keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Vanhenemisen ristiriitaa

Vanheneminen on outoa, ei kai sitä muutenkaan voi ilmaista. Miettikää - sisällämme asuu keskenkasvuinen mieli, tässä vanhenevassa kehossa asuu jotain hyvin nuorta, ehkä jopa iätöntä. Välillä tunnen itseni aikuiseksi, aikuisemmaksi, mutta sitten taas toisessa hetkessä olen kuin lapsi sormi suussa ja kaikki opittu on jossain unohduksissa. Katson peiliin ja ihmettelen, miksi näytän tältä miltä näytän. Miksi koko olemukseni on käynyt vieraaksi. Tämä on kuin murrosikä - olo on kömpelö, en hallitse enää raajojani. Kävelen erikoisesti ja köpötys ei ole enää vieras sana kokemusmaailmassani. Ei, se on tuttuakin tutumpaa. Varsinkin, kun ulkona jäisillä kaduilla etenen katse maahan luotuna ottaen tipuaskeleita ja mietin, mistä voisin ostaa kenkiini liukuesteet. Lenkille kaipaa jotain tukea ja ne 45-vuotislahjaksi saadut kävelysauvat, jotka silloin ehkä tuntuivat hiukan mummomaisilta, tuntuvat niin tarpeellisilta nyt. Ei siksi, että kävely olisi reippaampaa, vaan siksi, että niihin voi nojailla mukavasti aina silloin tällöin köpöttelyn lomassa.

Mutta miltä tuntuu, kun ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä alkaa jossain vaiheessa elinkaarta väistämättä kasvaa ja kasvaa. Se tuntuu jo nyt 56-vuotiaana todella kummalliselta. Yleensä sanotaan, että ihmiset vanhetessaan tyyntyvät ja tyytyvät siihen mitä on ja hyväksyvät olemassa olevan totuuden ja todellisuuden. Ehkä niin onkin joidenkin kohdalla, vaikka uskonkin, että ristiriita sisäisen ja ulkoisen tunteen ja tunnelman välillä kasvaa koko ajan lähes jokaisen ihmisen kohdalla. Tuon ristiriidan ei tarvitse olla kuitenkaan negatiivinen asia. Sitä kannattaa vain hiukan tutkia.

Mitä tapahtuu siis, kun ihminen vanhenee ja muuttuu vuosi vuodelta enemmän ulkoisesti itselleen vieraaksi tai alkaa muistuttaa vaikkapa omaa äitiään tai isovanhempiaan. Omilta vanhemmilta näyttäminen on monelle sellainen "ei, en halua"- juttu. Se kertoo konkreettisesta ikääntymisestä ja samalla myös juuret paljastuvat ja joillekin juuri ne juuret, joita ei niin tahtoisi tunnustaa omikseen.

 Ajattelen, että ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä on kuin silta, jossa hämmennys kehosta on sillan toisessa päässä ja toisessa päässä puolestaan on muuttumaton minuus, ikuinen nuoruus ja viattomuus. Siellä on tietoisuus jostain pysyvästä meissä. Tuolla sillalla voi käyskennellä puolivälissä maisemia katsellen, jolloin mieli hyväksyy molemmat puolet todellisuudeksi. Silloin on ikään kuin sinut itsensä kanssa. Välillä voi kävellä sillan päähän asti ja keskittyä olemaan enemmän sisäisyytensä kanssa sen vilpittömyydestä ja viattomuudesta nauttien. Toisinaan elämässä taas täytyy kohdata ikä ja sen tuottamat rajoitteet huomioon ottaen ja armahtavaisesti antaa itselleen kehon vaatima lepotako.

Ulkoinen rapistuminen kertoo kuitenkin egolle karua kieltä. En voi riippua kiinni ulkoisissa asioissa - kehoni kertoo sen minulle selvästi. Kaikesta ulkoisesta on luovuttava jossain vaiheessa. Vanheneminen on tavallaan viesti, joka kertoo ihmiselle, että on aika lakata pikkuhiljaa riippumasta kiinni yhtään missään, koska kaikki on häilyväistä ja muuttuu ennen kuin huomaatkaan. On pakko (jos haluaa olla onnellinen) hyväksyä se mitä on nyt, tehdä se mitä haluaa - nyt. Sisäinen ihminen ei vanhene, ei rypisty, eikä ala köpöttää. Koen, että oma sisäinen ihmiseni on vakaampi koko ajan. Sen ei tarvitse enää kompuroida niin paljoa ja jos se kaatuu, se hyväksyy sen ilman suurempia ihmettelyjä. Olen löytämässä kyvyn hyväksyä kaikki asiat sellaisena, kuin ne tulevat. Ehkä se on ikääntymisen ansiota ainakin osittain.

Silti ristiriita, jonka koen katsoessani itseäni tuoreissa valokuvissa on aina läsnä. Näytän äidiltäni, en minulta, en siltä, mitä tunnen sisälläni. Olen muuttumassa vieraaksi itselleni, mutta se vierauden tuntu vie minua lähemmäksi omaa nuorta sisintäni. Se on nyt tutumpi kuin tuo vanheneva nainen peilissä tai kuvissa. En kuitenkaan halveksi tuota hiukan oudolta vaikuttavaa, joskus äitini "tietäväisellä" äänellä puhuvaa hahmoa. Ei, koen myötätuntoa ja lämpöä. Niin paljon nuo silmät ovat nähneet, niin paljon nuo rypistyvät kädet ovat tehneet erilaisia, ihmeellisiä asioita. Tuo mieli, kuinka se on oppinut ja kuinka paljon unohtanut. Keho muistaa kaiken ja vanhenee, koska se joutuu kantamaan painavia taakkoja - usein itse aiheutettuja. Tuo rapistunut mielen asumus natisee ja nitisee nahkoissaan, mutta sen muisti on veitsenterävä ja elämisen jäljet esillä, kuten käyttöastiassa kuuluukin olla.

Mieli, sielu, mikä onkaan sisällämme ei vanhene, mutta suostuu mieluusti asumaan vanhemmassakin kehossa ja tuntuu itseasiassa viihtyvän siellä päivä päivältä paremmin.


maanantai 3. lokakuuta 2016

Vasta sen löysin, nytkö pitää jo pois antaa

"Elämän ensimmäinen puolikas on omistettu terveen egon rakentamiseen.
Elämän toinen puolikas on matka sisäisyyteen ja egosta luopumista."

- C.G. Jung
****
Olen kirjoittanut identiteetin etsinnästäni joitakin vuosia sitten. Jossain vaiheessa elämääni koin, että identiteettini on todella hauras ja rakentumaton. Haastavan lapsuuteni ja nuoruuteni jälkeen olin jäänyt hiukan keskeneräiseksi itsetunnoltani. Minulla oli/on useita hienoja roolihahmoja (äiti, tytär, vaimo, sairaanhoitaja, laulaja, kuntosali-intoilija, remonttireiska, runoilija, valokuvaaja jne.), joiden kautta kykenin toimimaan ja olemaan jotain "erityistä", mutta jossain sisälläni olin tietämätön siitä kuka ja minkälainen oikein olin ja usein pelkäsinkin tulevani paljastetuksi. Ajattelin, että jos roolit ja kulissit särkyvät ympäriltäni, jäljelle ei jää ainakaan mitään "hyvää" tai "kaunista". Lopulta kulissit sitten särkyivätkin ja sen seurauksena tein kovan ja hikisen, jopa verenmakuisen vuosien työn löytääkseni aidon identiteettini ja eheyttääkseni "egoni" ihmismäiseen kuntoon. Kaikki tuo selviytymistaisteluksi kuvaamani aika ja sen tuottamat "sotavoitot" eivät kuitenkaan lopultakaan tyydyttäneet kaipuutani löytää todellinen minuuteni, koska todellinen minuus ei ole sama asia kuin ego tai pinnallinen identiteetti.

Olen tajunnut jo pitkään, että se mitä hain ja yritin rakentaa, ei ollutkaan sitä mitä syvimmältäni olin ja missä kokisin rauhaa. Siinä ei ole mitään pahaa sinänsä, että rikkoutuneen/kehittymättömän identiteetin yrittää saada mahdollisimman ehjäksi ja "terveeksi", ja tekee ihania, luovia asioita ja kehittyy niissä hyväksi ja voi siten vaikka palvella maailmaa. Kuitenkin kaiken itsensä kehittämisen ohessa ja jälkeen (miten nyt vaan) on kuitenkin vielä tärkeämpää oppia lopulta luopumaan siitä uskosta, että se mitä minä olen saanut aikaan elämässä, mitä mieltä minä olen asioista tai kuinka oikeassa minä olen, olisi merkittävää. Tuo kaikki (ja paljon muutakin) on egon tapa ajatella ja pitää itseään hengissä. Tuossa sitaatissa Jung puhuu "terveen egon" rakentamisesta, olen oppinut itse, ettei tervettä egoa ole olemassakaan, on vain ego, joka reagoi enemmän tai vähemmän, uskoo itseensä ja ajatuksiinsa enemmän tai vähemmän, hallitsee ihmisen toimintaa enemmän tai vähemmän. Tärkeintä on opetella löytämään ilo, rakkaus ja rauha sieltä, missä egolla ja pinnallisella identiteetillä ei ole mitään valtaa eikä merkitystä eli egon tuolta puolen.

Suosittelen kaikille egon pyörityksestä irtihaluaville lukemiseksi vaikkapa Eckhart Tollen kirjoja. Luen parhaillaan hänen kirjaansa Uusi Maa. Olen edennyt lukemisessani tosi hitaasti, sillä kirja on niin täynnä valoa ja viisautta, että haluan ehtiä imeä sitä itseeni mahdollisimman paljon enkä siis kiirehdi. Joskus jos innostun jostain kirjasta paljon, luen sen hirveällä vauhdilla ja ahmien, mutta nyt haluan nauttia. Luopuminen ja siitä lukeminen voi todella olla kokemus, joka synnyttää rauhaa ja iloa, jopa kärsivällisyyttä. :)

Oppia ikä kaikki

(Tämä teksti on kirjoitettu puolitoista vuotta sitten toiseen blogiini, mutta on edelleen totta itselleni.)

****

Tuntuu kovasti siltä, että olen tällä hetkellä valtavassa oppimisen ja oivaltamisen vaiheessa. Kirjoittelen näitä ylös itselleni ja teillekin, että sitten kun unohdan (taas) voin palata katsomaan, et kyllä minä joskus jotain olen hoksannutkin. Tunnen itseni jo siinä mielessä aika hyvin, että näiden vuosien varrella olen oivaltanut isoja asioita moneen kertaan ja yhtä lahjakkaasti ne myös jonnekin alitajunnan syövereihin kadottanut, kun elämä on alkanut potkia päähän TAI toisin sanoen, olen itse unohduksellani saanut aikaan kaaoksen elämässäni ja palannut vanhoihin tapoihin ja ajatusmalleihin. Niihin on hirveän helppo palata, koska ne ovat niin äärettömän tuttuja kuvioita, jopa turvallisia ja usein hetkellisesti kovinkin palkitsevia. Ja koska osaan ne niin hyvin, koen jonkinmoista "taitavuutta", vaikka asia olisi huonokin ja tekisi minulle pahaa. Ihminen on niin kummallinen otus.

Uusien asioiden opettelu puolestaan vaatii, kuten jokainen tietää, kärsivällisyyttä ja sen tajuamista, että palkinto kenties ei tule ihan siinä samassa hetkessä, vaan hiukan täytyy sietää epämukavuutta ja epävarmuutta, jopa epäonnistumisia. Täytyy sietää jopa hukassa olemisen tunnetta, joka on yksi pahimpia - ainakin itselleni. Kun ei ole varma, löytääkö sitä tietä enää ollenkaan.

Lapsilta kysytään usein koulupäivän jälkeen: No, mitäs sinä tänään opit? Minäkin haluan kysyä päivittäin itseltäni: Mitä minä tänään opin? Sillä ihan jokainen päivä on oppimisen päivä. Joku toki voi olla niin pitkällä, että osaa vain olla ja nauttia työntuloksista, mutta heitä on aika vähän tässä maailmassa. Haluan oppia nauttimaan opitusta ja haluan oppia lisää. Minulla on hirmuinen nälkä tällä hetkellä oppia, oppia ja taas oppia (montakohan kertaa tuo sana on jo tullut sanottua). Nautin tästä niin kauan kuin tätä kestää ja jos se loppuu ja väsyn, niin sitten lepään, se on niin yksinkertaista.

Lopuksi vastaus tai edes joku asia, mitä olen oppinut tähän hetkeen mennessä tänä päivänä. Opin, että irtipäästäminen, josta olen niin paljon kirjoittanut, ei olekaan aidoimmillaan "irtipäästämistä", vaan sen takana tai alla olevan asian kohtaamista ja tiedostamista. Sen havaitsemista, että olen itse valinnut pitää kiinni. On varmasti myös totta, että joitakin, itseasiassa kaikkia noita asioita joissa olen riippunut, on tarvittu jonkun toisen, syvemmän tunteen hallitsemiseen tai peittämiseen. Niinpä "irtipäästämisen" seurauksena kohdattavaksi tuleekin aika isoja ja kipeitä tunteita.

En väitä, että jep, tajusin tämän nyt tässä heti kokonaan, mennäänpä siis seuraavaan asiaan ja koskaan en enää riipu missään kiinni, hallelujaa! Eipä varmastikaan ole niin, mutta tämä on yksi askel, yksi alku, yksi välähdys. Näitä odottelen lisää malttamattomana, oppien, mutta pitäen mielessä, että olen tässä, en voi edetä nopeammin kuin hetki kerrallaan. Tässä olen - nyt. Ja jostain kumman syystä koen onnea.

Tavoite vai sen puute?

Löysin itseni kuuntelemasta erästä myyntivalmennusvideota ja törmäsin sanaan tavoitteet ja niiden merkitys. Myyntityössä jos missä tavoitteet ovat varmasti usein erittäin suuressa merkityksessä. On myyntilukuja, joita tavoitellaan, on strategioita. Elämää täysin ilman tavoitteita on vaikea elää, ainakin kaukaiset unelmat ja haaveet ovat varmasti lähes jokaisen mielessä jossakin muodossa päivittäin. Ne ovat loistavia kannustimia ja eteenpäin potkijoita toisinaan, ja kuitenkin samalla ne ovat kuin kaksiteräinen miekka.

Tuossa myyntityöhön opastavassa videossa, yllättävää kyllä, ei keskityttykään hiomaan tavoitteita paremmiksi, vaan pyrkimään kohti  tavoitteetonta tilaa. Miksi, no kuulemma siksi, koska tavoitteet aiheuttavat pettymyksiä. No, eikö sitten saisi olla pettymyksiä? Saa ja tulee luultavasti aina olemaan, mutta vähentämällä jäykkiä tavoitteita elämälle, omalle itselle, millekkään, me palaudumme tähän hetkeen ja tilaan, jossa kaikki on vielä vapaata olemaan juuri sitä mitä se on. Jossa ei tarvitse pyrkiä jotakin kohti, olla jotain enemmän, olla saavuttamassa jotain, jotta olisi onnellisempi. Se on tila, jossa meillä on jo kaikki ja jossa on tilaa ilolle ja lapsenmielisyydelle. Tällä tavoin kykenemme vähentämään pettymyksen tunteita. Ja kuka niitä kaipaa? En minä ainakaan. Hyvä myyjäkään ei aseta myyntitilanteelle tavoitetta, vaan etenee tuotteen esittelyssä ja vuorovaikutuksessa ilon ja innon kautta. Hän uskoo asiaansa, kertoo siitä aidosti, tyytyväisenä tuotteeseensa. Mitä muuta tarvitaan? Ostaja ostaa, jos haluaa ja ilman pakkomyyntiä luultavimmin ostaa useimmin, koska ei koe painostusta.

Tavoitteet voivat antaa suuntaa elämässä, olla runkona jonkun päivän kohdalla, mutta on aina hyvä jättää henkistä tilaa muutoksille, yllätyksille ja sille, että elämää on lopultakin mahdoton suunnitella niin, että se toteutuisi täysin niin kuin haluat.  Jos vain jäykästi seuraa laatimaansa tavoitekaaviota, yleensä jotain elämästä jää silloin kokematta tai siitä tulee stressaavaa. Ehkä ihminen menettää spontaaniuden, ilon ja hetkessä elämisen riemun. Elämässähän kun kuitenkin on vain nyt-hetki, joka ei pidä sisällään tavoitteita, se vain on. Olkaamme siis itsekin.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Kerin kivestä pumpulia

Aloin tuolla toisessa blogissani jakaa runokirjaani "Kerin kivestä pumpulia" (v.2008). Käykää katsomassa jos kiinnostaa.

Eli täältä löytyy: Kerin kivestä pumpulia



perjantai 26. syyskuuta 2014

Rakastamisen pelko

Kamppailen kummallisessa tilassa. Olen tilassa, jossa kuuntelen välillä opetettuja "totuuksia" elämästä, noita ulkopuoleltani vuosien mittaan tulleita "viisauksia", välillä taas käännyn itseni, sen syvimmän puoleen ja kuulen ihan jotain muuta, ja hymyilen... ja sitten taas, ne muka järkevät oman egomieleni tuottamat ajatusmallit ja  kuviot saavat vallan ja olen lopulta ihan sekaisin ja ristiriidassa "realistisen" elämän ja syvimmän itseni kanssa. Mihin uskoisin, ketä kuuntelisin? Ja miksi yleensäkään kuuntelisin mitään, tai ketään, miksen vain olisi ja eläisi - rakkaudessa. Ilman selityksiä tai perusteita. Kuten kukkakaan ei selitä, miksi se juuri nyt kukkii tai kuihtuu. On paljon asioita, jotka tapahtuvat, emmekä me kyseenalaista niitä, me vain hyväksymme ne sellaisenaan, olemassaoloon kuuluvina asioina tai ilmiöinä. Miksi me siis kyseenalaistamme rakkauden ilmestymisen meissä? Miksi meillä on taipumus syyttää itseämme rakkauden tuottamasta tunteiden voimasta, tehdä siitä jotenkin väärää ja joskus jopa kuin paholaismainen vihollinen, joka yrittää tuhota meidät. Tiedän kyllä joitakin syitä tuohon ja niitä yritänkin valottaa tässä kirjoituksessani hieman.

Olen kirjoittanut tässä blogissa aiemminkin rakkaudesta omasta mielestäni niin rehellisesti ja sen vaatimalla arvokkuudella, kuin olen sillä hetkellä osannut. Voit lukea sen tästä. Rakkaus - mitä sen on? 
Olen myös kysynyt, "Saako heikkoa rakastaa?", ja tämänkin kirjoituksen otsikko voisi olla: "Saako tai voiko heikko rakastaa?" Onko heikon ihmisen rakkaus vähäpätöisempää kuin vahvan ihmisen? Tietenkin voidaan myös kysyä lopulta, kuka meistä on heikko ja kuka on vahva. Se ei ole yksiselitteistä lainkaan, koska moni ns.vahvuus meissä peittää alleen heikkoutta ja moni ns.heikkous kätkee suuren vahvuuden itsessään. Nämä kysymykseni ovat tavallaan "hölmöjä" siinä itsestäänselvyydessä, että jokainen varmasti vastaisi sen kummempia miettimättä, että totta kai heikko saa ja voikin rakastaa. Mutta, kun mennään syvemmälle, kysymys onkin siitä, miten me (miten minä itse arvotan omaa rakkauttani) arvotamme rakkautta, sen antajan tai saajan mukaan ja jos me niin teemme, onko se rakkautta lainkaan tai onko rakkaus silloin vain sivuosassa?

Palatkaamme tuohon alkuun. Miksi rakkaus tuntuu viholliselta? Miksi sisälläni on käynnissä taistelu, jossa vastakkain ovat kieltäminen ja hyväksyntä. Rakkautta en saa pois häädettyä kokonaan, se on ja pysyy tuossa lähellä, välillä pyrähtää kuin suuri valopallo ulos sielustani. Välillä pälyilee nurkan takana odottaen sopivaa hetkeä palata. Kieltäminen on sitä, että yritän järkeillä sen joksikin muuksi, kieltää sen voiman ja kauneuden. Muotoilen siitä rumaa ja jopa vähän säälittävääkin, jonka olemassaololle ei ole perusteita. Näin saan itsestäni " muka" vahvemman häätämällä pois sen ylimääräisen asukkaan, joka vie mielenrauhani, ja joka tekee minusta jotenkin avuttoman, koska en voi hallita sen tuomaa viestiä. Se viesti on jotain niin tyyntä ja pyhää, etten koe järkevää syytä sen olemiselle minussa - heikossa ihmisessä.

Yksi asia, minkä rakkaus myös tuo mukanaan on toivo. Se on ehkä suurin syy, miksi haluan kieltää rakkauden minussa. En halua toivoa, en halua uskoa. Haluan vain olla tässä ja nyt - ilman haaveita ja unelmia. Haluan ottaa tästä hetkestä irti sen, mitä se voi tarjota ja siinä kaikki. Tämä jos mikä on outoa, koska olen kirjoittanut jopa pienen teoksenkin unelmista. Miksi pelkään nykyisin niin paljon unelmia ja toivon tunnetta? Luultavasti pelkään tulevani entistäkin heikommaksi, tai olevani entistäkin naiivimpi. Pelkään olevani kuin lapsi, joka ei kertakaikkiaan vain ymmärrä, että kaikki mitä hän haluaa tai toivoo, ei ole hyväksi hänelle. Pelkään siis tulevani pienemmäksi. Myös sielultani, ikään kuin sielu, se syvin sisin meissä voisi kasvaa tai pienetä. Ei se voi. Se on aina sama pyhyys ja totuus meissä.

Pelkään olla myös haavoittuvainen, koska koen, että minulla ei ole ketään tai mitään, joka lohduttaisi tai hoitaisi minua, kun olen haavoittuneessa tilassa. Ja pelkään pettymystä. Tuntuu että arpia on jo riittävästi ja aikaa niin vähän uusien parantumiseen, ettei ole varaa riskin otolle rakkauden suhteen enää. Ajattelen tuota kaikkea siksi, koska haluan olla myös itse rakastettu - totta kai. Ajattelen silti lopultakin hyvin nurinkurisesti. Elämä on lyhyt, se on totta. Haluanko siis käyttää sen äärimmäiseen itsesuojeluun, kovuuteen ja rakkauden tai rakastamisen  kieltämiseen itsessäni? Haluanko rakentaa uudelleen ympärilleni muurin, nostaa naamion kasvoilleni takaisin? Kyllä joskus haluan, useinkin, mutta en näe sitä viisaaksi ratkaisuksi, joten siksi tässä juuri kirjoitankin tätä tekstiä. Yritän selvittää ja hyväksyä sen, mitä elämä on minulle antanut. Mutta rakkaus pelottaa, koska se avaa silmät, se avaa tien sellaiseen viisauteen ja armoon, joka häikäisee. Se synnyttää rakkauden itseänikin kohtaan, ja sekin pelottaa, koska se synnyttää vahvuutta, jota en ole kokenut aikoihin. Odotan rakkautta ulkopuoleltani, mutta kohtaan itseni rakkaudessa. Kestänkö sitä?

Rakkaus on hyvin monimutkainen kaikessa yksinkertaisuudessaan. Monimutkaisen siitä tekee se, että koska olemme ja asumme ihmisasussa, katsomme maailmaa identiteettiverkkojemme läpi nähden kaiken jotenkin vääristyneenä. Pyörimme olettamuksien ja luulojen hullunmyllyssä, jossa jopa aito rakkauskin muuttuu vaikeaksi ja tuhoavaksi villipedoksi, joka täytyy taltuttaa keinolla millä hyvänsä.

Hyväksyntä ja rakkauden vastaanottaminen synnyttävät turvallisuutta, vapautta ja pyhää huolettomuutta. Kun joku on minulle tärkein, tulee samalla kaikista ja kaikesta tärkeää minulle - minä itse mukaan lukien. Rakastaminen teonsanana on maailman tärkein asia, se on tärkeämpää kuin tulla itse rakastetuksi. Jos rakastamme ja annamme sen hehkua meistä ulos, hyväksymme silloin niin itsemme, rakkauden kohteemme, kuin myös muut lähimmäisemme. Kyse on vain siitä, hyväksymmekö rakkautemme ilman määrittelyjä ja rajoja ja annammeko sille vapauden muuttaa meitä.



torstai 31. heinäkuuta 2014

Kipeä katkeruus

En osaa nykyään päättää kumpaan blogiini kirjoitan, siksi laitankin linkkejä vuoroin toiseen ja vuoroin toiseen. Kirjoitin Kuin viimeistä päivää- blogiini katkeruudesta ja jotenkin se aiheensa puolesta sopisi paremmin tähän blogiin, kun täällä tuppaan pohtimaan enemmän noita tunnemaailman ilmiöitä. Laitankin siis taas linkin sinne, jos aihe kiinnostaa: http://tuitsuli.vuodatus.net/lue/2014/07/varjele-minua-katkeruudelta

Itselläni on pieni pelko kummittelemassa takaraivossa siitä mahdollisuudesta, että eräänä päivänä joudun sellaisen katkeruuden valtaan, että menetän elämäniloni lopullisesti. Se johtunee siitä, että olen hyvin läheltä nähnyt, miten tuskaista ja surullista on katkeran ihmisen elämä, ja miten suuresti se myrkyttää ympäristöä. Siksi yritin kirjoittaa sitä ja niitä tunteita ulos itsestäni eräänä päivänä. Ei se yhdellä kirjoituskerralla poistu, mutta tärkeintä on oppia tunnistamaan itsessäni katkera mieliala ja pyrkiä jotenkin käsittelemään sitä ennen kuin se on syönyt kokonaan pois kauneuden tajuni ja herkkyyteni.

Tiedän, että olen suuressa vaarassa katkeroitua, koska olen saanut äidinmaidossa siihen hyvät lähtököhdat ja oppinut myös sietämään katkeruutta ympärilläni erittäin sitkeästi, vaikka se vaikealta on tuntunutkin. Ymmärrän myös katkeruuden syitä varmasti keskitasoa paremmin ja ehkä sitä kautta hyväksyn itsellenikin sen kaltaisia ajatuksia helpommin kuin moni muu. Siksi olenkin varuillani kuin saaliseläin. Herkkänä ja aistit auki. Masennus, jonka vallassa myös ajoittain olen, ei ole sama asia, vaikka senkin kanssa saan olla koko ajan kamppailemassa. Masennus kohdistuu enemmänkin omaan itseen negatiivisin ajatuksin, mutta katkeruus, se kääntyy ulospäin vihaamaan maailmaa ja osoittaa syyttävän sormensa milloin mihinkin epäkohtaan sulkien pois oman  itsen mahdollisuudet muuttaa asioita. Muiden onnellisuudesta tulee silloin vain vihollisen voiton huutoa ja ihmisten positiivisuudesta tietämättömyyttä ja tyhmyyttä.

En tahdo tulla sellaiseksi. Mutta koko ajan käy vaikeammaksi säilyttää lapsenmielisyys ja usko elämän kantavaan voimaan. Toivon vain tämän tiedostavan ajatteluni kautta saavani voimaa taistella tuota ikävää tautia vastaan. Tiedän, että kyse on silti suuresta tunne-elämän ongelmasta ja ajattelulla siihen on aika vaikea vaikuttaa, mutta en nyt parempaakaan keinoa keksi. Toivon vain parasta (ja yritän olla pelkäämättä pahinta).