Fanittamisen lyhyt oppimäärä

"Fanittaminen" terminä alkoi kaihertaa mielessäni tuossa aamun hämärinä tunteina. Mitä se tarkoittaa, mitä se antaa ja mihin se johtaa, vai johtaako mihinkään vai peräti harhaan?? Noihin kysymyksiiin en löytänyt vastausta, mutta aloin pohtia muulla tapaa faneja. Fani= ihminen (lähes jokainen meistä on joskus fanittanut jotain).

Itse olen kokenut fanina olemisen ja elämisen aika tuskaisaksikin aika ajoin ja jostain syystä en ole kokenut kuuluvani ns. normaaliin "fanikantaan" :) Aloin miettiä joitain mahdollisia "fanikategorioita", joihin voisin itseni sijoittaa. Mieleeni nousi heti aika monta erityyppistä fanitustyyliä;  "väliaikaisfanit", "on-off-fanit", "vainoharhaiset fanit", "elämäni riippuu bändistä"-fanit", "iilimato-fanit", "uhrilahjafanit", "puumafanit" (ikäni puolesta sopisin tähän mainiosti), "sekoilevat hihhuli-fanit", "viha-rakkaussuhde fanit", "hartaat harrastaja-fanit" ja lopulta ne, ah niin "vilpittömät fanit".

Käydäänpä nyt läpi tuo lista kohta kohdalta, jotta tutustumme paremmin jokaiseen kategoriaan. Ehkä löydän itseni jostain tuolta ja alan sen jälkeen tuntea kuuluvani ryhmään aidosti.

"väliaikaisfani" = innostuu hirveästi artistista, hihkuu hetken, joskus jopa viikkoja, mutta sitten unohtaa koko jutun ja siirtyy muihin, kiinnostavampiin aiheisiin eikä enää palaa takaisin, ainakaan suurena fanina.

"on-off-fani" = saa innostuspuuskia tasaisen tappavin väliajoin. Yleensä innoittuminen tulee esiin esimerkiksi uuden levyn (musiikista puheen ollen) ilmestymisen aikoihin tai jonkin satunnaisen livekeikan yhteydessä. Väliajoilla unohtaa koko artistin olemassaolon.

"vainoharhainen fani"= kuvittelee olevansa artistin kanssa suuremmassa yhteydessä kuin onkaan. Lukee merkkejä ja viestejä keikoilla ja levyn lyriikasta. Kokee ja näkee monenlaista sellaista ihmeellistä asiaa, mitä muut eivät näe. Kaikki näyt eivät ole aina positiivisia. Vaikein fanituksen tila.

"elämäni riippuu bändistä"-fani" = kokee, että jos ei pääse yhteyteen bändin/artistin kanssa edes pienellä tavalla (katsekontakti ym.) elämä päättyy siihen tai ainakin on hyvin tyhjää ja kurjaa. Juoksee keikoilla niin paljon kuin on mahdollista, hengittää artisti-ilmaa ja elää sen voimalla seuraavaan keikkaan asti. Addiktoivin tila.

"iilimato-fani"= ärsyttävä tapaus, joka jatkuvasti viestittelee twitterissä, myspacessa, facebookissa ja vaikka missä artistille ja pitää itseään näin esillä, jotta artisti ei voisi häntä unohtaa. Mielistelee ja kiittelee ylitsevuotavasti jokaisen pienenkin asian takia. Täysin epäuskottava tyyppi (artistin mielestä). Omasta mielestään pelkästään ystävällinen ja kannustava.

"uhrilahja-fani"= samantyyppinen kuin "elämäni riippuu bändistä"-fani, mutta tekee asioiden eteen hurjasti töitä ajatellen myös bändin/artistin etua (ei tietenkään omaa etuaan?), promoaa loputtomasti, antaa lahjoja ja tekee ilmaistyötä myös muiden fanien hyväksi. Kauniin koiramainen otus, joka miellyttää artistia suunnattomasti. Saakin rapsutuksia palkinnoksi säännöllisin väliajoin.

"puumafani"= keski-ikäinen (joskus myös nuorempi, mutta silloin termi on "kuumafani") naispuolinen ihminen, joka hilluu keikoilla kaljalasin kanssa eturivin tuntumassa, johon hän sai itsensä kammettua hyvin harjoitetulla kyynärpäätekniikalla. On usein myös pikkuhiprakassa ja yrittää joka välissä tarttua artistiin kiinni pitkillä punaisilla kynsillään. Ei kunnioita artistin reviiriä. Elättelee toivetta yhden yön kuumasta suhteesta kyseiseen artistiin. Ei omista sen suurempia tai ylevämpiä toiveita.

"sekoileva hihhuli"-fani= tämä on jotenkin harmiton, mutta joskus myös kiusallinen tapaus. Menee yleensä keikoilla sekaisin artistin läheisyydestä, ei tällöin osaa hillitä itseään ja joutuu jälkikäteen joskus nolostelemaan hyppimistään, kiljumistaan tai joskus jopa artistiin kajoamistaan. Osaa katua, ei halua mitään pahaa, mutta hetkellisessä innossaan unohtaa joskus säännöt.

"viha-rakkaussuhde-fani"= älykkään tunnepitoinen fanittamisessaan ja analyyttisen tarkka artistin tekemisten suhteen. Kuuntelee kaikki tuotokset erittäin kriittisellä korvalla ja ärtyy valtavasti, jos ne eivät tyydytä häntä. Ei osaa sopeutua kovinkaan hyvin artistin taiteellisiin muutoksiin, mutta antaa anteeksi ja löytää kohteestaan uutta rakastettavaa ennen pitkää taas uudelleen.

"harras harrastaja-fani"=tämä ihminen todella harrastaa fanittamista. Hän käy useiden artistien keikoilla (pitäen näin yllä hyvää keikkakuntoa), ostaa fanituotteita ja pitää kalenteriaan vapaana mielibändin tulevaa keikkakiertuetta silmällä pitäen. Kuten hyvään harrastukseen kuuluu, rahaa ei säästetä eikä mietitä harrastusta kehitettäessä ja ylläpidettäessä. Harras harrastaja-fani on hyvin johdonmukainen toimissaan ja tavoitteena on vain kaikki mielibändin keikat, ei sen enempää eikä vähempää. Hän myös laskee keikkalukumääränsä tarkasti, koska se kannustaa häntä eteenpäin. Loputon sitkeys, kestävyys, kärsivällisyys ja uskollisuus ovat tämän tyypin perusominaisuudet.

"vilpitön fani"= tämä tyyppi pitää sisällään kaikki nuo ylläolevat kategoriat jossain määrin. Niiden lisäksi hän yrittää tajuta ja tiedostaa koko ajan, että tämä on vain fanitusta...mutta ei kuitenkaan tajua miksi tämä on näin suurta?? Taistelee harhoja vastaan, yrittää pysyä realiteeteissa kynsin ja hampain kiinni. Rakastaa, haluaa tulla rakastetuksi. On ihminen, kuten on rakas artistimmekin. Miettii, miksi tuo "turva-aita" fanin ja artistin välillä on niin korkea, ettei sen läpi pääse todellinen ihmisyys puikahtamaan läpi ja koskettamaan. Miksi fanius vie pois mahdollisuuden ihmisyyden ja tasavertaisuuden kokemiseen artistin ja fanin väliltä? Vilpitön fani osaa kysellä, mutta osaa myös iloita.

Loppusanoina faniudesta sanoisin, että itselleni se on rakkautta musiikkiin, taiteeseen ja ihmisiin sen takana. Fanitan myös lasteni musiikkia ja lapsiani. Fanittaminen ei tarkoita, että on kaksi vastapuolta, että olisi kuolaavat fanit ja hienostuneet artistit. Ei, se on yhteinen kokemus. Esittäminen ja vastaanottaminen. Siitä syntyy vasta taide-elämys, ja tarkoitus taiteen tekemiselle. Toki artisti itse on oman taiteensa ensimmäinen fani. Näin ajattelen itse. Aito taide syntyy ensin itsestä itselle ja siirtyy siitä laajemmalle yleisölle, jos artisti niin haluaa.

"Viehkeä" kissatarina

Toisessa blogissani hyppäsi vastaan muutama vuosi sitten kirjoittamani kissatarina "Kissan päiviä". Nyt kun minulla on ihan oikea katti hoidossani täällä kotosalla, laitan linkin tuohon höpsöön, mutta myös "traagiseen", erään tyttökissan elämästä kertovaan pikku novelliin. Kyseessä siis romantiikkaa, kipua ja selviytymistä. Olkaa hyvä! Reginanovellia pukkaa...

Kissan päiviä

Hidasta elämää

Loistava tarina tuli vastaan äsken. Lukekaapa ja muistakaa, mikä on elämässä tärkeintä!

http://hidastaelamaa.fi/2011/01/tarina-kalastajasta-ja-liikemiehesta/

Tähän ei tarvitse lisätä mitään, koska tarina itsessään on niin valaiseva. Mun filosofia vain pilaisi tarinan opetuksen. Osaan kyllä jauhaa, täsmentää ja kerrata...mut ei nyt. Joskus toiste. :)

Kirjoitus- ja unelmalukko

Olen ollut viime viikkoina lukossa tai vähintäänkin haluton kirjoittamaan mitään omista asioistani tänne tai yleensäkään mistään asioista. No, tänään sain kuitenkin kirjoitettua yhden uuden runon ja sen myötä tuo kyseinen "lukko" avautui, mutta eri asia onkin, tuleeko mitään erityistä pitemmän kirjoittamisen arvoista mieleen juuri nyt. Luulisi omassa blogissaan olevan helppoa jaaritella sitä sun tätä, mutta ei se ole.

Viime aikoina olen kokenut, ettei minulla yksinkertaisesti ole mitään sanottavaa, ei itselleni eikä kellekkään muulle. Tyhjä olo siis. Olen lukenut paljon monenlaista, mutta se ei ole suinkaan kirjoitushalujani lisännyt, päinvastoin olen kokenut tietämättömyyteni vain kasvaneen ja sitä myötä tyhjyyden tunteen vain lisääntyvän. Toisaalta eihän tämä blogi ole mikään tietokanava, vaan pelkästään omien ajatuksieni kanava. Olen pyrkinyt viime aikoina vähentämään myös turhaa ajattelua, siitä varmaan johtuu se, ettei ole mitään sanottavaakaan. Jos en ajattele, en voi kirjoittaa tai puhua? Runoissa on se etu, että niitä ei tarvitse ajatella, ne syntyvät alitajunnan kautta, jos vain antaa sille luvan toimia. Ehkä tämä blogikin voisi olla alitajunnan tuottamaa hyppelehtivää virtaa ajoittain. Tulee mitä tulee ja niin edelleen....

Viimeaikoina on ollut kaksi pääajatusta tai päätöstä elämässäni. Lopetan haikailun ja lopetan pähkäilyn. Alan elää tätä päivää, realiteeteissa, jalat nivusia myöten maassa (tosin eteenpäin meno on vaikeaa noin syvällä?!) Katson vain siihen mikä on totta, todellista. Entäs unelmointi sitten? Unelmat ovat unelmia ja elämä on elämää unelmien kera tai ilman. Molemmille tavoille elää on paikkansa ja aikansa. Unelmat voivat johtaa tietä, tai näyttää valoa. Ne ovat tarpeellisia. Olen kirjoittanut jopa pienen käsikirjoituksen unelmista, puhunut unelmien puolesta, mutta tänä päivänä olen itse hyvin kaukana unelmistani. Niiden tavoittelu on tuottanut suurta kipua ja saanut itsetunnon valahtamaan jopa entistäkin alemmaksi. En syytä silti unelmia, en syytä ketään. Olen vain tällainen ihminen.

Olen ihminen, jonka suurin unelma on rakastaa ja tulla rakastetuksi parisuhteessa, (tai vastaavassa) ja vaikka miten  olen yrittänyt jankuttaa itselleni, että yksin on hyvä oppia elämään ja kokemaan itsearvostusta, sen kokeminen sisäisesti ei ole täysin onnistunut. Itsetuntoni näyttää riippuvan muista ihmisistä. Ja Huom! Olen elänyt jo vuosia yksin ja todella hallitsen sen taidon ja myös viihdyn yksikseni...siltikin... Toinen unelmani on olla oma itseni aidosti, tulla hyväksytyksi tällaisenaan ja olla näkyvä muille. Sekään ei ole täysin onnistunut. Koen jatkuvasti olevani näkymätön jostain syystä. Siksipä päätänkin olla tässä ja nyt, ihan tällaisena "näkymättömänä" minuna ja tässä totuudessa, tyytyväinen olooni, tai mitä nyt milloinkin olenkin. Jos joskus ottaakin päähän olla minä, ottakoon. Haikailu hiiteen ja pähkäily pannaan. Elän vain nyt, ja tätä hetkeä on viisasta käsitellä rehellisesti.

Olen kokenut että turhasta ajattelusta, suunnittelusta, jossittelusta ja unelmoinnista luopuminen tekee hyvää ja keventää oloa. Sen sijaan, että haaveilisin kaikesta mitä joskus mahdollisesti olisi kiva saavuttaa tai saada, ja touhuaisin epämääräisissä projekteissa niitä ajatellen, elän ja teen sitä mistä tykkään juuri nyt. Eikö se ole jo melkoista unelmassa elämistä?

Ok, en minä kaukaisiakaan unelmia silti kiellä. Jos lukisitte käsikirjoitukseni "Unelman Tiellä", ihmettelisitte, miksi olen nyt  kääntänyt selkäni itselleni ja oivalluksilleni hyvästä unelmoinnista. No, se on kuulkaas niin, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä ja minä olen juuri niitä ihmisiä, jotka eivät yleensä elä opetuksiensa mukaisesti itse. Miksi? Vastaukseksi tarvittaisiin psykologian syvällinen pohdiskelutunti ja siihen en jaksa nyt ryhtyä. Lyhyesti voisin vastata, että uskon kyllä muiden ihmisten unelmiin mutta omieni kohdalla olen tottunut yleensä luovuttamaan. Tottumus on toinen luonto ja kuka se onkaan jälleen "unelman tiellä"? Kukapa muu, kuin minä itse.

Barry Long ja henkinen etsintä

Olen viime päivinä lukenut kaksi Barry Longin teosta. Long on australialainen, jo edesmennyt (v.2003) henkinen mestari, jonka opetukset ovat levinneet laajalle. Itselleni hän tosin oli ihan uusi tuttavuus. Nämä kirjat jotka nyt olen "melkein" lukenut ovat todella kiinnostavia, mutta joiltakin osin itselleni toistaiseksi ehkä liiankin "erikoisia" ajatusmaailmaltaan, kieleltäänkin turhan monimutkaisia, vaikkakin takakansi väittää, että kirjalijan opetukset ovat käytännönläheisiä. Hmm...joko olen tullut todella vanhaksi ja laiskaksi tai sitten olen vain tällainen erityisen yksinkertaisen kielen rakastaja. Arvostan ihmisen kykyä sanoa syvätkin asiat  lyhyesti, ilman koukeroita ja sivupolkuja. Opetuksen käytännönläheisyys liittynee noiden viisauksien löytämiseen käytännöstä, käyttäytymisestä suhteellisen selkeästi, joka onkin tavallaan totta. Silti noissa kirjoissa uhkaa perusasia omalla kohdallani hukkua monisanaisuuden ja sanoisinpa, jopa paatoksen alle. Ainakin itselläni (egollani?) kävi niin, että joissakin kohdissa hypin jopa yli...hui. No mutta, en alkanut kyllä minkäänlaista kirja-arvostelua tässä kirjoittaa, sillä nuo kirjat ansaitsevat muunlaista huomiota kuin pelkän arvostelun.

Kirjailija itse sanoo kirjojensa olevan energeettisiä, joten ei ole niinkään väliä, muistanko lukemaani, tärkeintä on sanojen ja lauseiden tuottama energia ja voima. Toisaalta hän kehoittaa lukemaan  kirjat yhä uudestaan, varmaankin juuri tuon energian tähden. Täytyy myöntää, että niillä on ollut tehoa. Ne vievät minuakin rohkeasti kohti oman itseni totuutta (kipeää totuutta), kohti rehellisyyttä, kohti valaistumista ja kohti hetkessä elämistä. Olen kokenut voimaantuneeni pelkästään vain lukemalla ilman ymmärrystäkin noita outoja, mutta jotenkin niin ihanan raikkaita sanoja nyt pari päivää. Olen tuntenut kummallista tasapainoa tajutessani silmänräpäyksellisesti oman todellisen itseni kaiken ympärilleni kerääntyneen persoonakuonan alla.

Oman sokeuden, valheellisuuden ja laumasieluisuuden näkeminen ei tunnu hyvältä, mutta se on tie, jonka läpi on jokaisen kuljettava löytääkseen itsensä lopulta puhtaana, ilman ehdollistumia. Alan tajuta (muistaa), ettei todellinen minä/minuus/itse ole menneisyyteni ja sen jälkeenjättämä tuska, tai tulevaisuus ja siihen liittyvät toiveet, ei ailahtelevat tunteet ja niistä johtuvat reaktiot ja nolot tilanteet, ei halut, tavoitteet tai mitään tuollaista. Ei, ne ovat persoonallisuuttani kyllä, mutta hiljaisuudessa, tässä hetkessä ja "minä olen"- tietoisuudessa löydän todellisen vapaan itseni ja  samalla löydän ihmeellisen rauhan ja ilon. Silloin tapahtuu myös tämä: "Vain pelko kuolee" (toisen kirjan nimi) ja vain silloin...Rakkaus voi syntyä/löytyä uudelleen ja kykenee myös pysymään elossa.

Nämä Barry Longin opit eivät ole täysin uutta minulle, olin vain taas unohtanut ne ja muutkin vastaavat, kuten niin usein ennenkin on käynyt. Onneksi lainasin samaiselta henkiseltä opettajalta myös meditaatio-oppaan. On tullut aika opetella ja nähdä vähän vaivaa todellisen hiljentymisen eteen. Olen ollut tähän asti enemmänkin sellainen "henkisiä asioita rauhassa tuumaileva" tyyppi, en niinkään noiden oppien tekijä...tai sanoisinko niissä "olija". Todellista Olemista siis oppimaan seuraavaksi.

Onneksi en omista ystäviä

Minua ei ole kirjoituttanut aikoihin, ei myöskään valokuvatuttanut saatikka laulattanut. Kahta viimeistä olen silti "suorittanut", jotten ihan jämähtäisi tekemättömyyteen. En ole nimittäin suorittanut mitään muutakaan ihmeellistä niiden sijaan. Olen kyllä tavannut ystäviäni, joten se puoli on ollut suurinpiirtein hoidossa, vaikka selkeästi koenkin eläväni nyt jonkin tason erakkoelämää. Ilman aktiivisia ihmisiä ympärilläni olisin pelkästään yksin kolossani ihmettelemässä sitä,  että miten tässä nyt näin kävi.

Olen ollut aina yksinoloa arvostava ihminen. Jo lapsena viihdyin hyvin oman itseni ja toisaalta kirjojen mielikuvitusmaailmassa ja ehkäpä siitä syystä minulle ei ole jäänyt elämääni lapsuuden tai nuoruuden ajoilta yhtään ystävää jäljelle. En edes muista heidän nimiään. En myöskään muista yhdenkään luokkakaverini nimeä. En ole osannut liittyä elämääni tuleviin uusiin ihmisiin tunnetasolla kovinkaan vahvasti. On ollut kuitenkin joitakin harvoja ja valittuja, joista on tullut todella tärkeitä. Osa menneen elämäni ihmisistä imaisi minusta niin paljon itseensä voimaa, että ehkä siitä syystä en ole voinut/ jaksanut ottaa vastaan moniakaan uusia ihmisiä elämääni, vaikka heitä olisi ollut varmasti tarjolla. Nykyään olenkin hyvin tarkka siitä, etten anna itsestäni liikaa, joskus se menee jopa överiksi, antamattomuus nimittäin, mutta oppia ja kasvua ikä kaikki.

Aloin vuosien kuluessa rakastaa yksinolemista yhä enemmän ja enemmän, se oli minulle se paras keino olla oma itsensä todella ja rentoutua aidosti. En tiedä, pitäisikö minun kokea tuosta syyllisyyttä? En aio kokea sitä, aion hyväksyä oman itseni tällaisena, mutta matka on vielä kesken. Mietin päivittäin sitä, mihin kuulun, kuka olen, minne menen ja en ole sinut monenkaan kohdan kanssa omassa itsessäni, silti olen päättänyt oppia hyväksymään sen, mitä minusta on tullut tähän päivään mennessä ja jokainen päivähän tuo mukanaan uutta hyväksyttävää. Joskus on hyväksyttävä se, että mitään muutosta ei ole tapahtunut. Haluan edelleen olla yksikseni enimmäkseen ja olen hukassa tieni tarkoituksesta. Nuo ovat kaksi asiaa, jotka eivät tunnu muuttuvan ja taitaa niitä olla muitakin.

Ystävyys on minulle arvoitus, mutta tiedän kyllä omistavani muutaman ystävän. Tai nimenomaan en omista heitä, eivätkä he minua, siksi kai olemmekin ystäviä. Eikä meillä ole tarvetta muuttaa toista eikä toivottavasti tarvetta pitää toista ennallaan. Ystävyys jatkuu, mikäli pystymme sopeutumaan ystäviemme ja itsemme kasvuun ja muuttumiseen. Mikäli emme sopeudu tai hyväksy, ystävyys loppuu. Näin olen kokenut. Ystävyys, kuten rakkauskin vaatii vapautta, hyväksymistä ja karsivällisyyttä. Saan olla kiitollinen, että tunnen ihmisiä, jotka ovat päättäneet antaa minun olla mikä olen. Niin minäkin teen heille. Se on ainoa tapa mennä eteenpäin. Rinnakkain, mutta sopivan välimatkan päässä kasvutilan antamiseksi. Ehkä joskus olemme eri teillä, kuljemme hetkisen kaukana toisistamme, mutta yhteenpalatessa jaamme kokemuksemme ja sitten mietimme, jatkammeko eteenpäin yhdessä vai erikseen. Onneksi on vapaus valita. Onneksi on ystäviä, joita emme omista.