lauantai 25. kesäkuuta 2011

Onneksi en omista ystäviä

Minua ei ole kirjoituttanut aikoihin, ei myöskään valokuvatuttanut saatikka laulattanut. Kahta viimeistä olen silti "suorittanut", jotten ihan jämähtäisi tekemättömyyteen. En ole nimittäin suorittanut mitään muutakaan ihmeellistä niiden sijaan. Olen kyllä tavannut ystäviäni, joten se puoli on ollut suurinpiirtein hoidossa, vaikka selkeästi koenkin eläväni nyt jonkin tason erakkoelämää. Ilman aktiivisia ihmisiä ympärilläni olisin pelkästään yksin kolossani ihmettelemässä sitä,  että miten tässä nyt näin kävi.

Olen ollut aina yksinoloa arvostava ihminen. Jo lapsena viihdyin hyvin oman itseni ja toisaalta kirjojen mielikuvitusmaailmassa ja ehkäpä siitä syystä minulle ei ole jäänyt elämääni lapsuuden tai nuoruuden ajoilta yhtään ystävää jäljelle. En edes muista heidän nimiään. En myöskään muista yhdenkään luokkakaverini nimeä. En ole osannut liittyä elämääni tuleviin uusiin ihmisiin tunnetasolla kovinkaan vahvasti. On ollut kuitenkin joitakin harvoja ja valittuja, joista on tullut todella tärkeitä. Osa menneen elämäni ihmisistä imaisi minusta niin paljon itseensä voimaa, että ehkä siitä syystä en ole voinut/ jaksanut ottaa vastaan moniakaan uusia ihmisiä elämääni, vaikka heitä olisi ollut varmasti tarjolla. Nykyään olenkin hyvin tarkka siitä, etten anna itsestäni liikaa, joskus se menee jopa överiksi, antamattomuus nimittäin, mutta oppia ja kasvua ikä kaikki.

Aloin vuosien kuluessa rakastaa yksinolemista yhä enemmän ja enemmän, se oli minulle se paras keino olla oma itsensä todella ja rentoutua aidosti. En tiedä, pitäisikö minun kokea tuosta syyllisyyttä? En aio kokea sitä, aion hyväksyä oman itseni tällaisena, mutta matka on vielä kesken. Mietin päivittäin sitä, mihin kuulun, kuka olen, minne menen ja en ole sinut monenkaan kohdan kanssa omassa itsessäni, silti olen päättänyt oppia hyväksymään sen, mitä minusta on tullut tähän päivään mennessä ja jokainen päivähän tuo mukanaan uutta hyväksyttävää. Joskus on hyväksyttävä se, että mitään muutosta ei ole tapahtunut. Haluan edelleen olla yksikseni enimmäkseen ja olen hukassa tieni tarkoituksesta. Nuo ovat kaksi asiaa, jotka eivät tunnu muuttuvan ja taitaa niitä olla muitakin.

Ystävyys on minulle arvoitus, mutta tiedän kyllä omistavani muutaman ystävän. Tai nimenomaan en omista heitä, eivätkä he minua, siksi kai olemmekin ystäviä. Eikä meillä ole tarvetta muuttaa toista eikä toivottavasti tarvetta pitää toista ennallaan. Ystävyys jatkuu, mikäli pystymme sopeutumaan ystäviemme ja itsemme kasvuun ja muuttumiseen. Mikäli emme sopeudu tai hyväksy, ystävyys loppuu. Näin olen kokenut. Ystävyys, kuten rakkauskin vaatii vapautta, hyväksymistä ja karsivällisyyttä. Saan olla kiitollinen, että tunnen ihmisiä, jotka ovat päättäneet antaa minun olla mikä olen. Niin minäkin teen heille. Se on ainoa tapa mennä eteenpäin. Rinnakkain, mutta sopivan välimatkan päässä kasvutilan antamiseksi. Ehkä joskus olemme eri teillä, kuljemme hetkisen kaukana toisistamme, mutta yhteenpalatessa jaamme kokemuksemme ja sitten mietimme, jatkammeko eteenpäin yhdessä vai erikseen. Onneksi on vapaus valita. Onneksi on ystäviä, joita emme omista.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Kesä! Hiphei!

Kesä, kesä, KESÄ! Kesäfiilistä pukkaa! Tuon raskaan, muuttojen täyteisen, ankean, surullisen, pimeän ja toisaalta lohdullisenkin talven jälkeen (keväästä hädin tuskin selvinneenä) on ihan mahtavaa kohdata kunnon kesäsää ja kunnon kesätunnelma itsessä.

Minulle kevät ja kesän saapuminen on yleensä vaikeaa aikaa. Alakulo saa jotenkin vallan, valon voimakas lisääntyminen tuntuu vaativan reippautta ja vaikka mitä muutakin toimenpidettä ja tuo vaatimus taas puolestaan tekee kipeää talvesta väsyneelle ja koomaan jo tottuneelle sielulle. "Täh, mitäs nyt, pitäskö taas alkaa viheriöimään...taasko pitäisi kasvaa ja kehittyä. Mitä ihmettä nuo ihmiset hihhuloi noilla pihoillaan? Haravat heiluu, kukkapenkit kuovitaan viiimeistä pohjaa myöten rikkaruohoista, autoihin vaihdetaan renkaita joka mutkassa ja minä haluaisin vain nukkua...krooh". Lopulta tulee tämä löytämisen riemu; kesä ja lämpö, vihreys ja kukkaloisto. En voi sitä vastustaa, se vie mukanaan (ei aina, mutta useimmiten). Nyt saan iloita jälleen siitä, että kesä vie ja minä vikisen. En laita vastaankaan. Jos minuun ilo jostain tarttuu, pidän siitä kiinni loppuun asti. :)

Omallakin parvekkeella orvokit kukkii taas, pitkästä aikaa, ja sydämessäkin kukkii jonkinlainen onni ja keveys. Minulla ei ole mitään upouutta syytä riemuun, pelkkä lämpö riittää juuri nyt. Se on niin arvokas tunne, etten voi sanoa muuta kuin KIITOS! Huomisesta en tiedä, mutta näillä näkymin huomennakin on hauskaa, jos elämää sinne asti riittää.

Suomen kesä! Tämä on ihan jotain ihan muuta kuin Kanarian loputon kesä. Tämä on hämmästys, kummastus ja uudelleensyntymä. Jälleen kerran.