(Tämä teksti on kirjoitettu puolitoista vuotta sitten toiseen blogiini, mutta on edelleen totta itselleni.)
****
Tuntuu kovasti siltä, että
olen tällä hetkellä valtavassa oppimisen ja oivaltamisen vaiheessa.
Kirjoittelen näitä ylös itselleni ja teillekin, että sitten kun unohdan
(taas) voin palata katsomaan, et kyllä minä joskus jotain olen
hoksannutkin. Tunnen itseni jo siinä mielessä aika hyvin, että näiden
vuosien varrella olen oivaltanut isoja asioita moneen kertaan ja yhtä
lahjakkaasti ne myös jonnekin alitajunnan syövereihin kadottanut, kun
elämä on alkanut potkia päähän TAI toisin sanoen, olen itse
unohduksellani saanut aikaan kaaoksen elämässäni ja palannut vanhoihin
tapoihin ja ajatusmalleihin. Niihin on hirveän helppo palata, koska ne
ovat niin äärettömän tuttuja kuvioita, jopa turvallisia ja usein
hetkellisesti kovinkin palkitsevia. Ja koska osaan ne niin hyvin, koen
jonkinmoista "taitavuutta", vaikka asia olisi huonokin ja tekisi minulle
pahaa. Ihminen on niin kummallinen otus.
Uusien asioiden opettelu
puolestaan vaatii, kuten jokainen tietää, kärsivällisyyttä ja sen
tajuamista, että palkinto kenties ei tule ihan siinä samassa hetkessä,
vaan hiukan täytyy sietää epämukavuutta ja epävarmuutta, jopa
epäonnistumisia. Täytyy sietää jopa hukassa olemisen tunnetta, joka on
yksi pahimpia - ainakin itselleni. Kun ei ole varma, löytääkö sitä tietä
enää ollenkaan.
Lapsilta kysytään usein koulupäivän jälkeen: No, mitäs sinä tänään
opit? Minäkin haluan kysyä päivittäin itseltäni: Mitä minä tänään opin?
Sillä ihan jokainen päivä on oppimisen päivä. Joku toki voi olla niin
pitkällä, että osaa vain olla ja nauttia työntuloksista, mutta heitä on
aika vähän tässä maailmassa. Haluan oppia nauttimaan opitusta ja haluan
oppia lisää. Minulla on hirmuinen nälkä tällä hetkellä oppia, oppia ja
taas oppia (montakohan kertaa tuo sana on jo tullut sanottua). Nautin
tästä niin kauan kuin tätä kestää ja jos se loppuu ja väsyn, niin sitten
lepään, se on niin yksinkertaista.
Lopuksi vastaus tai edes joku asia, mitä olen oppinut tähän hetkeen
mennessä tänä päivänä. Opin, että irtipäästäminen, josta olen niin
paljon kirjoittanut, ei olekaan aidoimmillaan "irtipäästämistä", vaan
sen takana tai alla olevan asian kohtaamista ja tiedostamista. Sen
havaitsemista, että olen itse valinnut pitää kiinni. On varmasti
myös totta, että joitakin, itseasiassa kaikkia noita asioita joissa olen
riippunut, on tarvittu jonkun toisen, syvemmän tunteen hallitsemiseen
tai peittämiseen. Niinpä "irtipäästämisen" seurauksena kohdattavaksi tuleekin aika isoja ja kipeitä
tunteita.
En väitä, että jep, tajusin tämän nyt tässä heti kokonaan, mennäänpä
siis seuraavaan asiaan ja koskaan en enää riipu missään kiinni,
hallelujaa! Eipä varmastikaan ole niin, mutta tämä on yksi askel, yksi
alku, yksi välähdys. Näitä odottelen lisää malttamattomana, oppien, mutta pitäen
mielessä, että olen tässä, en voi edetä nopeammin kuin hetki
kerrallaan. Tässä olen - nyt. Ja jostain kumman syystä koen onnea.
Sanoja elämästä, pohdintaa, vapaata ajatuksenvirtaa ja spontaania mielen purkua. Ihan mitä vaan sielusta kumpuaa, kaikki on henkilökohtaista ja vilpitöntä halua löytää elämästä jotain tolkkua sanojen ja iki-ihanan alitajunnan tuoman viisauden avulla.
maanantai 3. lokakuuta 2016
Tavoite vai sen puute?
Löysin itseni kuuntelemasta erästä myyntivalmennusvideota ja
törmäsin sanaan tavoitteet ja niiden merkitys. Myyntityössä jos missä
tavoitteet ovat varmasti usein erittäin suuressa merkityksessä. On
myyntilukuja, joita tavoitellaan, on strategioita. Elämää täysin ilman
tavoitteita on vaikea elää, ainakin kaukaiset unelmat ja haaveet ovat
varmasti lähes jokaisen mielessä jossakin muodossa päivittäin. Ne ovat
loistavia kannustimia ja eteenpäin potkijoita toisinaan, ja kuitenkin
samalla ne ovat kuin kaksiteräinen miekka.
Tuossa myyntityöhön opastavassa videossa, yllättävää kyllä, ei keskityttykään hiomaan tavoitteita paremmiksi, vaan pyrkimään kohti tavoitteetonta tilaa. Miksi, no kuulemma siksi, koska tavoitteet aiheuttavat pettymyksiä. No, eikö sitten saisi olla pettymyksiä? Saa ja tulee luultavasti aina olemaan, mutta vähentämällä jäykkiä tavoitteita elämälle, omalle itselle, millekkään, me palaudumme tähän hetkeen ja tilaan, jossa kaikki on vielä vapaata olemaan juuri sitä mitä se on. Jossa ei tarvitse pyrkiä jotakin kohti, olla jotain enemmän, olla saavuttamassa jotain, jotta olisi onnellisempi. Se on tila, jossa meillä on jo kaikki ja jossa on tilaa ilolle ja lapsenmielisyydelle. Tällä tavoin kykenemme vähentämään pettymyksen tunteita. Ja kuka niitä kaipaa? En minä ainakaan. Hyvä myyjäkään ei aseta myyntitilanteelle tavoitetta, vaan etenee tuotteen esittelyssä ja vuorovaikutuksessa ilon ja innon kautta. Hän uskoo asiaansa, kertoo siitä aidosti, tyytyväisenä tuotteeseensa. Mitä muuta tarvitaan? Ostaja ostaa, jos haluaa ja ilman pakkomyyntiä luultavimmin ostaa useimmin, koska ei koe painostusta.
Tavoitteet voivat antaa suuntaa elämässä, olla runkona jonkun päivän kohdalla, mutta on aina hyvä jättää henkistä tilaa muutoksille, yllätyksille ja sille, että elämää on lopultakin mahdoton suunnitella niin, että se toteutuisi täysin niin kuin haluat. Jos vain jäykästi seuraa laatimaansa tavoitekaaviota, yleensä jotain elämästä jää silloin kokematta tai siitä tulee stressaavaa. Ehkä ihminen menettää spontaaniuden, ilon ja hetkessä elämisen riemun. Elämässähän kun kuitenkin on vain nyt-hetki, joka ei pidä sisällään tavoitteita, se vain on. Olkaamme siis itsekin.

perjantai 26. syyskuuta 2014
Rakastamisen pelko
Kamppailen kummallisessa tilassa. Olen tilassa, jossa kuuntelen välillä opetettuja "totuuksia" elämästä, noita ulkopuoleltani vuosien mittaan tulleita "viisauksia", välillä taas käännyn itseni, sen syvimmän puoleen ja kuulen ihan jotain muuta, ja hymyilen... ja sitten taas, ne muka järkevät oman egomieleni tuottamat ajatusmallit ja kuviot saavat vallan ja olen lopulta ihan sekaisin ja ristiriidassa "realistisen" elämän ja syvimmän itseni kanssa. Mihin uskoisin, ketä kuuntelisin? Ja miksi yleensäkään kuuntelisin mitään, tai ketään, miksen vain olisi ja eläisi - rakkaudessa. Ilman selityksiä tai perusteita. Kuten kukkakaan ei selitä, miksi se juuri nyt kukkii tai kuihtuu. On paljon asioita, jotka tapahtuvat, emmekä me kyseenalaista niitä, me vain hyväksymme ne sellaisenaan, olemassaoloon kuuluvina asioina tai ilmiöinä. Miksi me siis kyseenalaistamme rakkauden ilmestymisen meissä? Miksi meillä on taipumus syyttää itseämme rakkauden tuottamasta tunteiden voimasta, tehdä siitä jotenkin väärää ja joskus jopa kuin paholaismainen vihollinen, joka yrittää tuhota meidät. Tiedän kyllä joitakin syitä tuohon ja niitä yritänkin valottaa tässä kirjoituksessani hieman.
Olen kirjoittanut tässä blogissa aiemminkin rakkaudesta omasta mielestäni niin rehellisesti ja sen vaatimalla arvokkuudella, kuin olen sillä hetkellä osannut. Voit lukea sen tästä. Rakkaus - mitä sen on?
Olen myös kysynyt, "saako heikkoa rakastaa?" ja tämänkin kirjoituksen otsikko voisi olla: "saako tai voiko heikko rakastaa?" Onko heikon ihmisen rakkaus vähäpätöisempää kuin vahvan ihmisen? Tietenkin voidaan myös kysyä lopulta, kuka meistä on heikko ja kuka on vahva. Se ei ole yksiselitteistä lainkaan, koska moni ns.vahvuus meissä peittää alleen heikkoutta ja moni ns.heikkous kätkee suuren vahvuuden itsessään. Nämä kysymykseni ovat tavallaan "hölmöjä" siinä itsestäänselvyydessä, että jokainen varmasti vastaisi sen kummempia miettimättä, että totta kai heikko saa ja voikin rakastaa. Mutta, kun mennään syvemmälle, kysymys onkin siitä, miten me (miten minä itse arvotan omaa rakkauttani) arvotamme rakkautta, sen antajan tai saajan mukaan ja jos me niin teemme, onko se rakkautta lainkaan tai onko rakkaus silloin vain sivuosassa?
Palatkaamme tuohon alkuun. Miksi rakkaus tuntuu viholliselta? Miksi sisälläni on käynnissä taistelu, jossa vastakkain ovat kieltäminen ja hyväksyntä. Rakkautta en saa pois häädettyä kokonaan, se on ja pysyy tuossa lähellä, välillä pyrähtää kuin suuri valopallo ulos sielustani. Välillä pälyilee nurkan takana odottaen sopivaa hetkeä palata. Kieltäminen on sitä, että yritän järkeillä sen joksikin muuksi, kieltää sen voiman ja kauneuden. Muotoilen siitä rumaa ja jopa vähän säälittävääkin, jonka olemassaololle ei ole perusteita. Näin saan itsestäni " muka" vahvemman häätämällä pois sen ylimääräisen asukkaan, joka vie mielenrauhani, ja joka tekee minusta jotenkin avuttoman, koska en voi hallita sen tuomaa viestiä. Se viesti on jotain niin tyyntä ja pyhää, etten koe järkevää syytä sen olemiselle minussa - heikossa ihmisessä.
Rakkaus tuo mukanaan myös toivon. Se on ehkä suurin syy, miksi haluan kieltää rakkauden minussa. En halua toivoa, en halua uskoa. Haluan vain olla tässä ja nyt - ilman haaveita ja unelmia. Haluan ottaa tästä hetkestä irti sen, mitä se voi tarjota ja siinä kaikki. Tämä jos mikä on outoa, koska olen kirjoittanut jopa pienen teoksenkin unelmista. Miksi pelkään nykyisin niin paljon unelmia ja toivon tunnetta? Luultavasti pelkään tulevani entistäkin heikommaksi, tai olevani entistäkin naivimpi. Pelkään olevani kuin lapsi, joka ei kertakaikkiaan vain ymmärrä, että kaikki mitä hän haluaa tai toivoo, ei ole hyväksi hänelle. Pelkään siis tulevani pienemmäksi. Myös sielultani, ikään kuin sielu, se syvin sisin meissä voisi kasvaa tai pienetä. Ei se voi. Se on aina sama pyhyys ja totuus meissä.
Pelkään olla myös haavoittuvainen, koska koen, että minulla ei ole ketään tai mitään, joka lohduttaisi tai hoitaisi minua, kun olen haavoittuneessa tilassa. Ja pelkään pettymystä. Tuntuu että arpia on jo riittävästi ja aikaa niin vähän uusien parantumiseen, ettei ole varaa riskin otolle rakkauden suhteen enää. Ajattelen tuota kaikkea siksi, koska haluan olla myös itse rakastettu - totta kai. Ajattelen silti lopultakin hyvin nurinkurisesti. Elämä on lyhyt, se on totta. Haluanko siis käyttää sen äärimmäiseen itsesuojeluun, kovuuteen ja rakkauden tai rakastamisen kieltämiseen itsessäni? Haluanko rakentaa uudelleen ympärilleni muurin, nostaa naamion kasvoilleni takaisin? Kyllä joskus haluan, useinkin, mutta en näe sitä viisaaksi ratkaisuksi, joten siksi tässä juuri kirjoitankin tätä tekstiä. Yritän selvittää ja hyväksyä sen, mitä elämä on minulle antanut. Mutta rakkaus pelottaa, koska se avaa silmät, se avaa tien sellaiseen viisauteen ja armoon, joka häikäisee. Se synnyttää rakkauden itseänikin kohtaan, ja sekin pelottaa, koska se synnyttää vahvuutta, jota en ole kokenut aikoihin. Odotan rakkautta ulkopuoleltani, mutta kohtaan itseni rakkaudessa. Kestänkö sitä?
Rakkaus on hyvin monimutkainen ja ristiriitainen kaikessa yksinkertaisuudessaan, kuten kirjoituksestanikin käy ilmi. Monimutkaisen siitä tekee se, että asumme ihmisasussa ja katsomme maailmaa identiteettiverkkojemme läpi nähden kaiken jotenkin vääristyneenä. Pyörimme olettamuksien ja luulojen hullunmyllyssä, jossa jopa aito rakkauskin muuttuu vaikeaksi ja tuhoavaksi villipedoksi, joka täytyy taltuttaa keinolla millä hyvänsä.
Hyväksyntä ja rakkauden vastaanottaminen synnyttävät turvallisuutta, vapautta ja pyhää huolettomuutta. Kun joku on minulle tärkein aidossa rakkaudessa, tulee samalla kaikista ja kaikesta tärkeää minulle - minä itse mukaan lukien. Tajuan silloin kaiken arvon ja arvokkuuden sekä myös herkkyyden. Haluan suojella, varjella ja kohdella hellävaraisesti elämän antamia lahjoja ja kauneutta ympärilläni.
Rakastaminen teonsanana on maailman tärkein asia, se on tärkeämpää kuin tulla itse rakastetuksi. Jos rakastamme ja annamme sen hehkua meistä ulos, hyväksymme silloin niin itsemme, rakkauden kohteemme, kuin myös muut lähimmäisemme. Kyse on vain siitä, hyväksymmekö rakkautemme ilman määrittelyjä ja rajoja ja annammeko sille vapauden muuttaa meitä.

torstai 31. heinäkuuta 2014
Kipeä katkeruus
En osaa nykyään päättää kumpaan blogiini kirjoitan, siksi laitankin linkkejä vuoroin toiseen ja vuoroin toiseen. Kirjoitin Kuin viimeistä päivää- blogiini katkeruudesta ja jotenkin se aiheensa puolesta sopisi paremmin tähän blogiin, kun täällä tuppaan pohtimaan enemmän noita tunnemaailman ilmiöitä. Laitankin siis taas linkin sinne, jos aihe kiinnostaa: http://tuitsuli.vuodatus.net/lue/2014/07/varjele-minua-katkeruudelta
Itselläni on pieni pelko kummittelemassa takaraivossa siitä mahdollisuudesta, että eräänä päivänä joudun sellaisen katkeruuden valtaan, että menetän elämäniloni lopullisesti. Se johtunee siitä, että olen hyvin läheltä nähnyt, miten tuskaista ja surullista on katkeran ihmisen elämä, ja miten suuresti se myrkyttää ympäristöä. Siksi yritin kirjoittaa sitä ja niitä tunteita ulos itsestäni eräänä päivänä. Ei se yhdellä kirjoituskerralla poistu, mutta tärkeintä on oppia tunnistamaan itsessäni katkera mieliala ja pyrkiä jotenkin käsittelemään sitä ennen kuin se on syönyt kokonaan pois kauneuden tajuni ja herkkyyteni.
Tiedän, että olen suuressa vaarassa katkeroitua, koska olen saanut äidinmaidossa siihen hyvät lähtököhdat ja oppinut myös sietämään katkeruutta ympärilläni erittäin sitkeästi, vaikka se vaikealta on tuntunutkin. Ymmärrän myös katkeruuden syitä varmasti keskitasoa paremmin ja ehkä sitä kautta hyväksyn itsellenikin sen kaltaisia ajatuksia helpommin kuin moni muu. Siksi olenkin varuillani kuin saaliseläin. Herkkänä ja aistit auki. Masennus, jonka vallassa myös ajoittain olen, ei ole sama asia, vaikka senkin kanssa saan olla koko ajan kamppailemassa. Masennus kohdistuu enemmänkin omaan itseen negatiivisin ajatuksin, mutta katkeruus, se kääntyy ulospäin vihaamaan maailmaa ja osoittaa syyttävän sormensa milloin mihinkin epäkohtaan sulkien pois oman itsen mahdollisuudet muuttaa asioita. Muiden onnellisuudesta tulee silloin vain vihollisen voiton huutoa ja ihmisten positiivisuudesta tietämättömyyttä ja tyhmyyttä.
En tahdo tulla sellaiseksi. Mutta koko ajan käy vaikeammaksi säilyttää lapsenmielisyys ja usko elämän kantavaan voimaan. Toivon vain tämän tiedostavan ajatteluni kautta saavani voimaa taistella tuota ikävää tautia vastaan. Tiedän, että kyse on silti suuresta tunne-elämän ongelmasta ja ajattelulla siihen on aika vaikea vaikuttaa, mutta en nyt parempaakaan keinoa keksi. Toivon vain parasta (ja yritän olla pelkäämättä pahinta).

torstai 3. huhtikuuta 2014
Pohjaton suru
Olipa kerran tyttö, jonka elämä täyttyi monenlaisista ikävistä kokemuksista ja menetyksistä. Kun yksi kipu ja tuska loppui, oli jo uusi kolkuttamassa ovella. Mistään ei löytynyt korvaavia, hyviä kokemuksia ja niinpä tuosta tytöstä kasvoi ihminen, jonka sisimmän oli vallanut suru, jolle ei ollut pohjaa. Ei ollut sitä kohtaa sielunmaailmassa, jossa suru vihdoin irrottaisi otteensa ja josta alkaisi uusi luottavainen elämä. Hän oli tehnyt kaikkensa; taistellut kuin hullu, jopa opetellut surutyön tekemistä kaikenmaailman kirjoista, lopulta antautunut ja vain ollut, ja taas noussut taisteluun - löytämättä kuitenkaan lopullista rauhaa. Kului vuosikymmeniä. Suru ei vain hävinnyt. Se ei suostunut loppumaan.
Lopulta, kuin viimeisillä voimillaan, tyttö ajatteli: "Minun täytyy siis kai vain hyväksyä tämä surun kipu, sillä olen nähnyt, että se ei tule koskaan jättämään minua. Minun on kiitettävä sitä, sillä se on tehnyt minusta erilaisen. Olen oppinut myötätuntoa, nähnyt monia sateita ja myrskyjä, joskus jopa sateenkaariakin. Vaikka suruni on vienyt minulta kyvyn olla onnellinen pysyvästi, yritän hyväksyä senkin. Minun on nyt, viimein, opittava elämään suru sylissäni, suru peittonani ja löydettävä elämästäni tarkoitus sen kautta."
Tytön oli vaikea elää maailmassa, jossa suru on vain väliaikainen vieras useimmille. Suru eristi hänet muista, teki hänestä muiden silmissä vaikeasti lähestyttävän, ehkä oudonkin. Häntä pidettiin liian vakavana, liian paljon pohtivana. Hänen ainainen tapansa "ryömiä" mustissa tunteissa, mietiskellä niitä alituiseen ja sitten kuin taikaiskusta joskus esiin pyrskähtavät kummalliset ilonkiljahdukset saivat muut varpailleen. Kuka hän oli? Miten häneen pitää suhtautua? Tuo pieni herkkä ihmislapsi oli liian syvällä surussa ollakseen tavoitettavissa, ollakseen riittävän keveä lentämään muiden tahdissa. Välillä hän kyllä liiteli, mutta aina korkeammalla kuin muut. Useimmiten hän kuitenkin vain makasi siivet murtuneina maassa. Niinpä hän jäi yksin surunsa kanssa ja hänestä tuli surunlapsi,-sisar ja -kumppani. Koska suru oli ainoa joka häntä ymmärsi. Ainoa, joka ei koskaan hylännyt.
Mietin tässä hiljaa itsekseni nyt, voisiko surusta raskautetulla sielulla olla kuitenkin myös tarkoitus ja tehtävä? Onko jokin keino, jolla tuota taakkaa voisi keventää? Voisiko surusta jakaa muille niin, että se hyödyttää ja auttaa muita? En tiedä, mutta toivon niin. Silloin surusieluisellekin löytyisi koti tästä maailmasta. Ehkä hän voisi tarttua toista samanlaista kädestä ja taluttaa hänetkin kotiin, olla hänelle se joku, joka ymmärtää.

tiistai 1. huhtikuuta 2014
Luopumisen vuosisata
Viime vuodet ovat olleet luopumisen aikaa. Kun mietin tuota asiaa, noita vuosia, huomasin, että minullahan on monta runoakin luopumisesta, jo
monen vuoden ajalta. Voisin kirjoittaa varmaan romaaninkin luopumisesta
ja pystyttää oman yksityisen hautausmaankin kaikille luopumilleni
asioille.
Muistomerkkejä riittäisi kyllä mukavaksi rivistöksi. Löytyisi monen kokoista ja -näköistä, olisi pikkuruisia puisia ristejä ja muutama isompikin kivi, ehkä jopa pari valtavaa muistomonumenttiakin voitaisiin havaita keskellä hautausmaata tönöttämässä. Mutta sitä lähinnä mietin, että kuka auttaisi hautaamaan tuon hautausmaan kivineen ja risteineen? On työlästä kierrellä noilla kaikilla sadoilla muistomerkeillä päivästä toiseen, viikosta viikkoon, vuodesta toiseen, kuin lepoon ikuisesti kykenemätön ja yössä loputtomasti yksin ulvova haamu parka. Ei ole helppoa luopua.
Viime vuosina luovuin silti taas aika monesta asiasta, jopa unelmista. Osan tein pakon sanelemana, osan (muka) vapaaehtoisesti. Luovuin asuinpaikastani mielikaupungissa, luovuin ammatistani, luovuin voimantunnostani, luovuin hemmetinmoisesta määrästä tavaraa, luovuin turvallisuuden tunteesta, luovuin tasapainostani, luovuin yrittämisestä, luovuin kirjoittamisesta (osittain), luovuin illuusioista, luovuin rakkaudestani, luovuin terveydestä, luovuin tekoilosta, luovuin näennäisestä vapaudestani, luovuin sinusta, luovuin minusta.
Minusta tuntuu, etten omista enää mitään. Olenko nyt vapaa? En, onhan hautausmaa olemassa... enkä ole edes luopunut kaikesta. En ole luopunut huolehtimisesta enkä syyllisyydestä, en katumuksesta enkä kateudesta, en vihasta enkä surusta. Enkä varsinkan pakopaikoistani. Paljon on vielä tehtävää. Paljon kipattavaa hautausmaalle. Tervetuloa uusi vuosi ja uudet luopumiset, vanhat toki kummittelevat edelleen virkeänä ja minä niiden seassa haahuilen ja huhuilen...vähemmän virkeänä.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Unien voima
Allaoleva on kirjoitettu v.2017. *** Unilla on voimaa. Olen joskus, useinkin nähnyt unta rakastetuksi tulemisesta, tiedän siis miltä se t...
-
Tuli mieleeni analysoida intuitiivisesti Erinin Vanha Sydän -kappaleen lyriikkaa, eli mitä se itselleni merkitsee, minkälaisia mielleyhtymiä...
-
Mitä tiedän rakkaudesta? Olen rakastanut eli silloinhan minun täytyy tietää rakkaudesta jotain. Mutta ehkä haluatkin tietää miltä se tu...
-
Luin eilen tyttäreni tulevan opinnäytetyön läpi ikäänkuin neutraalina esilukijana ja "esiopponoijana" kertoakseni ensivakutelmiani...