtajien puheluita operaation aikana noille naiiveille pojille ja järkytyin. Heitä ohjailtiin kuin nappia painamalla. Tajusin kirkkaasti, kuinka tehokas keino manipulointi (tässä tapauksessa ehkä jo aivopesu) onkaan. Valtapuvun takaa jankutettu uskonnollinen "totuus" oli tuhonnut täysin noiden nuorukaisten oman ajattelukyvyn ja inhimilliset tunteet. Manipuloijat käyttivät sopivassa suhteessa uhkailua, kiirehtimistä, suuria lupauksia paratiisista, kiitollisuutta, siunauksia, tiukkoja käskyjä, ja jopa rakkaudellisia, isällisiäkin ilmauksia. Nuo tavallaan "viattomat" pojat saatiin tekemään hirmutekoja käyttäen keinoina kiistämätöntä arvovaltaa. Johtajilla oli suurta tietoa taivaasta ja maanpäällisestä pahasta, ja tuon "pahan" poistamisessa pojilla oli tärkeä ja ainutlaatuinen tehtävä. He olivat valittuja ja lopuksi heillä suotiin vielä "kunnia" uhrata itsensäkin paratiisin toivossa. Aina ei tarvita edes vuosikausien manipulointia näinkään rajuihin tekoihin, joskus lyhyempikin aika riittää, jos ihminen on elämäntilanteessa, joka altistaa manipuloinnille. Syrjäytynyt tai syrjitty, yhteiskunnan laitapuolella elävä tai muilla tavoilla elämäänsä ja maailmaan syvästi pettynyt ihminen voidaan nopeastikin saada uskomaan mitä kummallisempia asioita, jos niitä julistava henkilö/taho omaa riittävän suuren arvovallan ja lupaukset ovat oikeanlaisia. Myös syyllistämisellä ja pelottelulla on tehokas vaikutus ihmisen ajatteluun. Kauniiden lupausten ja uhkailun vuorottelu näkyi myös tuossa dokumentissa selkeästi - pelon lietsominen piti pojat kurissa ja sitoi ajattelua, lupaukset ja myötäkarvaan silittäminen saivat aikaan halun toimia, jotta odotetut lupaukset vihdoin täyttyisivät. Ihmisen tarve olla oikeassa ja taistelu oman "totuutensa" puolesta voi ääriajattelussa mennä noinkin pitkälle. Itse pyrin välttämään kaikissa asioissa äärilaitoja, koska tiedän että asiat ovat harvoin, jos koskaan kovinkaan mustavalkoisia.

Tuossa mainitsemassani dokumentissa minua järkytti se näennäinen työn helppous, millä terroristijohtajat noita poikia ohjasivat. He kykenivät liikuttelemaan heitä kuin marionettinukkeja. Ei tarvittu syvällisiä pohdintoja tappamisen psykologiasta ja sen moraalisesta oikeutuksesta, ei suuria vetoomuksia; riitti, kun muisti mainita paratiisipalkinnon välillä. Pääasiassa pojille tuntuivat riittävän hyvinkin yksinkertaiset ohjeet: " Mene rautatieasemalle, ammu kaikki ketkä näet, heitä pommi siellä, täällä ja tuolla..." Lopussa, kun pojat olivat sovitussa paikassa eräässä loistohotellissa, jossa heidän piti ampua kaikki vastaantulijat ja myös huoneissaolijat, tulikin pieni ongelma; hotelli oli niin upea, ja siellä oli niin paljon televisioita ja pelikoneita, että pojat sokaistuivat niistä. He alkoivat ihastella ja ihmetellä kaikkea näkemäänsä, ja jättivät ampumatta  joitakin panttivankejaan. Tässä vaiheessa totesin mielessäni; hetken aikaa he olivat kuin tavallisia poikia. Johtajan piti monta kertaa muistuttaa:  "Hei kuunnelkaa, te olette suorittamassa suurta tehtävää, yrittäkääpä keskittyä nyt!" Tarvittiin myös paljon lempeitäkin sanoja, koska aika noiden poikien kohdalla oli käymässä loppuun. Heidän olisi uhrattava itsensä. Tämä oli kriittinen vaihe, koska aivopesun alta paljastuikin hetkeksi ihminen; halu elää ihan tavallista elämää, pelailla vähän, nautiskella hienosta hotellista. Mutta, lopulta pojat saatiin puhumalla jälleen ojennukseen ja loputkin uhrit ammuttiin. Tuo pieni irtaantuminen robottimaisesta toiminnasta vaikeutti joka tapauksessa tappamistakin ja oli osoitus siitä, että heissä oli jäljellä ripaus inhimillisyyttä.

Tuonkaltaiset tapaukset ovat pitkälle edenneen manipuloinnin äärimuoto, ja siksi se minua ravistelikin. Joskus on hyvä nähdä, mihin psykologinen manipulointi pahimmillaan vie. Lievempiä muotoja kun on niin vaikea aina edes havaita. Sitä vain joskus herää ihmettelemään, miten joku toinen ihminen saa sinut tekemään jotain muuta kuin itse tahtoisit ja jopa tuntemaan oudoilla, itselle vierailla tavoilla. Meistä jokainen manipuloi joskus muita ihmisiä. Haluamme kenties itsellemme jotain niin kiihkeästi, että yritämme käyttää hyväksemme toisen ihmisen heikkoja kohtia. Tai sitten yritämme vain saada hänen huomionsa kääntymään pois omista heikoista puolistamme tai sitten vain nautimme hämmennyksen tuottamisesta. Manipulointia kaikki tyynni. Ehkä tärkeintä on oppia huomaamaan, milloin itse syyllistyy ohjailemaan toista ihmistä väärin keinoin. Minusta tuntuu, että me, joilla on omia lapsia, heitä kasvatettaessa olemme syyllistyneet manipulointiin lähes kaikissa sen muodoissaan. Olemme uhkailleet, kiristäneet, lahjoneet, leikkineet marttyyria....mitä vain. Entäpä rakkaat teinimme, jotka ovat manipuloinnin mestareita! Mistähän hekin sen taidon ovat oppineet?? Niinpä. Tämä saa huomaamaan, että toisten ohjailu on hyvin tavallista, arkipäiväistä toimintaa lopultakin. Tärkeintä on ehkä huomata ne syyt, jotka kaiken toisiin kohdistuvan manipuloinnin takana ovat ja keskittyä niihin.  Lähtekäämme omista motiiveistamme ja itsetuntemuksen opettelusta liikkeelle. Rehellisyys ja suoruus tässäkin asiassa auttaa aika pitkälle.

Vanha Sydän

Tuli mieleeni analysoida intuitiivisesti Erinin Vanha Sydän -kappaleen lyriikkaa, eli mitä se itselleni merkitsee, minkälaisia mielleyhtymiä ja tunne-elämyksiä saan siitä ja miksi minä pidän siitä niin mahdottoman paljon?
Laitetaanpa aluksi koko lyriikka tähän esille ja sen jälkeen "analyysi" joka on siis VAIN minun tunteitani ja kokemuksiani peilaava ja henkilökohtainen siinä mielessä.Tässä siis esimerkki siitä, miten me/minä kuuntelemme lyriikkaa, jokainen oman henkilöhistoriansa läpi sitä suodattaen.


Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula

Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula
Noita laulujas aina niin nuoren ja rakastuneen
Älä sinä vanha mieli enää mulle jauha
Ihan turhaan sä kirvoitat poltteen jo unohtuneen

Oi, jos se ois niin, hukkuisin huokauksiin
Valvoisin lakanat ryttyyn, saisin kaikesta kii
Katso, kun kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen

Vanha, vanha sydämeni, miksi mulle laulat?
Miksi tarjoat kaunista, hienoa rakastajaa?
Kun hänkin vielä lähtee pois ja sitten mä itken, kaipaan
Kuin hiipuva hanki vain oottelen vaeltajaa

Mut jos oisit mun, uskoisin täysikuuhun
Uskoisin rakkauslauluihin, nääthän sä kun
Mä niin kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen
Oi, jos se ois niin, hukkuisin huokauksiin
Valvoisin lakanat ryttyyn, saisin kaikesta kii
Katso, kun kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen

Vanha, vanha sydämeni, miksi mulle laulat?

**************


"Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula/Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula"

Tästä aloituksesta tulee mieleeni jo elämässään hiukan luovuttanut ihminen, joka ikään kuin toruu sydäntään ja sen toiveita heti kättelyssä, yrittäen selittää itselleen, että sydänhän on siis tosiaan hyvin vanha; kulunut, rispaantunut, kolottava, vaivainen, kaiken jo nähnyt.  Laulaja ikäänkuin hymähtää itselleen vaivautuneena, nolosteleekin, ja yrittää viedä sydämen haaveet realismiin välittömästi ja katkaista toiveilta siivet ennenkuin ne ovat kasvaneet liian isoiksi.


"Noita laulujas aina niin nuoren ja rakastuneen
Älä sinä vanha mieli enää mulle jauha
Ihan turhaan sä kirvoitat poltteen jo unohtuneen"

Sydämen laulu kuuluu nuoruuteen, rakkauteen, eikä vanha sydän sellaista enää kaipaa, tarvitse, eikä varsinkaan ansaitse. Mutta mieli ja sydän jauhaa kuin jonkin muun voiman johtamana, ihminen yrittää estellä, olla "aikuinen", viileä ja realistinen. Hän on pettynyt useasti, ja jaksanut eteenpäin vain luopumalla yrittämisestä ja turhista haaveista. Hän on elänyt tasaista ja  mitään odottamatonta elämää ja ollut piilossa kuin simpukka, suojassa elämän väreiltä. Ihminen on luullut päässeensä tiettyjen tunteiden "yläpuolelle", jolloin sydämestä on tullut vanhan lisäksi kuin tyhjä, kumiseva kuori. Nyt ihminen pelkää, että sydän herää jälleen eloon, alkaa tuntea, ja tuloksena on TAAS kirpeä pettymyksen polte, eikä vanha sydän voi sellaista kestää.

"Oi, jos se ois niin, hukkuisin huokauksiin
Valvoisin lakanat ryttyyn, saisin kaikesta kii
Katso, kun kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen"

Nyt unelmat saavat hetkellisen vallan ja ihminen nousee uskomaan ihmeisiin.  Miten ihanaa olisi rakastaa, olla onnesta sekaisin, tuntea elävänsä, parantua kaikista peloista, löytää elämän tarkoitus. Tuo valtava onnen tunne saa ihmisen tuntemaan itsensä kauniiksi, hän kokee pystyvänsä taikomaan rakkaudenkohteelleen kaiken ja antamaan itsestään enemmän kuin tuo toinen edes osaa odottaa. Ihminen on saanut itsetuntonsa takaisin, ja vanhasta sydämestä tulee nuori ja hehkeä kertaheitolla. Hän on tullut ulos kuorestaan esiin valmiina rakastamaan taas rohkeasti.

"Vanha, vanha sydämeni, miksi mulle laulat?
Miksi tarjoat kaunista, hienoa rakastajaa?
Kun hänkin vielä lähtee pois ja sitten mä itken, kaipaan
Kuin hiipuva hanki vain oottelen vaeltajaa"

Sitten paluu arkeen. Vähän vihaisena itselleen ihminen toruu taas sydäntään ja puhuu sille totuuksia: "etkö raihnainen, tyhmä sydän jo ymmärrä, olet vanha, VANHA, pientä rajaa rakkaudenkohteen suhteen siis?" Ihminen yrittää asettaa unelmilleen katon, jottei pettyisi. Onko hänellä edes oikeutta haaveilla ihanasta rakastetusta, kauniista, taitavasta, "nuorestakin" (nuori=elämäniloinen?). Tilanne on julma. Hän valmistautuu jo pahimpaan, kylmien faktojen/kokemusten valossa hän tietää, että tuo ihana kohde  on joko mahdoton tai suhde loppuu jo alkumetreillä. Turhaan toiveeseen takertuminen ja siinä pettyminen johtaisi vain loputtomaan  elämän ikävään, katkeruuteen, tyhjyyteen, kylmyyteen... passiivisuus ja kuoleman odottelu ainoina seuralaisina.

"Mut jos oisit mun, uskoisin täysikuuhun,
Uskoisin rakkauslauluihin, nääthän sä kun
Mä niin kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen
Oi, jos se ois niin, hukkuisin huokauksiin
Valvoisin lakanat ryttyyn, saisin kaikesta kii
Katso, kun kauniina meen, katso, kun loitsin, mä teen
Meille hiiden ja veen, ja aamun uupuneen"

Kuin taikaiskusta, hyvät tunteet saavat taas vallan ja ihminen intoutuu selittämään rakkaudenkohteelleen (mielessään) kuinka suuriarvoista heidän rakkautensa olisi, kuinka suuria muutoksia se toisi heidän kummankin elämään. Kuinka paljon vahvuutta jo voimansa menettänyt ihminen saisi - hän kykenisi heidän molempien puolesta ihmeisiin ja loihtimaan uskomattomia asioita heidän elämäänsä. Kuinka kauniiksi yhteinen rakkaus hänet tekisi. Ihminen ikäänkuin kysyy kohteeltaan, etkö todellakaan näe, miten suuria ihmeitä rakkaus voi tehdä, miten se voi muuttaa ihan kaiken? Suurinta olisi kuitenkin se, että ihminen saisi takaisin jo menettämänsä uskon rakkauteen ja vapautuisi elämänilon tappavasta kyynisyydestä. Ihminen ikäänkuin "takertuu" viimeisenä oljenkortenaan mahdolliseen uuteen rakkauteen.

"Vanha, vanha sydämeni, miksi mulle laulat?"

Ilo muuttuu suruksi jälleen. Mikään ei kuitenkaan muutu, rakkautta ei löydy. Ihminen jää vain ihmettelemään, miksi sydän laulaa, vaikka tosielämässä sen kaipuu niin usein jää toteutumatta. Eikö sitä saa hiljaiseksi. Järjetöntä, täysi mysteeri. Mitä sydän haluaa viestiä, mikä on sen sanoma?

Itselleni sen sanoma on se, että sydämen laulu on aina viesti syvimmistä tarpeistamme. Jos sydän laulaa, sillä on siihen takuulla hyvät syynsä. Kuunnelkaamme sitä tarkasti ja kertokaamme pelkäämättä sen tuomaa viestiä. Ei ole hävettävää, noloa tai tyhmää rakastaa, oli kohde sitten kuka tahansa. Surullista, pelkurimaista on jättää rakastamatta. Rakkaudella on itsetarkoituksensa, se avaa meidät elämälle ja kaikelle hyvälle maailmankaikkeudessa. Mutta...tärkeintä on rakastaa itseään! Rakkaudesta voi olla myös riippuvainen tuhoavalla tavalla, ihminen voi luulla, että ilman suhdetta/miestä/naista ei ole oikeaa elämää ja unohtaa omat unelmansa, oman sielunsa kuuntelemisen.

Kiitos Erin tästä hienosta kappaleesta! Pidän tästä siksi, että se kertoo hyvin selkeästi, mutta samalla kauniin runollisesti ja tunteikkaasti sen, mitä tällainen keski-ikäinen kuin minä, tai tunnetasolla haavoittunut ihminen käy läpi kokiessaan ihastumisentunteita sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka kokijan itsensä mielestä ovat liian hyviä, saavuttamattomia tai liian nuoria hänelle. Tämän voi soveltaa myös nuorempiin ihmisiin, joilla on itsetunto-ongelmia tai ihmisiin, jotka kokevat että VAIN suhderakkauden kautta voi elää täyttä elämää. Itseasiassa tämän lyriikan voi soveltaa kaikkiin ihmisiin, jotka kaipaavat rakkautta, heidän pelkoihinsa ja toiveisiinsa.
 
Ei ole häpeällistä rakastaa, oli kohde kuka tahansa. Ei ole parempia tai huonompia rakkaudenkohteita, on vain sopivia, epäsopivia, rakkauteen vastaamattomia (epäsopivia siis) tai joskus onnekkaasti jopa niitä sielunkumppaneita. Muistetaan silti, että ilman kumppaniakin ihminen on kokonainen, toisen kautta ei voi elää, tai voi kyllä, mutta silloin on unohtanut oman itsensä. En tiedä, mitä Erin itse laulullaan täsmällisesti tarkoittaa, mutta minulle heräsi tällaisia ajatuksia ja niinhän se on, että taide on täydellistä vasta kuulijan sielunmaailman syövereissä. Jokaiselle vieläpä erilainen ja ikioma.
 

Saako heikkoa rakastaa?

Olen lukemassa kirjaa nimeltä Tunne lukkosi. Siinä kerrotaan meillä kaikilla olevista tunnelukoista, jotka ohjaavat tunteitamme, reaktioitamme, ja oikeastaan koko elämäämme. Rajoittavat, estävät unelmoimasta ja aiheuttavat ristiriitoja ihmissuhteisiin. Kirja on vaikuttava teos, joka pistää vastakkain lukijan omien tunnelukkojensa kanssa ja saa jopa ahdistumaan ankarasti. Ainakin itselleni on käynyt niin.

Se asia mistä ahdistuin eniten oli se, että kirjassa oli kohta, jossa käsiteltiin laiminlyönnin ja hylkäämisen  tunnelukkoja, jotka saavat meidät usein hakeutumaan suhteisiin, joissa lapsuuden draama ikäänkuin toistuu. Hakeudumme suhteisiin, jossa tarpeemme eivät tyydyty, jossa meitä laiminlyödään, koska ne tuntuvat tutuilta. Tämäkään ei vielä ollut se ahdistavin kohta. Kirjassa puhuttiin ns. mahdottomista suhteista tai "mahdollisesti" mahdottomista suhteista joihin olemme hakeutuneet itse. Listassa mainittiin että kumppanisi voi olla "kylmä ja laskelmoiva työnarkomaani" tai "työtön ja syvästi masentunut" tai "erakkoluonteinen ihminen" tai jopa "lääkkeitä ja alkoholia sekaisin käyttävä". Tämä kohta ahdisti minua! Jotenkin aistin tuossa tietynlaista sairausrasismia. Samassa lauseessa kylmyys, laskelmoivuus ja heikkous elämän taakkojen edessä.

On totta, että parisuhteen tarkoitus on täyttää meidän tarpeitamme, kokea rakkautta, tulla hyväksytyksi, kokea onnellisuutta ja oppia elämää ja itseään toisen ihmisen avulla. En kuitenkaan saata hyväksyä ajatusta, että parisuhteeseen kelpaamattomana nähdään työttömät, masentuneet, riippuvaiset, yleensäkin elämässään kamppailevat ja kaatuilevat ihmiset.

Myönnän että tuo kohta kolahti omaan nilkkaan aika ankarasti. Onko masentuneella, traumatisoituneella, mutta elämässään eteenpäin tai toipumaan pyrkivällä (tai hänellä, joka vain yrittää selvitä)  ihmisellä oikeus parisuhteeseen, rakkauteen, hellyyteen ja turvallisuuteen? Onko parisuhde vain hyvien, menestyneiden, kauniiden, rohkeiden, tarpeensa tunnistavien oikeus? Eikö parisuhde voisi kuulua heikoillekin. Eikö suhde voisi jopa parantaa, auttaa eteenpäin? Pitääkö suhdetta haluta vasta sitten, kun on täysin selvillä omista ongelmistaan ja tunnelukoistaan. Täysinoppinut? Sitten minä en taida koskaan saada suhdetta. Ansaita sitä, vaikka olen etsinyt tietä valoon jo vuosikymmenen. Miksi? Siksi, koska olen edelleen mielialojeni kanssa kamppaileva ihminen, koska olen heikko, epävarma ja välillä myös sairas enemmän tai vähemmän. Olen "mahdollisesti" kelpaamaton, koska en "luultavasti" pysty täyttämään toisen ihmisen tarpeita? Surullista.

Minun oli kirjoitettava tämä paha olo ulos, koska olen kyllästynyt siihen asenteeseen, että maailma on vain tasapainoisten ja vahvojen ihmisten valtakunta. Olen vahvasti eri mieltä, maailma ja rakkaus kuuluvat kaikille! KAIKILLE!!! Niille heikoille ja pienillekin.

Masennus minussa, ei minuus masennuksessa

En ole tainnut vielä koskaan kirjoittaa masennuksestani täysin suoraan, olen viitannut siihen usein, mutta pelkästään siitä en ole kirjoittanut koskaan, paitsi runoissani ja eräällä asiaan vihkiytyneellä sivustolla vuosia sitten. Ehkä on aika purkaa tätäkin puolta minussa. Masennushan ei ole "minä" tai "minuus". Se on minussa aika ajoin uusiutuva sairaus, jota en ole valinnut. En ole myöskään koko ajan sen vallassa. On ollut vuosienkin "remissio"-jaksoja, jolloin en ole oirehtinut lähes ollenkaan ja toivon vielä toipuvani siitä kokonaan.

Elämäni on ollut sellaista, että se on tuottanut hyvän ja kasvurikkaan maaperän juuri tälle sairaudelle. Jollain toisella on syöpä, keliakia, reuma tai vaikkapa halvaus. Itse koen masennuksen eräänlaiseksi sielun ja mielen halvaustilaksi. Tosin tämä halvaustila vaihtelee, toisin kuin fyysinen halvaantuminen, joka on pysyvä olotila. Kuitenkin koen noissa samoja elementtejä.

Masennus vie minulta ajoittain pitkiksikin ajoiksi kyvyn liikkua henkisessä mielessä vapaasti. En kykene keskittymään asioihin, en innostumaan, en kokemaan mielihyvää enkä myöskään kykene fyysiseen toimintaan juuri lainkaan. Kärsin tuolloin voimakkaasta ahdistuksesta ja väsymyksestä ja jokainen aktiivinen teko vaatii sisäisen käskyn tai jämäkän pyynnön hyvine perusteluineen. Jo tuo sisäinen kamppailu saa väsymään lisää, mutta ilman tuota käskyttämistä en tekisi mitään. Makaisin luultavasti sängyssä päivästä toiseen peiton alla. Sitäkin olen kokeillut pahimpina aikoina. Olen itkenyt, nukkunut ja yrittänyt vain hengittää. Noina päivinä olen ollut täysin jumissa masennukseni sisällä ja kokenut olevani kuin elinkautisvanki. Tuolloin en ole voinut tehdä muuta kuin odottaa masennuksen herpaantumista, ja häkin oven avautumista. Vaikka se hetki olisi vain sekunti, siihen on tartuttava nopeasti ja pyrähdettävä ovesta ulos. Ehkä olen näiden monien vuosien aikana oppinut jo tietämään sen, että masennuskin väsyy välillä ja silloin on aika toimia.

En ole vielä kuitenkaan, suurista ponnisteluistani huolimatta, täysin oppinut katsomaan masennustani etäämmältä, ja olemaan määrittelemättä itseäni sen kautta. Se on vaikea läksy. Haluan silti pyrkiä kohti otsikon ajatusta; masennus on minussa, minä en ole masennuksessa tai masennus. En halua ajatella olevani ensisijaisesti mielialahäiriöinen, oravanpyörästä tipahtanut toisen luokan kansalainen. Minulla on vakaa pyrkimys ajatella olevani luova ihminen, jonka luovuuden yhtenä lähteenä itseasiassa on juuri tuo ikävä sairaus. Masennus ja voimakas halu toipua siitä on potkinut minua kirjoittamaan, miettimään, selviytymään, hoitamaan itseäni juuri oikeilla asioilla. Olen sen myötä löytänyt kyvyn nähdä, kyvyn kokea syvältä, löytänyt sen alta oman itseni ja erityisyyteni ja mahdollisuuden myös jakaa siitä toisille ihmisille.

Masennus on ollut taistelukumppanini koko elämäni ajan, mutta sen olemassaolon olen tiedostanut kirkkaasti "vasta" noin kymmenen vuoden ajan. Viime vuosina olen halunnut näyttää sille ja itselleni, että vaikka sen päätehtävänä on itsetuntoni musertaminen ja kaiken toivon kadottaminen elämästäni, pystyn olemaan sitä ovelampi. Olen ottanut masennuksen "yhtiökumppanikseni" antaen sen näyttää minulle tien itseni luo. Miten? Kuuntelemalla sen viestiä, mutta en uskomalla sitä varauksetta. Olen puolustautunut, toiminut päinvastoin. Masennuksen harmaassa synkeydessä olen pystynyt erottamaan kaikesta elämän vaatimusten sekamelskasta ne kirkkaimmin loistavat, minulle eniten lohtua ja iloa tuottavat asiat. Olen keskittynyt niihin. Siinä on salaisuus.

Masennuksen arvostelevien sanojen valossa kaikki tekemiseni ovat myös saaneet uuden, vielä suuremman merkityksen. Kun masennus sanoo: " Olet toivottoman saamaton nahjus!", sanon sille takaisin: "Niinpä, mutta saamattomana nahjuksenakin pystyin näkemään kauneutta, ottamaan siitä valokuvan ja jakamaan sen muillekin. Tällaisena rassukkanakin kykenin vielä rakastumaan ja kertomaan sen avoimesti sille toiselle silläkin uhalla, että tulen ohitetuksi. Avuttomanakin sain aikaan jotain! Itseasiassa taidan olla aika rohkea ja reipas ihminen." Masennus sanoo myös usein: "Katso peiliin, olet vanha ja elämäsi on ohi." Hetken aikaa saatan uskoa siihen valheeseen, mutta sitten päätän katsella ympärilleni, etsiä esimerkkejä ihmisistä jotka eivät ole luovuttaneet vielä 90-vuotiaanakaan elämästä nauttimista. Minun täytyy etsiä maailmasta sitä mikä on hyvää, ja vuorata itseni noilla asioilla.

Masennus on minussa, mutta minä en ole masennus. Me teemme yhteistyötä. Se ei ehkä sitä haluaisi ja siksi me ehkä joskus eroamme ja yksi asia on ainakin varmaa tässä elämässä, sitä eroa en tule katumaan.

Fanittamisen lyhyt oppimäärä

"Fanittaminen" terminä alkoi kaihertaa mielessäni tuossa aamun hämärinä tunteina. Mitä se tarkoittaa, mitä se antaa ja mihin se johtaa, vai johtaako mihinkään vai peräti harhaan?? Noihin kysymyksiiin en löytänyt vastausta, mutta aloin pohtia muulla tapaa faneja. Fani= ihminen (lähes jokainen meistä on joskus fanittanut jotain).

Itse olen kokenut fanina olemisen ja elämisen aika tuskaisaksikin aika ajoin ja jostain syystä en ole kokenut kuuluvani ns. normaaliin "fanikantaan" :) Aloin miettiä joitain mahdollisia "fanikategorioita", joihin voisin itseni sijoittaa. Mieleeni nousi heti aika monta erityyppistä fanitustyyliä;  "väliaikaisfanit", "on-off-fanit", "vainoharhaiset fanit", "elämäni riippuu bändistä"-fanit", "iilimato-fanit", "uhrilahjafanit", "puumafanit" (ikäni puolesta sopisin tähän mainiosti), "sekoilevat hihhuli-fanit", "viha-rakkaussuhde fanit", "hartaat harrastaja-fanit" ja lopulta ne, ah niin "vilpittömät fanit".

Käydäänpä nyt läpi tuo lista kohta kohdalta, jotta tutustumme paremmin jokaiseen kategoriaan. Ehkä löydän itseni jostain tuolta ja alan sen jälkeen tuntea kuuluvani ryhmään aidosti.

"väliaikaisfani" = innostuu hirveästi artistista, hihkuu hetken, joskus jopa viikkoja, mutta sitten unohtaa koko jutun ja siirtyy muihin, kiinnostavampiin aiheisiin eikä enää palaa takaisin, ainakaan suurena fanina.

"on-off-fani" = saa innostuspuuskia tasaisen tappavin väliajoin. Yleensä innoittuminen tulee esiin esimerkiksi uuden levyn (musiikista puheen ollen) ilmestymisen aikoihin tai jonkin satunnaisen livekeikan yhteydessä. Väliajoilla unohtaa koko artistin olemassaolon.

"vainoharhainen fani"= kuvittelee olevansa artistin kanssa suuremmassa yhteydessä kuin onkaan. Lukee merkkejä ja viestejä keikoilla ja levyn lyriikasta. Kokee ja näkee monenlaista sellaista ihmeellistä asiaa, mitä muut eivät näe. Kaikki näyt eivät ole aina positiivisia. Vaikein fanituksen tila.

"elämäni riippuu bändistä"-fani" = kokee, että jos ei pääse yhteyteen bändin/artistin kanssa edes pienellä tavalla (katsekontakti ym.) elämä päättyy siihen tai ainakin on hyvin tyhjää ja kurjaa. Juoksee keikoilla niin paljon kuin on mahdollista, hengittää artisti-ilmaa ja elää sen voimalla seuraavaan keikkaan asti. Addiktoivin tila.

"iilimato-fani"= ärsyttävä tapaus, joka jatkuvasti viestittelee twitterissä, myspacessa, facebookissa ja vaikka missä artistille ja pitää itseään näin esillä, jotta artisti ei voisi häntä unohtaa. Mielistelee ja kiittelee ylitsevuotavasti jokaisen pienenkin asian takia. Täysin epäuskottava tyyppi (artistin mielestä). Omasta mielestään pelkästään ystävällinen ja kannustava.

"uhrilahja-fani"= samantyyppinen kuin "elämäni riippuu bändistä"-fani, mutta tekee asioiden eteen hurjasti töitä ajatellen myös bändin/artistin etua (ei tietenkään omaa etuaan?), promoaa loputtomasti, antaa lahjoja ja tekee ilmaistyötä myös muiden fanien hyväksi. Kauniin koiramainen otus, joka miellyttää artistia suunnattomasti. Saakin rapsutuksia palkinnoksi säännöllisin väliajoin.

"puumafani"= keski-ikäinen (joskus myös nuorempi, mutta silloin termi on "kuumafani") naispuolinen ihminen, joka hilluu keikoilla kaljalasin kanssa eturivin tuntumassa, johon hän sai itsensä kammettua hyvin harjoitetulla kyynärpäätekniikalla. On usein myös pikkuhiprakassa ja yrittää joka välissä tarttua artistiin kiinni pitkillä punaisilla kynsillään. Ei kunnioita artistin reviiriä. Elättelee toivetta yhden yön kuumasta suhteesta kyseiseen artistiin. Ei omista sen suurempia tai ylevämpiä toiveita.

"sekoileva hihhuli"-fani= tämä on jotenkin harmiton, mutta joskus myös kiusallinen tapaus. Menee yleensä keikoilla sekaisin artistin läheisyydestä, ei tällöin osaa hillitä itseään ja joutuu jälkikäteen joskus nolostelemaan hyppimistään, kiljumistaan tai joskus jopa artistiin kajoamistaan. Osaa katua, ei halua mitään pahaa, mutta hetkellisessä innossaan unohtaa joskus säännöt.

"viha-rakkaussuhde-fani"= älykkään tunnepitoinen fanittamisessaan ja analyyttisen tarkka artistin tekemisten suhteen. Kuuntelee kaikki tuotokset erittäin kriittisellä korvalla ja ärtyy valtavasti, jos ne eivät tyydytä häntä. Ei osaa sopeutua kovinkaan hyvin artistin taiteellisiin muutoksiin, mutta antaa anteeksi ja löytää kohteestaan uutta rakastettavaa ennen pitkää taas uudelleen.

"harras harrastaja-fani"=tämä ihminen todella harrastaa fanittamista. Hän käy useiden artistien keikoilla (pitäen näin yllä hyvää keikkakuntoa), ostaa fanituotteita ja pitää kalenteriaan vapaana mielibändin tulevaa keikkakiertuetta silmällä pitäen. Kuten hyvään harrastukseen kuuluu, rahaa ei säästetä eikä mietitä harrastusta kehitettäessä ja ylläpidettäessä. Harras harrastaja-fani on hyvin johdonmukainen toimissaan ja tavoitteena on vain kaikki mielibändin keikat, ei sen enempää eikä vähempää. Hän myös laskee keikkalukumääränsä tarkasti, koska se kannustaa häntä eteenpäin. Loputon sitkeys, kestävyys, kärsivällisyys ja uskollisuus ovat tämän tyypin perusominaisuudet.

"vilpitön fani"= tämä tyyppi pitää sisällään kaikki nuo ylläolevat kategoriat jossain määrin. Niiden lisäksi hän yrittää tajuta ja tiedostaa koko ajan, että tämä on vain fanitusta...mutta ei kuitenkaan tajua miksi tämä on näin suurta?? Taistelee harhoja vastaan, yrittää pysyä realiteeteissa kynsin ja hampain kiinni. Rakastaa, haluaa tulla rakastetuksi. On ihminen, kuten on rakas artistimmekin. Miettii, miksi tuo "turva-aita" fanin ja artistin välillä on niin korkea, ettei sen läpi pääse todellinen ihmisyys puikahtamaan läpi ja koskettamaan. Miksi fanius vie pois mahdollisuuden ihmisyyden ja tasavertaisuuden kokemiseen artistin ja fanin väliltä? Vilpitön fani osaa kysellä, mutta osaa myös iloita.

Loppusanoina faniudesta sanoisin, että itselleni se on rakkautta musiikkiin, taiteeseen ja ihmisiin sen takana. Fanitan myös lasteni musiikkia ja lapsiani. Fanittaminen ei tarkoita, että on kaksi vastapuolta, että olisi kuolaavat fanit ja hienostuneet artistit. Ei, se on yhteinen kokemus. Esittäminen ja vastaanottaminen. Siitä syntyy vasta taide-elämys, ja tarkoitus taiteen tekemiselle. Toki artisti itse on oman taiteensa ensimmäinen fani. Näin ajattelen itse. Aito taide syntyy ensin itsestä itselle ja siirtyy siitä laajemmalle yleisölle, jos artisti niin haluaa.

"Viehkeä" kissatarina

Toisessa blogissani hyppäsi vastaan muutama vuosi sitten kirjoittamani kissatarina "Kissan päiviä". Nyt kun minulla on ihan oikea katti hoidossani täällä kotosalla, laitan linkin tuohon höpsöön, mutta myös "traagiseen", erään tyttökissan elämästä kertovaan pikku novelliin. Kyseessä siis romantiikkaa, kipua ja selviytymistä. Olkaa hyvä! Reginanovellia pukkaa...

Kissan päiviä