lauantai 4. syyskuuta 2021

Luojani, auta minua tulemaan aikuiseksi

 Olen kirjoittanut tämän allaolevan kirjoituksen 13 vuotta sitten. Ei se ole vanhentunut juurikaan. Siksi jaan sen uudelleen täällä. Kirjoitettu siis 24.9.2008 Kauhajoen koulusurman jälkimainingeissa.

 

*************

Luojani, auta minua tulemaan aikuiseksi 

Täytyy tunnustaa, eilinen katastrofi Kauhajoella kauhistuttaa ja masentaa mieltä. Mikä tätä maata vaivaa? Mikä meitä ahdistaa ja meidän nuoriamme? Miksi elämä on näin toivotonta ja pahaa joidenkin mielestä, että ratkaisuna nähdään joukkomurha? Varmasti hyviä kysymyksiä, mutta vastaukset vaativat jo melkoisesti kykyä katsoa kokonaisuutta rehellisesti ja ihan uudella tavalla. Pitää osata unohtaa vanhat kaavat ja hyviksi luullut toimenpiteet, jotka eivät auttaneet sittenkään.

Syyttävät sormet tulee kääntää kohti maata ja miettiä, mistä syntyy viha ja tunne, että ihmiskunta on pelkästään mätä. Mistä syntyy välinpitämättömyys ja halu antaa periksi, halu näyttää keinolla millä hyvänsä, että minä olen olemassa, minä OLIN olemassa. Vaikken ollut ennen, NYT OLEN ainakin historian kirjoissa. Ja ihan sama, millä teolla minä sinne historiaan pääsin.

Jokainen haluaa tullä nähdyksi, jokainen kaipaa rakkautta ja hyväksyntää. Nämä tarpeet tulee tulla tyydytetyksi jo lapsuudessa hyvällä ja luontevalla tavalla perheen ja sen yhteisön parissa, jossa lapsi kasvaa. Lasta tulee kuunnella ja arvostaa. Jokainen kaipaa myös rajoja, oman reviirin rajoja ja tietoisuutta myös muiden ihmisten rajoista, jotta voi ymmärtää mitä on hyvä tehdä ja mitä olla tekemättä. Tämä luo turvan tuntua.

Nykymaailma suosii rajattomuutta, ikuisia lapsia hellitään tositeeveessä ja kadehditaan heidän kykyään olla "omia itsejään". Kadehditaan niitä, jotka eivät piittaa rajoistaan tai eivät tunnista niitä, eivätkä osaa kunnioittaa niitä toisissakaan ihmisissä. Jotka hilluvat rajattomuuden turvattomuudessa kiljuen ja syliä kaivaten kuin pikkuvauvat.

Tavalliset keskivertoihmiset eivät ole enää mitään tai he ovat niitä, jotka eivät osaa elää täysillä, jotka eivät uskalla ottaa riskejä. Kuitenkin vaativinta voi olla juuri se arjen sieto, hyvän ja rauhallisen elämän järjestäminen jälkikasvulle. Aikuismainen vanhemmuus. Se jos mikä on vaativaa ja koettelee ihmisen rajoja ja opettaa elämästä eniten.


Minä uskon, että meidän kaikkien nk. aikuisten on mentävä itseemme ja mietittävä uudelleen, olemmeko me sittenkään kasvaneet aikuisiksi?? Tai haluammeko me edes olla niitä? Luulenpa, että sana "aikuisuus" on otettava uudelleen käsittelyyn, pureskeltava se osiin ja sulateltava huolella ravinnoksemme, sillä ilman sitä meidän lapsistamme ei tule koskaan muuta kuin huomiota vaativia isoja lapsia tai jopa tuhoa kylväviä murhaajia.

Tämä on vain yksi näkökulma. Heikkouden hyväksyminen ja avun antaminen niille, jotka eivät jaksa kasvattaa lapsia yksin vaikeina aikoina on toisen kirjoituksen aihe ja varmasti ihan yhtä tärkeä kuin tämäkin. Mutta siihen ehkä myöhemmin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti