Olen lukemassa kirjaa nimeltä Tunne lukkosi. Siinä kerrotaan meillä kaikilla olevista tunnelukoista, jotka ohjaavat tunteitamme, reaktioitamme, ja oikeastaan koko elämäämme. Rajoittavat, estävät unelmoimasta ja aiheuttavat ristiriitoja ihmissuhteisiin. Kirja on vaikuttava teos, joka pistää vastakkain lukijan omien tunnelukkojensa kanssa ja saa jopa ahdistumaan ankarasti. Ainakin itselleni on käynyt niin.
Se asia mistä ahdistuin eniten oli se, että kirjassa oli kohta, jossa käsiteltiin laiminlyönnin ja hylkäämisen tunnelukkoja, jotka saavat meidät usein hakeutumaan suhteisiin, joissa lapsuuden draama ikäänkuin toistuu. Hakeudumme suhteisiin, jossa tarpeemme eivät tyydyty, jossa meitä laiminlyödään, koska ne tuntuvat tutuilta. Tämäkään ei vielä ollut se ahdistavin kohta. Kirjassa puhuttiin ns. mahdottomista suhteista tai "mahdollisesti" mahdottomista suhteista joihin olemme hakeutuneet itse. Listassa mainittiin että kumppanisi voi olla "kylmä ja laskelmoiva työnarkomaani" tai "työtön ja syvästi masentunut" tai "erakkoluonteinen ihminen" tai jopa "lääkkeitä ja alkoholia sekaisin käyttävä". Tämä kohta ahdisti minua! Jotenkin aistin tuossa tietynlaista sairausrasismia. Samassa lauseessa kylmyys, laskelmoivuus ja heikkous elämän taakkojen edessä.
On totta, että parisuhteen tarkoitus on täyttää meidän tarpeitamme, kokea rakkautta, tulla hyväksytyksi, kokea onnellisuutta ja oppia elämää ja itseään toisen ihmisen avulla. En kuitenkaan saata hyväksyä ajatusta, että parisuhteeseen kelpaamattomana nähdään työttömät, masentuneet, riippuvaiset, yleensäkin elämässään kamppailevat ja kaatuilevat ihmiset.
Myönnän että tuo kohta kolahti omaan nilkkaan aika ankarasti. Onko masentuneella, traumatisoituneella, mutta elämässään eteenpäin tai toipumaan pyrkivällä (tai hänellä, joka vain yrittää selvitä) ihmisellä oikeus parisuhteeseen, rakkauteen, hellyyteen ja turvallisuuteen? Onko parisuhde vain hyvien, menestyneiden, kauniiden, rohkeiden, tarpeensa tunnistavien oikeus? Eikö parisuhde voisi kuulua heikoillekin. Eikö suhde voisi jopa parantaa, auttaa eteenpäin? Pitääkö suhdetta haluta vasta sitten, kun on täysin selvillä omista ongelmistaan ja tunnelukoistaan. Täysinoppinut? Sitten minä en taida koskaan saada suhdetta. Ansaita sitä, vaikka olen etsinyt tietä valoon jo vuosikymmenen. Miksi? Siksi, koska olen edelleen mielialojeni kanssa kamppaileva ihminen, koska olen heikko, epävarma ja välillä myös sairas enemmän tai vähemmän. Olen "mahdollisesti" kelpaamaton, koska en "luultavasti" pysty täyttämään toisen ihmisen tarpeita? Surullista.
Minun oli kirjoitettava tämä paha olo ulos, koska olen kyllästynyt siihen asenteeseen, että maailma on vain tasapainoisten ja vahvojen ihmisten valtakunta. Olen vahvasti eri mieltä, maailma ja rakkaus kuuluvat kaikille! KAIKILLE!!! Niille heikoille ja pienillekin.
torstai 24. toukokuuta 2012
lauantai 12. toukokuuta 2012
Masennus minussa, ei minuus masennuksessa
En ole tainnut vielä koskaan kirjoittaa masennuksestani täysin suoraan, olen viitannut siihen usein, mutta pelkästään siitä en ole kirjoittanut koskaan, paitsi runoissani ja eräällä asiaan vihkiytyneellä sivustolla vuosia sitten. Ehkä on aika purkaa tätäkin puolta minussa. Masennushan ei ole "minä" tai "minuus". Se on minussa aika ajoin uusiutuva sairaus, jota en ole valinnut. En ole myöskään koko ajan sen vallassa. On ollut vuosienkin "remissio"-jaksoja, jolloin en ole oirehtinut lähes ollenkaan ja toivon vielä toipuvani siitä kokonaan.
Elämäni on ollut sellaista, että se on tuottanut hyvän ja kasvurikkaan maaperän juuri tälle sairaudelle. Jollain toisella on syöpä, keliakia, reuma tai vaikkapa halvaus. Itse koen masennuksen eräänlaiseksi sielun ja mielen halvaustilaksi. Tosin tämä halvaustila vaihtelee, toisin kuin fyysinen halvaantuminen, joka on pysyvä olotila. Kuitenkin koen noissa samoja elementtejä.
Masennus vie minulta ajoittain pitkiksikin ajoiksi kyvyn liikkua henkisessä mielessä vapaasti. En kykene keskittymään asioihin, en innostumaan, en kokemaan mielihyvää enkä myöskään kykene fyysiseen toimintaan juuri lainkaan. Kärsin tuolloin voimakkaasta ahdistuksesta ja väsymyksestä ja jokainen aktiivinen teko vaatii sisäisen käskyn tai jämäkän pyynnön hyvine perusteluineen. Jo tuo sisäinen kamppailu saa väsymään lisää, mutta ilman tuota käskyttämistä en tekisi mitään. Makaisin luultavasti sängyssä päivästä toiseen peiton alla. Sitäkin olen kokeillut pahimpina aikoina. Olen itkenyt, nukkunut ja yrittänyt vain hengittää. Noina päivinä olen ollut täysin jumissa masennukseni sisällä ja kokenut olevani kuin elinkautisvanki. Tuolloin en ole voinut tehdä muuta kuin odottaa masennuksen herpaantumista, ja häkin oven avautumista. Vaikka se hetki olisi vain sekunti, siihen on tartuttava nopeasti ja pyrähdettävä ovesta ulos. Ehkä olen näiden monien vuosien aikana oppinut jo tietämään sen, että masennuskin väsyy välillä ja silloin on aika toimia.
En ole vielä kuitenkaan, suurista ponnisteluistani huolimatta, täysin oppinut katsomaan masennustani etäämmältä, ja olemaan määrittelemättä itseäni sen kautta. Se on vaikea läksy. Haluan silti pyrkiä kohti otsikon ajatusta; masennus on minussa, minä en ole masennuksessa tai masennus. En halua ajatella olevani ensisijaisesti mielialahäiriöinen, oravanpyörästä tipahtanut toisen luokan kansalainen. Minulla on vakaa pyrkimys ajatella olevani luova ihminen, jonka luovuuden yhtenä lähteenä itseasiassa on juuri tuo ikävä sairaus. Masennus ja voimakas halu toipua siitä on potkinut minua kirjoittamaan, miettimään, selviytymään, hoitamaan itseäni juuri oikeilla asioilla. Olen sen myötä löytänyt kyvyn nähdä, kyvyn kokea syvältä, löytänyt sen alta oman itseni ja erityisyyteni ja mahdollisuuden myös jakaa siitä toisille ihmisille.
Masennus on ollut taistelukumppanini koko elämäni ajan, mutta sen olemassaolon olen tiedostanut kirkkaasti "vasta" noin kymmenen vuoden ajan. Viime vuosina olen halunnut näyttää sille ja itselleni, että vaikka sen päätehtävänä on itsetuntoni musertaminen ja kaiken toivon kadottaminen elämästäni, pystyn olemaan sitä ovelampi. Olen ottanut masennuksen "yhtiökumppanikseni" antaen sen näyttää minulle tien itseni luo. Miten? Kuuntelemalla sen viestiä, mutta en uskomalla sitä varauksetta. Olen puolustautunut, toiminut päinvastoin. Masennuksen harmaassa synkeydessä olen pystynyt erottamaan kaikesta elämän vaatimusten sekamelskasta ne kirkkaimmin loistavat, minulle eniten lohtua ja iloa tuottavat asiat. Olen keskittynyt niihin. Siinä on salaisuus.
Masennuksen arvostelevien sanojen valossa kaikki tekemiseni ovat myös saaneet uuden, vielä suuremman merkityksen. Kun masennus sanoo: " Olet toivottoman saamaton nahjus!", sanon sille takaisin: "Niinpä, mutta saamattomana nahjuksenakin pystyin näkemään kauneutta, ottamaan siitä valokuvan ja jakamaan sen muillekin. Tällaisena rassukkanakin kykenin vielä rakastumaan ja kertomaan sen avoimesti sille toiselle silläkin uhalla, että tulen ohitetuksi. Avuttomanakin sain aikaan jotain! Itseasiassa taidan olla aika rohkea ja reipas ihminen." Masennus sanoo myös usein: "Katso peiliin, olet vanha ja elämäsi on ohi." Hetken aikaa saatan uskoa siihen valheeseen, mutta sitten päätän katsella ympärilleni, etsiä esimerkkejä ihmisistä jotka eivät ole luovuttaneet vielä 90-vuotiaanakaan elämästä nauttimista. Minun täytyy etsiä maailmasta sitä mikä on hyvää, ja vuorata itseni noilla asioilla.
Masennus on minussa, mutta minä en ole masennus. Me teemme yhteistyötä. Se ei ehkä sitä haluaisi ja siksi me ehkä joskus eroamme ja yksi asia on ainakin varmaa tässä elämässä, sitä eroa en tule katumaan.
Elämäni on ollut sellaista, että se on tuottanut hyvän ja kasvurikkaan maaperän juuri tälle sairaudelle. Jollain toisella on syöpä, keliakia, reuma tai vaikkapa halvaus. Itse koen masennuksen eräänlaiseksi sielun ja mielen halvaustilaksi. Tosin tämä halvaustila vaihtelee, toisin kuin fyysinen halvaantuminen, joka on pysyvä olotila. Kuitenkin koen noissa samoja elementtejä.
Masennus vie minulta ajoittain pitkiksikin ajoiksi kyvyn liikkua henkisessä mielessä vapaasti. En kykene keskittymään asioihin, en innostumaan, en kokemaan mielihyvää enkä myöskään kykene fyysiseen toimintaan juuri lainkaan. Kärsin tuolloin voimakkaasta ahdistuksesta ja väsymyksestä ja jokainen aktiivinen teko vaatii sisäisen käskyn tai jämäkän pyynnön hyvine perusteluineen. Jo tuo sisäinen kamppailu saa väsymään lisää, mutta ilman tuota käskyttämistä en tekisi mitään. Makaisin luultavasti sängyssä päivästä toiseen peiton alla. Sitäkin olen kokeillut pahimpina aikoina. Olen itkenyt, nukkunut ja yrittänyt vain hengittää. Noina päivinä olen ollut täysin jumissa masennukseni sisällä ja kokenut olevani kuin elinkautisvanki. Tuolloin en ole voinut tehdä muuta kuin odottaa masennuksen herpaantumista, ja häkin oven avautumista. Vaikka se hetki olisi vain sekunti, siihen on tartuttava nopeasti ja pyrähdettävä ovesta ulos. Ehkä olen näiden monien vuosien aikana oppinut jo tietämään sen, että masennuskin väsyy välillä ja silloin on aika toimia.
En ole vielä kuitenkaan, suurista ponnisteluistani huolimatta, täysin oppinut katsomaan masennustani etäämmältä, ja olemaan määrittelemättä itseäni sen kautta. Se on vaikea läksy. Haluan silti pyrkiä kohti otsikon ajatusta; masennus on minussa, minä en ole masennuksessa tai masennus. En halua ajatella olevani ensisijaisesti mielialahäiriöinen, oravanpyörästä tipahtanut toisen luokan kansalainen. Minulla on vakaa pyrkimys ajatella olevani luova ihminen, jonka luovuuden yhtenä lähteenä itseasiassa on juuri tuo ikävä sairaus. Masennus ja voimakas halu toipua siitä on potkinut minua kirjoittamaan, miettimään, selviytymään, hoitamaan itseäni juuri oikeilla asioilla. Olen sen myötä löytänyt kyvyn nähdä, kyvyn kokea syvältä, löytänyt sen alta oman itseni ja erityisyyteni ja mahdollisuuden myös jakaa siitä toisille ihmisille.
Masennus on ollut taistelukumppanini koko elämäni ajan, mutta sen olemassaolon olen tiedostanut kirkkaasti "vasta" noin kymmenen vuoden ajan. Viime vuosina olen halunnut näyttää sille ja itselleni, että vaikka sen päätehtävänä on itsetuntoni musertaminen ja kaiken toivon kadottaminen elämästäni, pystyn olemaan sitä ovelampi. Olen ottanut masennuksen "yhtiökumppanikseni" antaen sen näyttää minulle tien itseni luo. Miten? Kuuntelemalla sen viestiä, mutta en uskomalla sitä varauksetta. Olen puolustautunut, toiminut päinvastoin. Masennuksen harmaassa synkeydessä olen pystynyt erottamaan kaikesta elämän vaatimusten sekamelskasta ne kirkkaimmin loistavat, minulle eniten lohtua ja iloa tuottavat asiat. Olen keskittynyt niihin. Siinä on salaisuus.
Masennuksen arvostelevien sanojen valossa kaikki tekemiseni ovat myös saaneet uuden, vielä suuremman merkityksen. Kun masennus sanoo: " Olet toivottoman saamaton nahjus!", sanon sille takaisin: "Niinpä, mutta saamattomana nahjuksenakin pystyin näkemään kauneutta, ottamaan siitä valokuvan ja jakamaan sen muillekin. Tällaisena rassukkanakin kykenin vielä rakastumaan ja kertomaan sen avoimesti sille toiselle silläkin uhalla, että tulen ohitetuksi. Avuttomanakin sain aikaan jotain! Itseasiassa taidan olla aika rohkea ja reipas ihminen." Masennus sanoo myös usein: "Katso peiliin, olet vanha ja elämäsi on ohi." Hetken aikaa saatan uskoa siihen valheeseen, mutta sitten päätän katsella ympärilleni, etsiä esimerkkejä ihmisistä jotka eivät ole luovuttaneet vielä 90-vuotiaanakaan elämästä nauttimista. Minun täytyy etsiä maailmasta sitä mikä on hyvää, ja vuorata itseni noilla asioilla.
Masennus on minussa, mutta minä en ole masennus. Me teemme yhteistyötä. Se ei ehkä sitä haluaisi ja siksi me ehkä joskus eroamme ja yksi asia on ainakin varmaa tässä elämässä, sitä eroa en tule katumaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)